Olen Jukka, viisikymmentäkolme vuotta, ja koko kesän ajan olen odottanut, että puhelin soi ja siellä on veljeni Ilkan numero. Ei ole soinut kolmeen vuoteen.
Kerron tämän omasta puolestani, koska tiedän mitä sisareni Riitta sanoisi minusta, jos hän kertoisi tämän tarinan: että olin se ylpeä, joka ei koskaan soittanut ensin. Se on osittain totta. Mutta minulla on omat syyni, ja ne eivät ole niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät ulkopuolelta.
Isä rakensi meille kesämökin Raippaluotoon neljäkymmentäkaksi vuotta sitten, lankku lankulta, viikonloppuisin, kun rahaa riitti. Kun hän kuoli, mökki jäi meille kolmelle: minulle, Ilkalle ja Riitalle. Sovimme, että vuorottelemme kesät. Ensimmäiset kaksi vuotta se toimi. Sitten Ilkka alkoi käyttää mökkiä joka kesä ilman että kysyi, koska hänen poikansa pelasi jääkiekkoa Vaasan seurassa ja tarvitsi "vakaan paikan harjoitella lomilla". Minä en sanonut mitään ensimmäisenä kesänä. En toisenakaan. Mutta kolmantena kesänä, kun ajoin sinne heinäkuun puolivälissä perheeni kanssa ja mökin ovessa oli uusi lukko, johon minulla ei ollut avainta, jokin minussa katkesi.
Ei se ollut lukko. Se oli se, ettei kukaan ollut edes soittanut kertomaan siitä.
Seisoin siellä rannalla, lapset autossa kysymässä miksi emme mene sisään, ja tajusin, ettei Ilkka ollut edes ajatellut, että minäkin saatan tulla. Se sattui enemmän kuin mikään riita rahasta olisi voinut sattua.
Soitin hänelle samana iltana. Hän sanoi, ettei ollut "ehtinyt" kertoa lukon vaihdosta, että vanha oli hajonnut. Kysyin, miksei hän ollut vaihtanut sitä takaisin heti kun oli saanut uuden avaimen tehtyä minulle ja Riitalle. Hän vaikeni puhelimessa niin pitkään, että luulin yhteyden katkenneen. Sitten hän sanoi: "Sinä olet aina se, joka laskee kaiken." Se lause jäi elämään päähäni pidempään kuin osasin odottaa.
Riitta yritti sovitella. Hän soitti minulle marraskuussa, kertoi että Ilkka oli "loukkaantunut" siitä miten olin puhunut hänelle. Minä loukkaantunut? Muistan ajatelleeni sitä autossa, kotimatkalla Vaasaan, E12-tien varrella olevan huoltoaseman kahvilassa, jossa join pahaa automaattikahvia ja katsoin ulos sadetta vasten lasia. Ajattelin, ettei kukaan meistä ollut väärässä eikä oikeassa — me vain lakkasimme näkemästä toisiamme ihmisinä ja aloimme nähdä toisemme kirjanpitona.
Äitini asuu vielä, yhdeksänkymmentäyksi vuotta, palvelutalossa Vaasan keskustassa, ja hän kysyy joka kerta kun käyn: "Onko Ilkka soittanut?" Minä sanon aina, että kyllä, että kaikki on hyvin. Valehtelen hänelle, koska en halua hänen viimeisten vuosiensa olevan täynnä huolta meistä.
Viime jouluna Riitta lähetti meille kaikille kuvan pöydästä, jossa oli kolme tuolia ja vain kaksi täynnä. Hän ei kirjoittanut mitään sen alle. Ei tarvinnutkaan.
Elokuun lopulla sain tiedon, että Ilkan poika oli lopettanut jääkiekon polvivamman takia. Se ei liity mihinkään suoraan, mutta jostain syystä se tieto sai minut istumaan pitkään keittiön pöydän ääressä, käsissäni kansio, jossa oli mökin paperit — perunkirjoitus, omistusosuudet, kaikki se byrokratia jonka olimme jättäneet järjestämättä isän kuoleman jälkeen, koska kukaan ei jaksanut.
Avasin kansion ja katsoin niitä papereita, joissa luki kolme nimeä yhtä suurella osuudella. Ajattelin, että voisin pitää tätä pelinä loputtomiin — kuka vuorottelee, kuka maksaa kiinteistöveron, kenen lukko on ovessa. Tai voisin lopettaa maksamisen jostain, mistä en enää halunnut maksaa hinnalla, joka ei ollut rahaa.
Soitin lakimiehelle Vaasan keskustassa perjantaina ja pyysin häntä valmistelemaan asiakirjan, jolla luovutan oman kolmasosani mökistä Riitan lapsille — sisarenpojalleni ja -tyttärelleni — ilman vastiketta. En Ilkalle enkä hänelle takaisin. Halusin, että mökki pysyy suvussa mutta ei enää minun nimessäni, ei enää minun riitani osana.
Lauantaina ajoin Raippaluotoon viimeisen kerran. Otin mukaani vain valokuvan isästä rakentamassa kattoa vuonna kahdeksankymmentäkolme, ja jätin sen keittiön pöydälle, missä joku sen joskus löytää.
Ilkka soitti minulle syyskuun kolmantena, kun lakimies oli lähettänyt hänelle tiedon luovutuksesta. Hän kysyi, miksi en ollut puhunut hänelle ensin. Sanoin, että olin puhunut — kolme vuotta sitten, rannalla, lukitun oven edessä, ja hän ei ollut silloin kuunnellut. Hän oli hiljaa hetken, sitten kysyi, näenkö äitiä tällä viikolla. Sanoin näkeväni, ja että hän voisi tulla mukaan jos haluaa. Hän ei luvannut mitään. Mutta hän ei myöskään laittanut puhelinta kiinni heti.
Äiti kysyi taas viime viikolla, onko Ilkka soittanut. Tällä kertaa vastasin totuudenmukaisesti: että hän oli soittanut, kerran, ja että emme olleet vielä sopineet mistään, mutta että puhelu oli tapahtunut. Äiti nyökkäsi ja jatkoi teensä juomista, eikä kysynyt enempää — hän tiesi, ettei kaikkea tarvitse korjata samana päivänä.
Kuukautta myöhemmin sain kirjeen Riitalta, ei tekstiviestiä vaan oikean kirjeen, mikä oli hänelle harvinaista. Siinä hän kertoi löytäneensä mökin keittiön pöydältä sen valokuvan ja laittaneensa sen kehykseen, joka roikkuu nyt eteisessä. Hän kirjoitti myös, ettei Ilkka ollut sanonut mitään lahjoituksesta ääneen kenellekään, mutta oli käynyt mökillä syyskuussa ja korjannut sen saman lukon, joka oli aloittanut kaiken, takaisin sellaiseksi, että kaikilla suvun lapsilla olisi siihen avain.
