Äiti soitti keskiviikkona kello puoli yhdeksän aamulla, juuri kun yritin toisella kädellä juoda kahvini loppuun, toisella etsiä auton avaimia ja samaan aikaan vakuuttaa Aleksille, että puhdas paita on parempi kuin se, jolla hän eilen pelasi jalkapalloa Keskuspuistossa.
— Liisa, muistatko, kuinka kauan tuoreita papuja pitää keittää?
— Äiti, sinähän olet keittänyt niitä neljäkymmentä vuotta.
— Olen. Mutta tällä kertaa niistä tuli jotenkin kovia.
— Maista yhtä palaa. Jos on pehmeä, sammuta liesi.
— Niin minäkin juuri ajattelin.
Hän oli hetken hiljaa, sitten kysyi, tulemmeko viikonloppuna käymään. Sanoin, etten vielä tiennyt, koska Aleksilla on treenit ja Mikalla töitä. Hän vastasi kysyneensä vain comme ça, että hänellä on kaikki hyvin, ja katkaisi puhelun ennen kuin ehdin sanoa mitään lisää.
Iltapäivällä hän soitti veljelleni Jussille, tällä kertaa kysyäkseen, millä hortensioita kannattaa lannoittaa — hortensioita, Jussille, joka karttaa hortensioita kuin ruttoa. Illalla hän soitti tyttärelleni Ainolle ja pyysi, että tämä näyttäisi vielä kerran, miten puhelimen fontin saa suuremmaksi.
— Mummi, mä säädin sen sulle jo viime viikolla.
— Taisin taas painaa jotain väärin.
Viime aikoina tällaisia puheluita alkoi tulla yhä enemmän. Miten vesimittarin lukema ilmoitetaan vesilaitokselle. Mistä katsotaan huomisen sää. Voiko tilliä pakastaa. Millä bussilla pääsee terveyskeskukseen Töölössä. Mitä ostaa naapurin tytön kymmenenvuotislahjaksi. Aluksi vastasimme kärsivällisesti. Sitten se alkoi hieman ärsyttää.
— Hän osaa kaiken tämän ihan hyvin — sanoi Jussi kerran. — Eilen hän kysyi, miten uuni laitetaan päälle. Se sama uuni, jonka hän itse valitsi Gigantista.
— Ehkä hän oikeasti unohti?
— Liisa, äiti muistaa jokaisen serkun nimipäivät kolmanteen polveen asti. Ei hän ole voinut unohtaa, missä uunin nappi on.
Ajattelin samoin. Muuta selitystä minullakaan ei ollut.
Äiti on kuusikymmentäkahdeksan ja asuu yksin Espoossa, vajaan tunnin päässä meiltä. Eläkkeellä hän on hoitanut mökin pihaa, lukenut dekkareita, käynyt Hakaniemen torilla sunnuntaiaamuisin ja tavannut kahdesti viikossa entisiä työkavereitaan. Näin hän ainakin kertoi. Jussin kanssa yritimme helpottaa hänen elämäänsä — maksoimme laskut verkkopankissa, tilasimme ruokakaupat kotiinkuljetuksella, löysimme ammattilaisen leikkaamaan puita. Syntymäpäivälahjaksi hän sai uuden älypuhelimen, ja ennen talvea vaihdoimme hänelle uuden lämmityskattilan. Tuntui, että olimme ajatelleet kaiken.
Eräänä lauantaina päätin yllättää hänet ilmoittamatta etukäteen. Äiti avasi oven vasta hetken päästä, vanhassa aamutakissa, hiukset kiireessä kiinnitettyinä.
— Mikset soittanut etukäteen?
— Silloinhan se ei olisi yllätys.
— Olisin edes leiponut omenapiirakan.
— Ei tarvitse piirakkaa.
Äiti alkoi hääriä: laittoi vedenkeittimen päälle, kaivoi keksipurkista pikkuleipiä, alkoi etsiä puhdasta pöytäliinaa.
— Istu nyt — pyysin. — Ehdin vain hetkeksi.
Hän jäi seisomaan pöytäliina käsissään.
— Hetkeksi?
— Pitää vielä käydä kauppakeskuksessa, Aleksi tarvitsee lenkkarit.
— Aivan, lapset kasvavat.
Hän levitti liinan pöydälle vastalauseistani huolimatta, asetti kaksi kuppia ja istuutui vastapäätä. Puhuimme säästä, torin omenien hinnoista ja naapuri Ritvasta, joka oli maalannut aitansa niin vihreäksi, että äidin mukaan sen näki varmaan avaruudesta asti.
Silloin otin hänen puhelimensa käteeni.
— Näytä, miten sen kirjasinkoon kanssa nyt on.
— Se toimii jo hyvin.
— Entä uuni?
— Sekin toimii.
— Ja pavut sait keitettyä?
— Sain.
Katsoin häntä tarkasti.
— Äiti, miksi soitat kysymyksillä, joihin tiedät itse vastauksen?
Hän kääntyi ikkunaa kohti.
— Kysyn vain ihan noin vain.
— Joka päivä?
— No eikö omille lapsille saa enää soittaa?
— Saa. Mutta siihen ei tarvitse keksiä papuja.
Hän alkoi kerätä leivänmuruja pöydältä kämmeneensä, hitaasti ja tarkasti.
— Kun soitan vain jutellakseni, te olette aina kiireisiä — hän sanoi lopulta. — Mutta kun pitää hoitaa jotain asiaa, niin edes muutaman minuutin puhutaan.
Minua hävetti, ei niinkään sanojen takia, vaan sen takia, miten rauhallisesti hän ne lausui. Ilman moitetta. Ikään kuin hän selittäisi jotain itsestään selvää, johon en itse ollut osannut tulla. Muistin viimeisimmät puhelumme. "Äiti, olen palaverissa." "Äiti, istumme just illalliselle." "Soitan takaisin kohta." Ja lähes koskaan en soittanut takaisin. Sen sijaan kun hän pyysi apua puhelimen tai tilisiirron kanssa, löysin heti viisi minuuttia. Konkreettinen pyyntö tuntui asialta. Tavallinen jutustelu — jonkin, minkä voi siirtää myöhemmäksi.
— Mikset sanonut, että sinulla on yksinäistä?
Hän kohautti olkiaan.
— En pidä siitä sanasta. En minä istu koko päivää ikkunan ääressä. Minulla on mökin piha, kissa, kaverit. Teillä kaikilla on vain omat elämänne. Ymmärrän sen kyllä.
— Ymmärrät, mutta keksit ongelmia uunin kanssa.
— Onpa siinä ongelma. Yksi nappi.
Nauroimme molemmat. Pihalta kuului ääni:
— Marja, oletko kotona?
Portille oli tullut Ritva mukanaan kaksi herukkataimea.
— Katsopa, mitä minulle myytiin torilla. Sanoivat, että toinen lajike on aikainen, toinen myöhäinen, enkä nyt enää tiedä, kumpi on kumpi.
Äiti meni kuistille. Hän otti taimet, tarkasteli silmuja ja alkoi selittää, mihin ne kannattaisi istuttaa. Muutamassa minuutissa hän oli aivan toinen ihminen — puhui eloisasti, osoitti kädellä pihan aurinkoista kulmaa, muisteli, miten oli viime vuonna pelastanut pensaat kirvoilta. Ritva kuunteli tarkkaan ja kyseli lisää.
Silloin tajusin vielä jotain. Jussin kanssa olimme uppoutuneet auttamaan äitiä niin täysin, että olimme vähitellen vieneet häneltä lähes kaiken, missä hän olisi voinut olla meille tarpeen. Emme kysyneet neuvoja, koska löysimme kaiken netistä. Emme pyytäneet reseptejä — jälleen netistä. Emme jättäneet lapsenlapsia hänen luokseen, ettemme rasittaisi häntä. Emme edes halunneet ottaa omenoita hänen puutarhastaan, koska mitä väliä, kun samanlaisia sai K-Marketista kulman takaa. Suojelimme häntä turhilta vaivoilta. Ja niiden vaivojen mukana veimme häneltä tunteen siitä, että jokin ei onnistuisi ilman häntä.
— Äiti — sanoin, kun Ritva oli lähtenyt — muistatko sen luumupiirakan, jota mummu leipoi?
— Sen murotaikinakuorrutteen kanssako?
— Niin. Minulta se ei koskaan onnistu.
— Koska sulatat voin. Se pitää raastaa kylmänä jauhojen sekaan.
— Opetatko minulle?
Hän vilkaisi kelloa.
— Entä kengät?
— Ostetaan ne myöhemmin.
Hän otti voin jääkaapista. Minä etsin jauhot, hän lajitteli luumut, siirtäen sivuun liian pehmeät. Piirakkaa teimme lähes kaksi tuntia. Ei siksi, että se olisi ollut monimutkainen — äiti vain harhautui joka hetki muistelemaan jotain tarinaa. Hän kertoi, miten mummu leipoi sen ensimmäisen kerran isän nimipäiville. Miten kerran sekoitti sokerin ja suolan keskenään. Miten me Jussin kanssa lapsina nypimme kivet luumuista ja riitelimme, kenelle jäisi suurin pala.
Kun piirakka oli jo uunissa, tekstasin Mikalle, että myöhästyn. Sitten soitin veljelleni.
— Ootko huomenna vapaa?
— Mitä nyt tapahtui?
— Ei mitään. Äiti haluaa näyttää meille, miten viiniköynnöstä leikataan.
Toisessa päässä oli hiljaista.
— Sanoiko hän sen itse?
— Ei vielä.
— Liisa…
— Tule lastesi kanssa. Hän ilahtuu.
Seuraavana päivänä Jussi toi molemmat poikansa. Äiti jakoi kaikille hansikkaat, sekateurit ja kielsi koskemasta mihinkään ilman lupaa. Pojat kuuntelivat tarkemmin kuin koulussa ikinä. Jussi väitteli, että yksi köynnös pitäisi jättää, äiti oli eri mieltä. Tunnin päästä he nauroivat niin kovaa, että Ritva kurkisti vihreän aitansa takaa.
Siitä lähtien emme alkaneet soittaa äidille viisi kertaa päivässä. Elämä ei muuttunut mainokseksi yhtenäisestä perheestä mainostaulusta. Olimme edelleen kiireisiä, unohdimme soittaa takaisin, emme aina päässeet käymään. Muuttui vain se, että puheluissamme väheni kysymykset siitä, mitä hänelle pitäisi ostaa. Sen sijaan tuli toisenlaisia: mitä sinä tästä ajattelet, miten sinä teit sen ennen, tarkistaisitko, istutinko oikein, tuletko lauantaina — et auttamaan, vaan ihan vain käymään?
Muutaman viikon päästä äiti soitti taas aamulla.
— Liisa, kuinka kauan tuoreita papuja keitetään?
Melkein nauroin, mutta kuulin hänen äänessään pienen leikillisen sävyn.
— En tiedä, äiti. Kerro sinä.
— No niin, tule käymään — näytän.
Tällä kertaa molemmat tiesimme, ettei kyse ollut lainkaan pavuista. Hän laski puhelimen ikkunalaudalle basilikaruukun viereen ja palasi kattilan ääreen, jossa jokin oli jo kauan kiehunut ihan itsekseen, ilman kysymyksiä.
