Olen töissä leipomossa Hämeenkadun varrella, aamuvuorossa kello kuudesta, ja näen samat kasvot joka päivä ennen kuin kaupunki oikein herääkään. Se nainen tuli aina puoli kahdeksan aikaan, tilasi kaks pullaa ja ison mustan kahvin, toiselle pullalle hän ei koskaan selittänyt kenelle se meni. Arvasin, että pojalle, kun näin kerran koulureppu hänen olallaan.
Sanotaan, että hän oli Sanna. En tiennyt sukunimeä, en tarvinnutkaan — tiskin takana oppii tuntemaan ihmisen rytmistä, ei nimestä. Sanna tuli aina samaan aikaan, maksoi aina kortilla, kiitti aina, ja lähti aina juosten, koska bussi 3 lähti seitsemän neljäkymmentä ja hän ei kertaakaan ehtinyt ajoissa laiturille.
Vuosi sitten aloin huomata jotain. Ei mitään dramaattista — en ole se tyyppi joka kuvittelee draamaa asiakkaiden elämään, minulla on omatkin murheet. Mutta kassan takana näkee asioita joita muut eivät huomaa, koska me ollaan siinä joka aamu, aina samassa kulmassa, ja ihmiset unohtavat että myyjäkin katsoo.
Sanna alkoi näyttää väsyneemmältä. Ei sillä tavalla että olisi valittanut — hän ei valittanut ikinä, ei kertaakaan koko sinä vuonna kun tunsin hänet. Mutta hänen kätensä tärisivät vähän kun hän etsi lompakkoa. Hän tilasi saman kahvin mutta joskus unohti ottaa vaihtorahat, jotka jätin aina tiskin reunalle ja hän tuli hakemaan seuraavana päivänä, hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi muistanut jättäneensäkään mitään.
Kerran hän tuli sunnuntaina, mikä oli outoa koska sunnuntaisin en ollut häntä ennen nähnyt. Hän istui pöytään — hän ei koskaan istunut, aina otti mukaan — ja katsoi kahvikuppia niin kauan että se ehti kylmetä. Minulla oli vuoro loppumassa, olisin voinut vain siivota pöydät ja mennä kotiin, mutta jotain sai minut viemään hänelle lasin vettä, vaikkei hän ollut sitä pyytänyt.
"Kiitos," hän sanoi, ja se oli kaikki mitä hän sanoi. En kysynyt mitään. En ole se tyyppi joka utelee vieraiden asioita, ja hän oli minulle silti vieras vaikka näinkin hänet joka aamu vuoden ajan. Mutta jäin siihen hetkeksi, pyyhin vierestä pöytää vaikka se oli jo puhdas, ja hän puhui vähän — ei paljon, muutaman lauseen. Että poika oli sairastunut talvella, kolme viikkoa sairaalassa Taysissa, ja että työpaikalla kukaan ei kysynyt mitään koska hän hoiti lomat niin ettei kukaan huomannut mitään puuttuvan. Että hän oli yksinhuoltaja, että hänen äitinsä asui Rovaniemellä eikä pystynyt auttamaan, ja että viimeksi joku oli kysynyt häneltä ihan suoraan "miten sinä jaksat" — hän ei muistanut milloin.
En sanonut mitään viisasta. En osaa sellaista. Sanoin vain että toinen pulla on talon piikkiin tänään, ja hän nauroi, oikeasti nauroi, ensimmäistä kertaa siihen kolmeentoista kuukauteen kun olin nähnyt hänet.
Sen jälkeen hän alkoi tulla vähän eri tavalla. Ei mitenkään dramaattisesti — elämä ei muutu yhdessä sunnuntaissa. Mutta seuraavalla viikolla hän istui kaksi kertaa, ei vain ottanut mukaan. Hän kertoi soittaneensa työterveyteen ajan, ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Hän kertoi antaneensa pojan koulukaverin äidille numeronsa, jotta joku muukin voisi joskus hakea pojan koulusta kun hän on ylitöissä eikä ehdi.
Yksi asia jäi mieleeni erityisesti. Hän avasi puhelimensa pöydällä — pankkisovellus auki, näytti minulle tilinsä, ei ylpeillen, vaan ikään kuin todisteena — ja sanoi että oli perustanut säästötilin, johon siirsi joka kuukausi neljäkymmentä euroa. Ei paljon, hän sanoi, mutta ensimmäistä kertaa rahaa joka oli vain hänen, ei laskuille eikä pojalle eikä kenellekään muulle. Hän oli nimennyt tilin puhelimessaan: "Sanna itselleen".
Kysyin häneltä kerran, jo myöhemmin keväällä, mistä se sunnuntai tuli — miksi hän istui silloin, poikkeuksellisesti. Hän mietti hetken ja sanoi, että hän oli sinä aamuna tajunnut jonottaessaan, ettei kukaan ollut vuoteen kysynyt häneltä mitään ilman että hän vastasi ensin muille. Ja että lasi vettä pöydällä, jota hän ei ollut pyytänyt, oli ensimmäinen asia pitkään aikaan, jonka joku antoi hänelle kysymättä mitään vastineeksi.
En ole nähnyt häntä enää joka aamu — hän vaihtoi vuoroa työssä, tulee nyt myöhemmin, joskus ei tule ollenkaan koska hän kävelee nykyään pojan kanssa yhdessä bussille. Mutta viime viikolla hän pisti päänsä sisään ovesta, osti yhden pullan itselleen, ei mitään toiselle. Söi sen tiskin ääressä seisten, kello oli jo yhdeksän, bussi ei häntä enää painanut. Ennen lähtöä hän laski pöydälle kaksi euroa lisää, tyyppinä, ja sanoi vain: "Tämä on siitä vedestä, viime vuodelta." En muistanut hänen tarkoittavan mitä, ennen kuin hän oli jo ovella.
