On outoa, miten yksi ainoa ilta voi kääntää koko elämän toiseen suuntaan. Nimeni on Larissa. Olin viisikymmentäyksivuotias enkä ollut koskaan kuvitellut lähteväni Joensuusta. Siellä oli elämäni, kolmion kerrostalossa Niskakatu, työtoverini, poikani Antero, joka oli juuri täyttänyt kahdeksan. Opetin kemiaa ja biologiaa Joensuun lyseossa. Hyvä elämä, rauhallinen, pienine murheineen ja suurine tapoineen.
Sitten tuli se matka. Kolme viikkoa lomaa Alankomaissa, lapsuudenystäväni luona, joka oli asunut Rotterdamissa jo vuosia. Viimeisenä iltana ystäväni järjesti illallisen ja esitteli minulle erään miehen. Willem. Aito hollantilainen, pitkä, hiukset jo harmaantuneet neljänkymmenenviiden ikäisenä, pienen puusepänverstaan omistaja Delfshavenin kupeessa.
Puhuimme siihen iltaan asti kello kahteen yöllä. Ei mistään, kaikesta. Seuraavana päivänä lensin takaisin Joensuuhun, mutta jokin oli jo siirtynyt sisälläni, kuin palapelin pala, joka viimein löytää paikkansa.
Vuosi kirjeitä, puheluita, liian kalliita lentolippuja. Ja sitten päätös: myin kaiken, asunnon, huonekalut, otin Anteron kädestä ja muutimme Rotterdamiin.
Aloittaa alusta viisikymmentäyksivuotiaana, yhdeksänvuotiaan lapsen kanssa, joka ei osannut sanaakaan hollantia — voin sanoa, ettei se ole vain kliseinen lause, vaan muuri, jota kiipeää joka aamu uudestaan. Toinen kieli, toinen ilmasto, toinen tapa jonottaa postissa. Ensimmäisinä kuukausina muistan seisoneeni pystyssä erään ruokakaupan ikkunan edessä, kykenemättä kysymään, mistä saisi tattaria.
Eniten minua hämmästytti se, että kauppiaat pesivät jalkakäytävän kaupan edestä saippualla aamuisin ennen avaamista. Meillä kotona kukaan ei olisi tehnyt niin. Ja sitten se vapaus — olin kasvanut Neuvostoliitossa, jossa ei liikuttu miten huvitti. Muistan, kuinka kaksikymmentäkolmevuotiaana halusin käydä katsomassa parasta ystävääni Ludmilaa, joka oli muuttanut Bulgariaan; rajan yli ei päässyt, paperit eivät koskaan olleet siinä kunnossa kuin piti. Se maa oli suljettu kuin juuttunut laatikko.
Willemin kanssa mikään tästä ei kuitenkaan painanut. Hänellä oli huumorintajua, kärsivällisyyttä, jollaista en ollut koskaan miehessä tavannut, ja ennen kaikkea: meidän välillämme ei ollut minkäänlaista etäisyyttä, ikään kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Kun Antero kutsui häntä ensi kerran "isäksi" ilman että kukaan oli sitä pyytänyt, Willem meni parvekkeelle polttamaan tupakan, vaikka oli lopettanut tupakoinnin vuosia sitten.
Menimme naimisiin kaksi vuotta myöhemmin Rotterdamin maistraatissa, todistajina vain hänen veljensä ja Ludmila, joka oli tullut varta vasten Sofiasta — Bulgaria oli sillä välin avautunut.
Willem kuoli kaksitoista vuotta sitten. Haimasyöpä, kuusi kuukautta diagnoosista loppuun. Antero oli silloin kaksikymmentäyksivuotias. Minä kuusikymmentäkolmevuotias, ja yhdessä yössä jäin yksin Delfshavenin taloon, verstas suljettuna ja puusepän työkalut pölyttymässä vajassa.
Pidin verstaan kaksi vuotta, ennen kuin päädyin myymään sen nuorelle pariskunnalle, joka halusi avata leipomon. Tunsin pistoksen rinnassa, kun kylttiä WILLEM VAN DER BERG — MEUBELMAKERIJ irrotettiin seinästä, mutta jossain vaiheessa oli pakko kääntää lehteä.
Iso muotokuva hänestä riippuu olohuoneessani, sen tammisen tarjoiluhyllyn yläpuolella, jonka hän teki itse. Seitsemän vuotta sitten Antero sanoi minulle: "Äiti, on aika mennä eteenpäin, elämä jatkuu." Hän ei ollut väärässä, vaikka se hetkellisesti hieman satutti, kun sanat tulivat omalta pojaltani.
Se, mikä todella muutti asiat, oli ensimmäisen lapsenlapseni syntymä kolme vuotta sitten. Hänen nimensä on Tobias. Hoidan häntä kahtena päivänä viikossa, tiistaisin ja torstaisin, kun Antero ja hänen vaimonsa ovat töissä. Ja nyt kun poika alkaa puhua, kuiskin hänelle salaa suomen sanoja — en venäjää, vaan suomea, sitä samaa kieltä, jota äitini puhui minulle Joensuussa.
Toissa päivänä olimme Delfshavenin torilla, kalatiskin edessä, ja Tobias osoitti sormellaan rahtilaivaa, joka kulki Maasjokea ylöspäin, ja huusi "Mummi, lentokone!" suomeksi, vaikka näkyvissä ei ollut yhtään lentokonetta, ainoastaan laiva. Kalakauppias nauroi, luuli pojan sekoittaneen sanat keskenään. Minä vain puristin hänen pientä kättään omassani hieman tiukemmin ja ajattelin Willemiä, joka olisi rakastanut tuota typerää ja täydellistä hetkeä.
Minun pitäisi joskus käydä hakemassa Ludmilalta vanhat valokuvat Joensuusta, jotka jätin hänen talletettavakseen ennen lähtöäni — kuvat Niskakadun asunnosta, äidistäni, lyseosta. Ehkä näytän ne joskus Tobiakselle, kun hän on hieman vanhempi. Toistaiseksi hän tyytyy huutamaan "lentokone" laivojen edessä, ja se riittää minulle täysin.
