Sinä aamuna, jolloin Markus Lehtola olisi täyttänyt 58 vuotta, Elina Rautavaara vei hänen tuhkansa Ounasjoen rantaan Rovaniemellä. Ei ensi-iltoja. Ei kukkakimppuja lehdistölle. Ei kameroiden salamavaloja. Vain jäätynyt joki, matala syyskuun aurinko ja lupaus, joka piti lopulta pitää.
Elinan sisko Hanna kirjoitti myöhemmin somessa vain muutaman rivin: "Elina vei sinut joelle, niin kuin lupasi." Se oli viimeinen luku rakkaustarinassa, joka oli suurimmaksi osaksi elänyt kokonaan julkisuuden ulottumattomissa.
Elina, kotoisin Kemijärveltä ja töissä paikallisen teatterin lavastajana, tapasi valokuvaaja Markuksen kahdeksan vuotta sitten. Hän oli palkannut Markuksen kuvaamaan poikansa Aleksin rippijuhlia. Kuvaussessio venyi kahvihetkeksi, kahvihetki venyi illaksi, ja se ilta venyi kahdeksaksi vuodeksi. Elina sanoi myöhemmin ystävilleen, ettei koskaan tuntenut tarvetta vihkiä suhdettaan paperilla. "Ei se sormus siitä tee todempaa", hän tokaisi kerran Hannalle keittiön pöydän ääressä, kahvikuppi kädessään, radiosta soi Yle Puheen aamu-uutiset. Rakkaus rakentui muille asioille: lasten läksyjen tarkistamiselle, yhteiselle mökille Sinettäjärven rannalla, siihen, että joku oli aina kotona kun tuli pimeää jo kolmelta iltapäivällä.
Elinalla oli poika Aleksi ja tytär Venla edellisestä avioliitosta. Markuksella oli tytär Iina. Perheestä tuli sekoitus, ja Markuksesta tuli Aleksille se, joka opetti häntä ajamaan mopoa metsätiellä, vaikka ei ollut hänen biologinen isänsä.
Sitten kaikki muuttui.
Markuksella todettiin ALS — amyotrofinen lateraaliskleroosi, etenevä hermosolusairaus, joka tuhoaa vähitellen lihasten liikkeitä ohjaavat hermosolut. Markus teki päätöksen, joka oli hänelle hyvin henkilökohtainen: hän halusi pitää diagnoosin salassa. Elina kunnioitti tätä. Reilun kolmen vuoden ajan lähes kukaan lähipiirin ulkopuolella ei tiennyt, mitä perhe kävi läpi. Markus eli ALS:n kanssa yksityisesti aina kuolemaansa asti, joka tapahtui elokuussa 2023, hän oli 57-vuotias.
Se salailu maksoi hintansa. Elina kertoi myöhemmin, kuinka yksinäisiä nuo vuodet olivat. Hän auttoi hoitamaan vakavasti sairasta kumppania ja yritti samaan aikaan suojella ja tukea lapsia, jotka joutuivat katsomaan sairauden muuttavan heille läheistä ihmistä. Edes moni hänen ystävistään ei tiennyt, mitä oikeasti tapahtui. Vain harvat ymmärsivät tilanteen painon. Elinan vetäytyminen teatterin lavastustöistä vuonna 2021 näytti silloin ihan tavalliselta uupumukselta — kollegat luulivat hänen vain tarvitsevan taukoa. Suljettujen ovien takana todellisuus oli paljon raskaampi. Millään näytelmällä ei ollut enää väliä. Millään ensi-illalla ei ollut väliä. Oli vain perhe, joka tarvitsi häntä. Ja mies, jota hän rakasti ja jonka tila huononi kuukausi kuukaudelta.
Vakavasti sairaan ihmisen hoitaminen ei näytä elokuvalta. Se on lääkärikäyntejä Lapin keskussairaalassa, lääkelistoja, väsymystä, pelkoa, jatkuvaa sopeutumista uuteen todellisuuteen. Se on yritystä pysyä vahvana lapsille silloin, kun itse jo suree ihmistä, joka on yhä fyysisesti vierellä. Ja usein sen tekemistä silloin, kun muu maailma ei edes tiedä, miksi olet kadonnut kartalta.
Markus kuoli 5. elokuuta 2023. Perhe kertoi, että hän sai kuolla rauhassa yksityisen ALS-taistelun jälkeen. Vasta silloin moni ymmärsi, mitä hän ja hänen läheisensä olivat käyneet läpi viime vuosina.
Muutamaa kuukautta myöhemmin oli enää yksi lupaus jäljellä. Ounasjoki. Rovaniemi. Paikka, jonne Elina oli luvannut viedä Markuksen — takaisin luontoon, jota tämä rakasti eniten heidän yhteisistä retkistään Pallas-Yllästunturille. 20. syyskuuta 2026, hänen 58-vuotispäivänään, hänen tuhkansa siroteltiin sinne.
Tässä kuvassa on jotain aivan toisenlaista kuin siinä maailmassa, johon lavastajat ja teatteriväki yleensä yhdistetään. Ei ensi-iltayleisöä. Ei kukkalähetystä ovelle. Ei mitään palkintoja käsissä. On vain nainen, joka hyvästelee miehen, jota hän kutsui elämänsä rakkaudeksi.
Yleensä huomaamme rakkauden alussa. Ensitreffit. Häät. Kuva sosiaalisessa mediassa. Mutta sen syvimmät muodot näyttäytyvät usein paljon myöhemmin. Kun joku sairastuu. Kun elämästä lakkaa olemasta mukavaa. Kun jääminen vaatii paljon enemmän voimaa kuin lähteminen.
Elinan ja Markuksen tarina ei tarkoita, että kärsimys tekisi rakkaudesta vahvempaa. ALS on julma sairaus. Vakavasti sairaan ihmisen hoitaminen voi olla fyysisesti ja henkisesti näännyttävää. Ei ole mitään kaunista siinä, että katsoo rakastamansa ihmisen menettävän vähitellen kykyjä, jotka tällä kerran oli. Kauneus on muualla: siinä, ettei anna sairauden viedä arvokkuutta ihmiseltä, joka sitä sairastaa.
Ounasjoen rannalla, sinä syyskuisena aamuna, Elinalla oli mukanaan kansio. Siinä olivat Markuksen valokuvausliikkeen paperit — hänen oli päätettävä, mitä tehdä yrityksen kanssa, jota Markus oli pyörittänyt kaksitoista vuotta Rovaniemen keskustassa. Iina, Markuksen tytär, oli halunnut jatkaa liikettä isänsä nimissä, mutta Elina tiesi, ettei se ollut oikea ratkaisu kenellekään — Iina asui Oulussa, eikä hänellä ollut aikaa eikä halua pyörittää studiota kaukaa.
Elina soitti kirjanpitäjälleen jo samalla viikolla. He kävivät läpi liikkeen arvon: studio kalustoineen ja asiakasrekistereineen arvioitiin noin 65 000 euron arvoiseksi. Elina päätti myydä sen kokonaisuudessaan nuorelle valokuvaajalle, joka oli hakenut Markukselta harjoittelupaikkaa pari vuotta aiemmin ja jota Markus oli aikanaan kehunut lahjakkaaksi. Kauppakirja allekirjoitettiin lokakuun alussa notaarin luona Rovaniemellä. Myyntisumman Elina jakoi kolmeen osaan — Aleksille, Venlalle ja Iinalle, kullekin saman verran, ilman että kukaan siitä erikseen kiisteli.
Iina soitti Elinalle, kun kuuli kaupasta jo tehdyksi. Ääni puhelimessa oli aluksi tiukka: hän olisi halunnut päättää itse, mitä isän liikkeelle tapahtuu. Elina kuunteli hetken, sitten sanoi vain, että paperit oli jo allekirjoitettu ja raha oli jo tilillä, jonka Iina saattoi tarkistaa saman päivän aikana. Puhelu päättyi lyhyeen hiljaisuuteen ja siihen, että Iina lupasi tulla käymään joululomalla.
Studion vanha kyltti — MARKUS LEHTOLA, VALOKUVAUS — otettiin alas marraskuun alussa. Uusi omistaja maalasi seinän uudelleen ja jätti vanhan kyltin Elinalle muistoksi. Se on nyt Elinan eteisessä, naulassa oven vieressä, siinä missä ennen roikkuivat Markuksen kamerareput.
Joen rannalla, ennen kuin tuhka lähti veteen, Elina ei sanonut mitään suurta. Hän avasi tuhkauurnan, katsoi hetken virtaavaa vettä ja päästi tuulen tehdä loppuosan. Aleksi seisoi hänen vieressään, kädet taskuissa, hiljaa. Venla piteli Iinan kättä — tytöt olivat tulleet lähemmäs toisiaan sinä syksynä kuin koskaan ennen.
Kotimatkalla Elina pysähtyi vielä studion eteen, katsoi uutta kylttiä ikkunassa ja jatkoi matkaa. Radiossa soi jokin vanha kappale, jota Markus oli tapana laulaa mukana väärin sanoin. Elina ei kääntänyt kanavaa.
