Portaat Kalliolan kirkon vieressä Tampereella eivät ole pitkät — kolmekymmentäkaksi askelmaa, harmaata graniittia, joku on maalannut alimman reunan keltaisella varoitusmaalilla vuosia sitten ja väri on jo haalistunut. Mutta Anniina Kettuselle, viisikymmentäkolmevuotiaalle kirjanpitäjälle, ne portaat ovat tulleet merkitsemään jotain, mitä hän ei osaisi selittää kenellekään työkaverilleen taukohuoneessa.
Puoli vuotta sitten hän ei olisi noussut niistä ilman että henkeä olisi salvannut jo kymmenennellä askelmalla. Lonkkaleikkaus, kuusi kuukautta fysioterapiaa, ja ennen sitä kaksi vuotta, jolloin hän ei noussut mihinkään, koska mieheltään Markukselta oli tullut sana, joka jäi soimaan korviin pidemmäksi aikaa kuin yksikään lääkärinlausunto: "sinusta ei enää ole tähän."
Ei ollut kyse portaista silloin. Oli kyse autokorjaamosta, jonka he olivat pyörittäneet yhdessä Hervannassa kaksikymmentäyksi vuotta — Anniina hoiti kirjat, Markus koneet — kunnes Markus eräänä tiistai-iltana marraskuussa ilmoitti kahvipöydän ääressä, ettei tarvitse enää Anniinan nimeä yhtiön papereihin. Hän oli jo käynyt tilitoimistossa. Osuus oli "selvitetty", niin hän sanoi, ikään kuin puhuisi rikkoutuneesta osasta moottorissa.
Anniina ei huutanut silloin. Hän kysyi vain, missä hänen kahvikuppinsa on, koska se oli vielä pöydällä eikä hän muistanut enää mitään muuta tehdä kuin viedä se tiskiin.
*
Se, minkä Markus ei tiennyt, oli että korjaamon tontti oli alun perin Anniinan isän nimissä ollut kesämökin tila, jonka Anniina oli myynyt kaksikymmentäkaksi vuotta sitten juuri sitä varten, että he saisivat rakennettua hallin. Paperissa se näkyi lainana yhtiölle, ei omistusosuutena — sellaista neuvoi silloinen kirjanpitäjä, "verotuksellisista syistä", ja Anniina, kaksikymmentäyksivuotiaana ja rakastuneena, allekirjoitti mitä tahansa mitä Markus toi eteen.
Kolme kuukautta ennen kahvipöytäkeskustelua Markus oli alkanut tuoda kotiin toista naista puheisiinsa — ei nimeltä, vaan lauseina: "Sanna sanoi, että…", "Sannan mielestä…". Sanna oli kaksikymmentäkuusi, työskenteli varaosamyyjänä toisessa liikkeessä Lielahdessa, ja lokakuussa hän oli jo käynyt korjaamolla kahdesti kahvilla, niin naapurin Reijo oli kertonut Anniinalle ohimennen kaupan pihalla.
Anniina ei sanonut mitään silloinkaan. Hän vain alkoi, hiljaa ja järjestelmällisesti, kaivamaan kansiota, jonka hän oli kahdenkymmenenkahden vuoden ajan säilyttänyt lipaston alalaatikossa: kuitit kesämökin myynnistä, pankin siirtotositteet, ja tärkeimpänä — kirje, jonka silloinen kirjanpitäjä oli lähettänyt hänelle 2004, missä puhuttiin "Anniina Kettusen sijoitusosuudesta yhtiöön, kirjattu lainaksi väliaikaisesti."
Lonkka meni rikki tammikuussa, kun hän kompastui jäähän kotiportailla. Sairaalassa, kun Markus tuli käymään kerran, tasan kerran, kahdenkymmenen minuutin ajaksi, hän sanoi sen lauseen. "Sinusta ei enää ole tähän." Ei tarkentanut, tarkoittiko korjaamoa vai avioliittoa vai molempia. Ei tarvinnutkaan.
*
Fysioterapia alkoi maaliskuussa. Terapeutti, nuori mies nimeltä Joel, laski portaat hänelle joka viikko: ensin kolme, sitten kahdeksan, sitten koko sarja Kalliolan kirkon vierestä, koska se oli lähellä terveysasemaa ja koska siinä oli kaide molemmin puolin.
Ensimmäisellä kerralla Anniina pääsi neljänteen askelmaan ja hänen täytyi istua kaiteen viereen penkille, jonka joku oli aikoinaan lahjoittanut muistolaatalla "Kaino ja Veikko Mäkiselle, 1987". Hän istui siinä kaksitoista minuuttia ja katseli, kuinka bussi 21 kääntyi kulman takaa ja tyhjeni kolmesta koulupojasta, joilla oli reput selässä ja toisella lompsat kädessä avaimenperässä roikkuen — ihan tavallinen tiistai-iltapäivä jollekin toiselle.
Toukokuussa hän pääsi puoleenväliin. Kesäkuussa koko matkan, mutta hengästyneenä niin että täytyi nojata kaiteeseen huipulla viisi minuuttia.
Elokuussa hän soitti asianajajalle, naiselle nimeltä Terhi Laakso, jonka numeron hän oli saanut terveysaseman ilmoitustaululta — "maksuton neuvonta erotilanteissa, torstaisin". Terhi katsoi kansion läpi kahvilassa Tammelantorin laidalla, käänteli kirjettä vuodelta 2004 ja sanoi asian olevan selvempi kuin Anniina osasi toivoa: kyse ei ollut avio-omaisuuden jaosta pelkästään, vaan velkakirjasta, joka oli edelleen voimassa ja jota kukaan ei ollut koskaan kuitannut maksetuksi.
"Tämä on kolmekymmentäkahdeksantuhatta euroa," Terhi sanoi, sormi kirjeen rivillä, "korkoineen enemmän. Ja tämä yhtiö ei voi myydä eikä luovuttaa mitään ennen kuin tämä velka on selvitetty."
*
Syyskuun kolmas päivä, keskiviikko, Anniina nousi portaat Kalliolan kirkon vierestä täydessä vauhdissa ensimmäistä kertaa — kolmekymmentäkaksi askelmaa ilman pysähdystä, hengitys vain vähän tiheämpänä huipulla. Joel taputti häntä olkapäälle ja sanoi, ettei enää tarvitse tulla viikoittain.
Samana iltapäivänä hän meni korjaamolle Hervantaan. Ei kahvipöytäkeskusteluun, vaan asianajajan avustajan kanssa, kansio kainalossa ja puhelin taskussa auki pankkisovellukseen, jossa näkyi hänen oma tilinsä ja siihen liitetty maksuvaatimus, jonka Terhi oli laatinut viikkoa aiemmin.
Markus oli hallissa, käsi rasvassa, ja Sanna istui toimistossa Anniinan entisen tuolin paikalla katsomassa laskuja näytöltä.
Anniina ei huutanut. Hän laittoi kansion pöydälle, avasi sen kirjeeseen vuodelta 2004, ja sanoi, että velka erääntyy maksettavaksi kolmenkymmenen päivän kuluessa tai yhtiön tontti — se, joka oli alun perin hänen isänsä kesämökin tila — siirtyy panttioikeuden nojalla hänen nimiinsä takaisin.
Markus katsoi paperia pitkään. Sanna nousi tuolista, ei sanonut mitään, meni ulos savukkeelle.
"Et sä voi tätä tehdä," Markus sanoi lopulta.
"Tein jo," Anniina vastasi, ja pani kansion kiinni. "Sulla on kuukausi aikaa löytää kolmekymmentäkahdeksantuhatta, tai etsi uusi paikka koneillesi."
*
Markus ei löytänyt rahaa kolmessakymmenessä päivässä. Lokakuun alussa tontti siirtyi virallisesti takaisin Anniinan nimiin, ja hän vuokrasi hallin kolmen vuoden sopimuksella toiselle yrittäjälle, joka korjasi mopoja ja pienveneitä.
Hän ei mennyt enää koskaan katsomaan, mitä Markukselle ja Sannalle tapahtui. Sen sijaan hän käy edelleen joka aamu Kalliolan portailla, ei enää fysioterapian vuoksi, vaan koska matkasta on tullut hänen omansa: kolmekymmentäkaksi askelmaa, kaide oikealla kädellä, ja huipulla penkki, jolla lukee kahden ihmisen nimet, jotka eivät koskaan tienneet mitään Anniina Kettusesta eivätkä hänen korjaamostaan.
