Oli heinäkuun kahdestoista, lauantai, ja Töölönlahden rantaravintolan nurmikko vielä märkä aamukasteesta, kun Katri Virtanen puki ylleen ensimmäistä kertaa kahdeksaan kuukauteen mekon, joka paljasti hänen käsivartensa. Hän oli kaksikymmentäyhdeksän, työskenteli fysioterapeuttina Kalliossa sijaitsevassa hoitolassa, ja oli keväästä lähtien kävellyt joka päivä kaksi kilometriä töihin, koska oli luvannut sen itselleen. Ei vaa'an lukeman takia. Vaan siksi, että lääkärit olivat vuosi sitten sanoneet "autoimmuunisairaus", ja koska kortisoni oli pyöristänyt hänen kasvonsa enemmän kuin ne olivat koskaan olleet.
Hänen tätinsä Pirkko, äidin sisko, seisoi tarjoilupöydän luona lasillinen siideriä kädessään ja tarkasteli häntä sandaaleista nutturaan.
"No, Katri", Pirkko sanoi, tarpeeksi kovaa, että kolme pöytää kuuli sen, "onkohan sulle sielä fysioterapiassa koskaan sanottu, että laihduttaakin voisi, eikä vaan hierotella muita? Toi mekko näyttää joka gramman."
Katri pysäytti perunasalaatilla varustetun haarukan puolimatkassa suuhun. Hän laski sen takaisin lautaselle sanaakaan sanomatta ja silitti lautasliinaa sylissään, ikään kuin käsien olisi pitänyt tehdä jotain.
Viereisessä pöydässä istui vihkijä Leena Mäenpää, joka oli vihkinyt parin tunti aiemmin ja oli nyt läsnä yksityishenkilönä, koska morsian oli hänen sisarentyttärensä. Leena oli kuusikymmentäkaksi, ollut virassaan kolmekymmentäneljä vuotta, seurannut tuhansia häitä ja nähnyt vielä useamman perheen parhaimmillaan ja pahimmillaan. Hän oli aikonut juoda lasillisensa valkoviiniä ja lähteä sitten ratikkapysäkille, selkä oli tänä päivänä kipeä, ja illalla häntä odotti vielä toinen vihkiminen maistraatissa Espoossa.
Mutta hän jäi istumaan.
Hän oli tavannut Katrin lyhyesti ennen seremoniaa, paperitöiden yhteydessä, nähnyt hänen kätensä vapisevan, kun tämä kävi läpi vierasluetteloa ja piti kynästä kiinni kuin se olisi ollut ainoa asia, joka piti hänet kasassa. Nyt Leena näki, kuinka nuori nainen laski katseensa pöytäliinaan ja piirsi etusormellaan kuvitteellista viivaa pellavakankaaseen, sama kuvio yhä uudestaan, edestakaisin.
Pirkko ei ollut vielä valmis. Hän otti siemauksen, laski lasin pöydälle ja sanoi: "Mä sanon tän vaan, koska mä pidän susta. Ennen sä olit niin hoikka ja nätti, muistatko sen bikinikuvan Nuuksiosta? Kato nyt ittees."
Setä pöydän päädyssä nauroi lyhyesti, epävarmasti, koska kukaan ei tiennyt, oliko se vitsi vai tosissaan sanottu. Katrin äiti, joka istui Pirkon vieressä, avasi suunsa ja sulki sen taas. Sulhanen, Katrin veli Mikko, oli DJ:n kanssa hommissa eikä huomannut mitään. Musiikki – joku iskelmä, jota puolet Suomesta soittaa jokaisissa häissä – jatkoi soimistaan taustalla, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Katri nousi. Ei hätäisesti, ei teatraalisesti. Hän otti käsilaukkunsa tuolilta, sanoi käyvänsä hetkeksi hengittämässä raikasta ilmaa, ja kulki kohti parkkipaikkaa, ruusukaarien ohi, jotka kukkakauppias oli pystyttänyt erikseen kuvia varten.
Leena ei seurannut häntä heti. Hän odotti pari kolme minuuttia – tarpeeksi kauan, hän ajatteli, ettei kenellekään tulisi tunnetta tarkkailusta – ja nousi sitten, otti laukkunsa ja käveli samaan suuntaan, virallisesti "vetämään henkeä".
Hän löysi Katrin laiturirakennuksen takaa, käännetyltä olutlaatikolta istumassa, kengät jalasta riisuttuina, jalat nurmikossa. Katri ei itkenyt. Hän tuijotti puhelintaan, jossa oli auki tyhjä viestikenttä, ikään kuin hän olisi aikonut kirjoittaa jotain ja sitten jättänyt sen.
"Saanko istua?", Leena kysyi. "Multakin jalkoja särkee, ja tuo laatikko näyttää mukavammalta kuin nuo kokoontaitettavat tuolit."
Katri siirtyi hieman sivummalle. Hetken kumpikaan ei sanonut mitään. Jossain haukkui koira, luultavasti naapuritontilta, ja ravintolan keittiöstä tuoksui paistettu sipuli.
"Se ei tiedä mun arvoista", Katri sanoi lopulta. "Se ei tiedä, että mä lihoin vuosi sitten kaksitoista kiloa kortisonista, koska mun immuunijärjestelmä hyökkäsi omaa kilpirauhastani vastaan. Se ei tiedä, että mä lenkkeilen joka aamu kello kuusi ennen kuin hoitola avaa, koska se on ainoa asia, joka auttaa mua tuntemaan itteni taas omaksi ittekseni."
"Sun ei tarvitse selittää sitä hänelle", Leena sanoi. "Se ei oo sun tehtävä."
"Mä tiedän." Katri pyöritteli puhelinta kädessään. "Mut silti mä aloin miettiä päässäni puolustuspuhetta. Ymmärrättekö? Ikään kuin mun olisi pitänyt esittää todiste, että mulla on oikeus pitää lyhythihaista mekkoa omissa – siis mun veljen – häissä."
Leena ei nyökännyt, ei sanonut mitään viisasta. Hän vain ojensi paperinenäliinan laukustaan, vaikka Katri ei vielä itkenytkään, varmuuden vuoksi. Sitten hän nousi, sanoi hakevansa heille molemmille lasillisen vettä, ja käveli takaisin tarjoilupöydälle.
Pöydässä Pirkko istui yhä, kertoi nyt jollekulle viereisestä pöydästä omasta dieetistään, proteiinijauheista, joita oli kokeillut viime vuonna. Leena ei mennyt hänen luokseen. Se ei ollut hänen roolinsa, ja hän tiesi sen. Hän täytti kaksi lasia vesipisteestä, kääntyi – ja näki, kuinka Katrin äiti Ritva nousi ja meni siskonsa Pirkon luo.
Ritva kumartui hänen puoleensa, sanoi jotain, mitä Leena ei matkan päästä kuullut, mutta sävy oli yksiselitteinen: hiljainen mutta terävä, sellainen puhetapa, jolla puhutaan jollekulle kun on vaiettu liikaa kolmenkymmenen vuoden ajan. Pirkko kalpeni, laski lasinsa pöydälle, avasi suunsa puolustautuakseen – "mä tarkotin sen vaan hyvää" – ja Ritva pudisti päätään, kerran, jyrkästi.
Leena palasi kahden lasin kanssa olutlaatikolle. Katri oli tässä vaiheessa lopettanut itkemisen, pyyhkinyt silmänsä kädenselällä ja istui suorempana.
"Sun äiti meni juuri tädin luo", Leena sanoi ojentaessaan hänelle vesilasin.
Katri katsoi telttaa kohti. Täältä käsin hän näki, kuinka Pirkko otti käsilaukkunsa, kuinka Ritva otti autonavaimet tämän kädestä – Pirkko oli tullut autolla, mutta ehtinyt juoda jo kolme lasillista siideriä – ja kuinka serkku kutsuttiin viemään hänet asemalle, taksi Tikkurilaan kolmellakymmenelläviidellä eurolla, jonka Ritva lopulta maksoi, jotta asia hoituisi nopeasti ja ilman lisää huomiota.
Pirkko lähti. Ei suurieleisesti ulos heitettynä, ei kohtausta kaikkien vieraiden edessä – Ritva oli hoitanut sen hiljaa, teltan laidalla, selkä useimpia pöytiä kohti. Mutta jokainen, joka katsoi sinne, ymmärsi mitä oli tapahtunut.
Katri nousi, suoristi mekkonsa ja palasi juhliin. Hän tanssi myöhemmin veljensä kanssa, söi vielä palan kermakakkua, nauroi bestman-puheelle. Kukaan muu paitsi Leena ja Ritva ei tiennyt tarkalleen, mitä siinä välissä vietetyn varttitunnin aikana oli tapahtunut.
Leena ajoi sinä iltana vielä toiseen vihkimiseen Espooseen, kaksi tuntia myöhemmin, eri pari, eri perhe. Hän ajatteli koko seremonian ajan olutlaatikkoa laiturirakennuksen takana ja paperinenäliinaa, jota Katri ei lopulta ollut edes tarvinnut.
Kaksi talvea myöhemmin Leena kuuli yhteiseltä tuttavalta, ettei Pirkkoa ollut sen jälkeen kutsuttu yhteenkään sukujuhlaan – ei kostoksi, vaan koska Ritva oli tehnyt selväksi, että kutsut riippuisivat jatkossa siitä, osasiko käyttäytyä pöydässä. Katri, kerrottiin, pukeutui nykyään taas mihin halusi, miettimättä etukäteen, ketä pöydässä istuu.
