Ovikello soi kolme kertaa ennen kuin Mika avasi. Hän seisoi siinä verkkareissaan, tukka pystyssä, äidin asunnon avaimet roikkumassa etusormen ympärillä kuin joku palkinto.
”Älä tuijota mua noin, Aino. Mä en oo sulle velkaa yhtään mitään.”
Takarivissä jyskytti. Olin juuri tullut yövuorosta Meilahdesta. Äiti makasi siellä osastolla, toisen aivoinfarktin jälkeen, puhe melkein kokonaan poissa. Olin viimeiset kolme viikkoa ajanut Järvenpäästä Helsinkiin joka ilta, koska pelkäsin että puhelin soi aamuyöllä ja on liian myöhäistä. Ja nyt seison veljeni ovella ja kuulen, että lukot on vaihdettu.
”Mitä sä tarkoitat ’ei kuulu sulle’? Se on äidin asunto.”
”Kuka sitä on hoitanut? Kuka maksoi ne sähkölaskut kun sulla ei ollut aikaa? Sä vaan tykkäät esittää pyhimystä.”
Kädet tärisi. Oikeasti tärisi. Mun piti painaa ne reisiä vasten että pysyin paikallani.
—
Mä olin se joka aina hoiti. Isosisko, yhdeksän vuotta vanhempi, vastuunkantaja. Kun Mika lopetti ammattikoulun kesken ja lähti jonkun kaverinsa kanssa ”bisnekseen” joka vei hänet ulosottoon, mä maksoin ne velat. Silloin oli pakko, ettei äitikin joudu siihen sotkuun mukaan. Kun Mika erosi, ja ”ihan vaan pariksi kuukaudeksi” tarvitsi paikkaa, minä puhuin Juhanin ympäri. Mun mieheni. Asui meillä lopulta puolitoista vuotta. Söi meidän ruuat, katsoi meidän telkkaria, käveli ovista kuin hotellissa. Eikä äiti sanonut mitään. Aina sama: ”Se on sun veljesi, Aino. Se on vähän hukassa.”
Olihan se. Ja aina joku meistä maksoi sen hukkumisen.
Kun isä kuoli, kaikki meni kovempaa vauhtia alamäkeä. Äiti jäi yksin Järvenpään rivitaloon, kansaneläkkeellä, ja joka kuukausi laskettiin että riittääkö. Minä olin sairaanhoitaja, mies ajoi jakeluautoa Krookukselle, kaksi lasta, asuntolaina, ihan tavallista elämää jossa hammaslääkäriin menoa lykätään ”ensi kuuhun”. Mutta silti aina laitoin äidille jotain. Välillä satasen, välillä kaksisataa. Kerran maksoin yksityisen neurologin kokonaan, viisisataaneljäkymmentä euroa, koska julkinen jono oli kahdeksan kuukautta.
Mika ilmestyi paikalle silloin kun tarvitsi jotain. Aina se sama uhri-ilme.
”Aino, mä tarviin tonnin. Mä maksan parin viikon päästä.”
”Aino, sä liioittelet. Eihän äidillä mitään hätää ole.”
Oli. Mutta hänen oli helpompi olla näkemättä.
Istuttiin kerran sairaalan kahviossa, äidin ensimmäisen infarktin jälkeen. Hajusi desinfiointiaineelta ja siltä ihmeelliseltä kahviautomaatin pölyltä. Sanoin ihan suoraan:
”Meidän on pakko jakaa tää hoito. Mä en pysty enää yksin.”
Mika ei vastannut mitään. Kaivoi puhelinta. Ei edes katsonut muhun.
Sitten alkoi se varsinainen rumba. Lääkärisoittoja. Kuntoutusta. Aikuisvaippoja. Kotihoidon järjestämistä. Töistä lähtöä kesken päivän ja osastonhoitajan hiljaisia katseita. Juha söi päivällistä yhä useammin yksin keittiössä. Ei hän suuttunut. Hän väsyi. Ja minä näin että meidän perhe alkoi maksaa tästä enemmän kuin kukaan meistä uskalsi myöntää.
Ja silti uskoin. Että kun tulee se kaikkein pahin hetki, Mika seisoo siinä vieressä. Että perhe, kaikesta huolimatta, lopulta kokoontuu.
—
Kolme päivää toisen infarktin jälkeen menin äidin asunnolle hakemaan henkilötodistusta ja yöpaitaa. Avain ei sopinut lukkoon. Luulin että otin väärän. Olin niin väsynyt että silmissä sumeni. Soitin Mikalle.
”Joo, vaihdoin lukot. Ei kai siinä mitään ihmeellistä. Piti laittaa kuntoon.”
Naapuri, se vanha Leppäsen rouva, raotti ovea ja teeskenteli lakaisua. Rivitaloissa ei mitään salata.
Illalla menin Mikalle. Hän avasi oven ja nojasi ovenkarmiin kuin oltaisiin puhumassa säästä.
”Kuule, ei se äiti siellä enää asu. Eikä kauaa kestä. Mun mielestä sun pitäisi ajatella nyt järkevästi.”
”Sä oot koko ikäsi esittänyt sitä hyvää tytärtä, ja nytkö yhtäkkiä sua ei kiinnosta se omaisuus?”
Mä oikeasti halusin lyödä. Mä tunsin miten nyrkki puristui taskussa. Mutta sen sijaan aloin itkeä. En pystynyt pidättelemään. Ja se vaan lisäsi hänen varmuuttaan. Katseli mua siinä kynnyksellä kuin jotain vierasta akkaa joka tuli huutamaan.
Pahin tuli myöhemmin.
Äidin lipaston alalaatikossa oli kirjekuori. Siellä oli lääkärinlausuntoja, Kela-päätöksiä, ja kuusisataa euroa käteistä. Sellaista puskuria pahaa päivää varten. Kun vihdoin pääsin asuntoon isännöitsijän kanssa, rahat olivat poissa. Mummon kultainen medaljonki, se jonka hän sai häälahjaksi, oli poissa. Vanhat hopealusikat, joita ei ollut arvokkaita mutta jotka olivat kulkeneet suvussa sata vuotta, poissa. Lompakossa ollut viidenkympin seteli, poissa.
”En mä tiedä mistä sä puhut.”
Hän sanoi sen rennosti. Melkein haukotellen. Istui siinä omassa sohvallaan ja selasi puhelinta.
Äiti kuoli kaksi viikkoa myöhemmin. Torstaina aamuyöstä. En kertonut hänelle mitään lukkojen vaihdosta enkä kadonneista tavaroista. Istuin sängyn vieressä, voitelin hänen kuivuneita käsiään perusvoiteella ja valehtelin että kaikki on hyvin. Että Mika lähettää terveisiä. Halusin säästää häntä. Tai ehkä halusin säästää itseäni siltä viimeiseltä pettymykseltä.
Hautajaisissa Mika vollotti kaikkein kovimmin. Ihmiset halailivat häntä, taputtivat olalle. ”Voi raukkaa, ainoa poika.” Minä seisoin siinä mustassa takissani ja tunsin miten kurkussa oli niin kova pala etten saanut henkeä. Ajattelin tätini Leenan katsetta, sitä pientä päänpudistusta kun hän näki veljeni teatterin.
Muistotilaisuudessa, Kappelikahvilassa, pöytien välissä tuoksui kahvi ja kukat. Mika nousi ylös, kohotti lasiaan ja sanoi kaikille:
”Äiti toivoi aina että rivitaloasunto pysyy suvussa. Mä ajattelin että paras ratkaisu meille kaikille on, että minä asetun siihen nyt ihan pysyvästi.”
Se oli se hetki.
Laskin lusikan pöydälle. Se kilahti lautasta vasten ja koko huone hiljeni. Katsoin Mikaa suoraan silmiin, ekaa kertaa vuosikymmeneen pelkäämättä mitä hän ajattelee.
”Kerro samalla, koska aiot maksaa ne rahat jotka ’lainasit’ äidin lipastosta. Ja kerro missä on mummon medaljonki.”
Hiljaisuus. Sellainen että kuului miten serkun kahvikuppi värähti lautasta vasten.
Mika tuijotti. Kasvot menivät valkoisiksi, sitten punaisiksi. Yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat.
Sen jälkeen en ole puhunut hänen kanssaan.
Perunkirjoitus kesti kuukausia. Likapyykkiä tuli joka suunnasta. Osa suvusta sanoi että anna olla, hän on kuitenkin veljesi. Toiset sanoivat että liian kauan annoit periksi. Mutta enää en taistellut seinistä enkä lusikoista. Mä taistelin siitä että joku vihdoin sanoi ääneen mitä tapahtui. Että kukaan ei enää teeskennellyt.
Eniten sattuu se, etten menettänyt tavaroita. Mä menetin uskon siihen että pahimmalla hetkellä veli tarttuu käteen. Sen sijaan hän alkoi laskea, mitä vielä saa mukaansa.
Loppujen lopuksi asunnon myynti meni tasan. Paperit pakottivat siihen. Rahat tulivat tilille puoliksi. Siivosin äidin kaapit, ja roskalavalle lensi vanhoja valokuvia ja joulukoristeita. Mukana se kuva missä Mika on neljävuotias ja minä kolmetoista. Istutaan äidin sylissä, kaikki nauramassa.
Painoin sen roskapussiin. En jaksanut katsoa.
Viime viikolla ajoin Järvenpäähän viemään kukkia haudalle. Istuin siinä penkillä vesisateessa, ja mieleen tuli se viimeinen ilta sairaalassa. Äiti yritti sanoa jotain, käsi puristi mun kättä heikosti. Taistelin kuullakseni. Hänen huulensa muodostivat sanan.
”Aino.”
Ei muuta. Pelkkä nimi.
Nousin penkiltä, laitoin hanskat käteen ja kävelin parkkipaikalle. Puhelin värisi. Mika.
En vastannut.
Auto käyntiin. Radiosta tuli jotain iskelmää. Ajoin kotiin, ja ekaa kertaa vuoteen en itkenyt ollenkaan.
