Yksinäisyys, joka kesti kaksikymmentäkuusi tuntia
Reino Kalliomäki oli viisikymmentäseitsemän, kun hän eräänä maanantaiaamuna Kuopiossa päätti, että hänen vaimonsa Sirkka voisi lähteä hetkeksi tyttärensä luo Iisalmeen. Syyskuun aamu oli kylmä, kerrostalon parveke huurussa, ja Sirkka oli pakannut matkalaukkuun kotitekoisia karjalanpiirakoita mukaan.
"Mene nyt vaikka viikoksi", Reino sanoi ja katsoi vaimoaan tiskialtaan äärestä. "Ehkä minäkin saan vähän rauhaa sinusta."
Sirkka pysähtyi eteiseen, käänsi päätään ja tuijotti miestään kuin tämä olisi juuri kertonut ostaneensa moottoripyörän. Ei sanonut mitään. Näytti vain sormella ohimoaan, veti villatakin ylleen ja lähti bussipysäkille kassi kädessä. Linja-auto 40 lähti asemalta kymmeneltä yli yhdeksän.
Reino sulki oven ja ajatteli: no niin. Vihdoinkin hiljaisuutta. Ei enää saippuasarjoja television ääressä, ei kommentteja siitä, että hän istuu väärässä asennossa sohvalla. Nyt saisi katsoa jääkiekkoa ja iltauutiset ihan omassa rauhassaan.
Ensimmäiseksi hän vei kissan, Sirkan hemmotellun Mirrin, makuuhuoneen puolelle ja sulki oven. Sitten hän tunki vaimonsa neulekorin sohvan taakse ja loikoi nojatuoliin televisio auki. Kanavaa vaihdettiin viisi kertaa. Mikään ei kiinnostanut. Televisio pois päältä.
Hän käveli asunnon läpi. Kolme huonetta, keittiö, kylpyhuone — kaikki tyhjää ja liian isoa. Puoli kahdentoista aikaan hän lämmitti hernekeittoa, poltti sormensa kattilan reunaan, istuutui pöytään ja huusi tottumuksesta: "Sirkka, tuoisitko leipää!"
Ei vastausta. Ei kukaan tullut. Keittiön seinäkello naksahti, ja se oli ainoa ääni koko asunnossa.
Iltapäivällä hän avasi television uutislähetystä varten, mutta puolessa minuutissa huomasi tuijottavansa ruutua kuulematta sanaakaan. Ketään ei ollut väittelemässä hallituksen budjettiesityksestä tai valittamassa bensan hinnasta. Hän muisti äkkiä, miten he pelasivat joka ilta tuomariinia keittiön pöydällä, ja miten Sirkka voitti melkein aina ja nauroi sille tavalla, joka sai hänetkin virnistämään vastoin tahtoaan.
Yö oli pahin. Sänky tuntui aivan liian leveältä. Ei kuorsausta vierestä, ei aamuviideltä kolisevia kattiloita keittiössä — ja juuri se hiljaisuus piti hänet hereillä puoleen yöhön asti. Hän makasi selällään, laski minuutteja ja kuunteli jääkaapin surinaa, kunnes uupumus vei voiton.
Seuraavana aamuna hän oli ärtynyt jo kahdeksalta. Kahvi maistui liian väkevältä, koska hän oli mitannut jauheen väärin. Asunto tuntui kylmältä kaurapuurolta — jotain, mikä oli olemassa mutta ei antanut mitään. Hän soitti työkaverilleen Ollille ja perui heidän sovitun kalareissunsa Kallaveden rannalle, koska ei jaksanut.
Iltapäivällä hän löysi itsensä seisomasta olohuoneen keskellä tuijottamassa neulekoria, joka pisti sohvan alta esiin. Veti sen ulos, laski puolivalmiin sukan sormiensa väliin, tunsi villalangan karheuden ja työnsi korin takaisin paikalleen. Meni Mirrin luo, silitti kissaa hetken, mutta eläin vain käänsi selkänsä ja meni piiloon vaatekaappiin.
Kello kuudelta illalla hän ei enää kestänyt. Soitti tyttärelleen Iisalmeen, ääni käheänä, ja pyysi saada puhua äidin kanssa. Kun Sirkka vastasi puhelimeen, Reino nieli ylpeytensä ja sanoi: "Ei ole hyvä olla yksin."
Sirkka ei sanonut sen enempää — lupasi tulla samana iltana.
Hän palasi kolmen tunnin kuluttua, samalla bussilla takaisin, kassi täynnä tyttären antamia hillopurkkeja. Ensimmäinen asia, minkä hän teki ovelta astuttuaan, oli avata keittiön kaapin ovi ja tarkastaa, missä kunnossa lieden ympärys oli. Toinen asia oli avata makuuhuoneen ovi ja päästää Mirri ulos. Kolmas — vetää neulekori esiin sohvan alta ja istua omalle paikalleen sen kanssa.
Illalla he pelasivat taas tuomariinia keittiön pöydällä, tee höyrysi kupeissa, ja Sirkka voitti kolme kierrosta putkeen. Reino murahti hävittyään: "Sinun kanssasi ei saa rauhaa hetkeksikään… ehkä sun pitäisi taas lähteä pariksi vuorokaudeksi?"
Sirkka vain naurahti eikä vastannut mitään. Hän tiesi tarkalleen, kuinka pitkälle tuo mies pärjäisi ilman häntä — ja se aika oli juuri mitattu: kaksikymmentäkuusi tuntia hiljaisuutta, yksi palanut sormi ja yksi karkuun juossut kissa.
Puoli vuotta myöhemmin Reino kertoi tarinan naapurilleen rappukäytävässä, hieman häpeissään mutta nauraen. Naapuri muisti illan hyvin, koska oli itse soittanut Sirkalle Iisalmeen kysyäkseen, oliko Reino todella syönyt koko viikon pelkkää hernekeittoa. Sirkka oli vain vastannut, ettei ollut ikinä aikonutkaan viipyä viikkoa — yksi yö ja yksi päivä riitti mainiosti, sillä hän tunsi miehensä ylpeyden tarkalleen sen mittaiseksi.
