Kapteeni Rautio seisoi Helsingin poliisin koirakoulun pihalla Malmilla, tupakka sammumassa sormien välissä, ja katsoi kuinka Ukkonen makasi tarhassaan, raskas pää etukäpälien päällä. Belgianpaimenkoira ei nukkunut – silmät kiiltivät, kosteina ja tummina – mutta ei myöskään liikkunut. Vain korvat nykivät silloin tällöin, tavoittaen ääniä, jotka ihmiskorvalle olivat jo hukkuneet syyskuun iltaan.
– No niin, Rautio, – kutsui takaa koirankouluttaja Iiro Vainikka, kolmekymppinen mies, jonka poskissa oli tuulen jäljet ja univormun housuissa koiran karvoja. – Milloin lautakunta kokoontuu?
– Huomenna. – Rautio sammutti tupakan kaiteeseen ruuvattuun peltipurkkiin. – Paperit on valmiina. Molempien lonkkien dysplasia, nivelten kuluma, krooninen niveltulehdus. Kahdeksan vuotta töissä ilman yhtäkään huomautusta. Kolme kiinniottoa, viisi räjähdelöytöä. Siinä se, Iiro. Ukkonen poistetaan palveluksesta.
Vainikka niisti nenäänsä. Hän oli tullut kouluun harjoittelijaksi, kun Ukkonen oli kolmevuotias, ja viimeiset viisi vuotta he olivat kulkeneet joka vuoron yhdessä – Pasilan asema, Rautatientorin partiot, Nuuksion metsäetsinnät. Kerran Ukkonen löysi reppuun pakatun räjähdepanoksen aseman lipunmyyntihallin penkin alta neljäkymmentä minuuttia ennen kuin sinne saapui koululaisryhmä Espoosta. Asiasta kirjoitettiin pieni juttu paikallislehdessä, mutta koiran nimi jäi mainitsematta kokonaan.
– Mihin sen viedään? – kysyi Iiro, vaikka tiesi vastauksen jo.
– Ohjeen mukaan – lopetukseen. Kukaan ei pidä poistettua palveluskoiraa poliisin kirjoilla. Ruoka, eläinlääkäri, tarhapaikka. Ymmärräthän.
Iiro ymmärsi. Ja siitä ymmärryksestä leuka jännittyi niin, kuin joku näkymätön olisi kiristänyt ruuveja hänen poskiluissaan.
– Entä jos joku ottaisi sen? Kotikoiraksi?
Rautio katsoi Iiroa pitkään, tarkasti – niin katsotaan, kun halutaan sanoa "älä sekaannu", mutta tiedetään jo, että sekaannutaan joka tapauksessa.
– Periaatteessa voi. Kirjoitat hakemuksen, luovutuspöytäkirjan. Mutta sinähän asut soluasunnossa, Iiro. Paimenkoira soluasunnossa on kuin karhu hississä.
– En tarkoita itseäni.
– Ketä sitten?
Iiro vaikeni. Hän ei vielä itsekään tiennyt, ketä.
Sinä iltana Iiro ajoi äitinsä luo, Askolaan, reilun tunnin päähän Helsingistä. Bussi kulki kahdesti päivässä, ja jos myöhäisen jäi väliin, yöpyi missä sattui. Iiro ei myöhästynyt. Hän istui bussin ikkunan vieressä ja mietti.
Äiti, Sinikka Vainikka, asui yksin. Isä oli kuollut viisi vuotta sitten, sydänkohtaus keskellä pihatöitä, kaatui nurmikolle eikä noussut enää. Sinikka piti sen jälkeen huolta kasvimaasta, muutamasta kanasta ja kissasta nimeltä Muru, joka oli niin lihava, että portaille käpertyneenä se näytti unohtuneelta jauhosäkiltä.
Sinikka otti poikansa vastaan varautuneesti. Yllätyskäynnit tarkoittivat aina jotain – joko "äiti, lainaisitko" tai "äiti, minä menen naimisiin". Kumpaakaan ei ollut vielä tapahtunut, mutta Sinikka piti puoliaan silti.
– Istu, keitto on liedellä. – Hän laski pojan eteen syvän lautasen, josta nousi höyryä niin sakeana, että siihen olisi voinut eksyä. – Mikä sinut tänne toi?
– Äiti, – Iiro otti lusikallisen, puhalsi, nielaisi. – Tarvitsisitko koiraa?
Sinikka istui vastapäätä ja laski kätensä pöytäliinalle – naisen ele, joka valmistautuu kuulemaan jotain, mistä päätä särkee pitkän aikaa.
– Minkä koiran?
– Paimenkoiran. Palveluskoira. Sen työura loppuu terveyssyistä. Takajalat kipeät. Mutta se on fiksu, äiti. Fiksumpi kuin moni ihminen. Ja lempeä. Vieraille ei, mutta omille – kuin vasikka.
– Iiro. – Sinikka lausui poikansa nimen kuin tuomion. – Minä olen kuusikymmentäneljä. Minulla on verenpaine, polvet ja Muru. Mihin minä paimenkoiran?
– Se on rauhallinen. Ei se juokse. Sen on jo raskasta liikkua. Se makaa, vartioi pihaa. Sinulle se olisi turvallisempaa – asut täällä yksin, ja aita on niin matala, että sen yli hyppää lapsikin.
Sinikka aikoi sanoa ei – lopullisesti, peruuttamattomasti. Mutta sen sijaan hän kysyi:
– Entä jos kukaan ei ota – mitä sille käy?
Iiro katsoi keittoonsa.
– Lopetetaan.
Keittiössä oli hetken hiljaista. Vain seinäkello, isän vanha, heiluriton, tikitti.
– Onko iso? – kysyi Sinikka.
– Kolmisenkymmentä kiloa. Ehkä enemmän.
– Herrajumala, – hän huokaisi. – Kolmekymmentä kiloa. Se on viisi kertaa Murun paino.
– Äiti, Muru ei ole mittayksikkö.
Sinikka nousi, meni ikkunan luo. Ulkona hämärtyi. Askola näytti illalla siltä, kuin joku olisi asetellut peltoihin tulitikkurasioita ja unohtanut ne sinne. Valo paloi vain Mäkisillä tien toisella puolella ja vanhalla Airi-mummolla kylän laidassa.
– Kuinka paljon se syö?
Ja Iiro tiesi: äiti oli antanut periksi.
Ukkonen tuotiin Askolaan lauantaina, poliisin virka-autolla. Kuljettaja, ylikonstaapeli Jussi Peltola, joka vei rehuja ja rokotteita eri koirakouluille, auttoi koiran ulos autosta. Ukkonen käveli hitaasti – ei pelosta, vaan kivusta. Takajalkoja se laski varovasti maahan, kuin ihminen, joka kulkee jäällä tietäen, että jään alla on kylmää vettä.
Sinikka seisoi portilla ja katsoi koiraa, joka katsoi häntä. Ukkonen oli komea. Vaikka turkki oli laitoskasvatuksesta himmentynyt ja kyljet hieman painuneet uuden ruokavalion myötä, siinä tuntui rotu – se syvä, aito rotu, joka ei ole ulkomuodossa vaan pään asennossa, silmien ilmeessä, siinä miten se pitää selkänsä suorana kivusta huolimatta. Ruskeanmusta, tumma naamio, korvat pystyssä kuin kaksi tutkaa. Silmät – tumma meripihka, ja niissä niin rauhallinen, viisas ilme, että Sinikasta tuntui hetken, ettei häntä katsonut koira vaan vanha, paljon nähnyt ihminen.
– No, – hän sanoi. – Terve sitten.
Ukkonen astui askeleen, työnsi kuononsa hänen käteensä – kylmä, kostea – ja jähmettyi. Häntä, joka oli tähän asti roikkunut liikkumattomana, heilahti. Kerran. Kuin sen kellon heiluri, jota talossa ei enää ollut.
– Äiti, tässä sen paperit, – Iiro ojensi muovikansion. – Nimi Ukkonen. Rotu belgianpaimenkoira. Ikä kahdeksan vuotta. Kaikki rokotukset, käsittelyt. Tässä ruokinta, mitä saa, mitä ei. Tässä eläinlääkärin numero Porvoossa – Antti Ranta, hyvä mies, olen jo sopinut, hän seuraa vointia.
– Herrajumala, Iiro, en minä diplomaattia ota vastaan, – Sinikka heilautti kättään. Mutta kansion hän otti. Ja samana iltana luki sen kannesta kanteen, lukulasit nenällään – ne pyöreäsankaiset, jotka saivat hänet näyttämään ankaralta kansakoulunopettajalta.
Ensimmäisen viikon Ukkonen ja Muru kävivät kylmää sotaa. Kissa valtasi sohvan ja sihisi sieltä sellaisella raivolla kuin olisi puolustanut linnoitusta. Ukkonen makasi patjallaan lieden vierellä eikä välittänyt kissasta hiukkaakaan. Se ei muutenkaan ensimmäisinä päivinä välittänyt juuri mistään – makasi, söi, kävi pihalla ja palasi makaamaan.
Sinikka huolestui.
– Iiro, – hän soitti pojalleen. – Onko se sairas? Makaa koko päivän. Ei leiki, ei juokse. Ei edes kanoja katso.
– Äiti, se teki kahdeksan vuotta töitä, kahdentoista tunnin vuoroja tarhassa. Se lepää. Anna sille aikaa.
Aikaa Sinikalla oli riittämiin. Toisella viikolla Ukkonen alkoi nostaa päätään, kun Sinikka astui huoneeseen. Kolmannella se alkoi odottaa ovella, kun tämä palasi kaupasta. Nousi hitaasti, käveli kynnykselle, seisoi ja odotti. Häntä – kaksi heilautusta. Katse silmiin.
Ensimmäisen kuukauden loppuun mennessä Ukkonen alkoi seurata Sinikkaa talossa kuin varjo. Sinikka keittiöön – Ukkonen keittiöön. Sinikka kasvimaalle – Ukkonen sinne perässä. Se makasi rivien välissä ja seurasi häntä tummin silmin. Jos Sinikka katosi näkyvistä – vajan taakse, naapuriin – se alkoi vinkua hiljaa. Ei haukkunut, ei. Ukkonen haukkui harvoin. Se vinkui, yhdellä äänellä, kuin valittaisi jollekin näkymättömälle.
– No mikä sinä nyt? – Sinikka pilkisti vajan takaa. – Täällä minä olen. En mihinkään mennyt.
Ja Ukkonen vaikeni. Laski pään käpälille. Jäi odottamaan.
Sinikka sanoi myöhemmin naapurilleen Airille:
– Se ei ole koira. Se on ihminen koiran nahoissa. Se ymmärtää kaiken. Minä sanon – Ukkonen, tuo tossut. Ja se tuo. Sanon – älä tallo kasvimaata. Se kiertää. Ja eilen minä itkin – telkkarista tuli ohjelma orpolapsista – niin se tuli ja pani pään polvilleni. Kuono siinä makasi, kunnes rauhoituin. Ei se lähtenyt ennen.
Airi, käytännöllinen nainen, kysyi:
– Kuinka paljon se syö?
– Paljon, Airi. Voi että paljon. Säkillinen kuukaudessa. Mutta Iiro lähettää rahaa. Ja Antti, eläinlääkäri, kirjoitti nivelille lääkkeitä – sanoo, että niin kuin ihmisillä glukosamiinia. Kalliita, riivatun.
– Mitä varten sinä tätä sitten teet? – Airi kohautti hartioitaan. – Pelkkää vaivaa.
Sinikka vaikeni. Hän ei osannut selittää miksi. Ei osannut sanoin kuvata sitä, mitä tunsi, kun illalla, tyhjän talon hiljaisuudessa, Ukkonen laski pään hänen polvilleen ja huokaisi syvään, melkein ihmismäisesti – ja siitä huokauksesta yksinäisyys hälveni.
Talvi oli sinä vuonna kova. Pakkaset iskivät marraskuussa eivätkä hellittäneet ennen maaliskuuta. Askola hautautui lumeen niin, että aidat pistivät esiin kinoksista kuin harjaset. Sinikka lämmitti puuliettä aamusta iltaan, ja Ukkonen makasi lieden vierellä vanhalla täkillä, kyljet nousivat ja laskivat tasaisesti. Lämpö auttoi niveliin.
Muru oli siihen mennessä tehnyt Ukkosen kanssa aselevon. Enemmänkin – se nukkui koiran kyljellä. Näky oli mahdoton: suunnaton ruskeanmusta koira ja pulska harmaa kissa käpertyneenä sen kylkiluita vasten kuin tyynyllä. Ukkonen kesti sen. Toisinaan se käänsi päätään ja haisteli kissaa varovasti, ja Muru kehräsi niin, että vanhojen ikkunapuitteiden lasit helisivät.
– No katsopa, – sanoi Sinikka niitä katsellessaan. – Ystävystyitte. Ja sinä sihisit.
Joulukuun kolmantena yönä Ukkonen alkoi murista. Ei haukkunut – murisi. Matalasti, sisältäpäin, niin että Sinikan selkäpiitä kulki kylmyys, jota mikään pakkanen ei ollut saanut aikaan. Hän sytytti valon, heitti untuvatakin yöpaidan päälle, meni eteiseen.
Ukkonen seisoi oven edessä – jännittyneenä kuin jousi. Niska pystyssä. Korvat eteen. Häntä suorana.
– Mikä on, Ukkonen?
Koira murisi tauotta. Sinikka veti ikkunaverhon syrjään ja näki: vajan luona, missä säilytettiin polttopuita ja työkaluja, vilahti taskulampun valo. Joku näperteli lukkoa.
– Hei! – Sinikka huusi minkä keuhkoista lähti. – Kuka siellä?! Minulla on koira! Vihainen!
Taskulampun valo sammui. Kuului lumen kitinää – kiireistä, pakenevaa. Sitten hiljaisuus.
Ukkonen murisi vielä pitkään. Sitten se rauhoittui vähitellen, mutta ei siirtynyt ovelta. Se makasi, pää käpälillä, ja vartioi aamuun asti.
Aamulla Sinikka löysi lumesta jäljet – isot, miehen kengänjäljet. Hän soitti kylän poliisille. Konstaapeli Matti Hakala, viiksekäs ja rauhallinen mies, tutki jäljet ja sanoi:
– Metallinkerääjiä, luultavasti. Kaivelevat kuparia, putkia. Kiertelevät kyliä. Laitatko, Sinikka, tukevamman lukon. Ja koirasi, näen minä, ei suotta leipäänsä syö.
Ukkonen istui vieressä ja katsoi konstaapelia sillä samalla katseella – rauhallisella, työntekijän, arvioivalla. Hakala, itsekin entinen varusmies, tunnisti sen katseen.
– Palvelustausta, vai? – hän kysyi, kyykistyi ja ojensi kätensä Ukkoselle.
Sen jälkeen Sinikka lukitsi vajan joka ilta itse, kaksi kertaa tarkistaen, ja Ukkonen alkoi käydä vajan ohi joka kierroksellaan pihalla, pysähtyen aina hetkeksi haistelemaan lukkoa ennen kuin jatkoi matkaa. Se oli ottanut jotain tehtäväkseen, jota kukaan ei ollut sille käskenyt.
Kevät toi tullessaan sen, mitä kukaan Askolassa ei osannut odottaa. Toukokuussa, sulien jäljiltä, kylän tie täyttyi jälleen tuttujen autojen jäljistä, ja eräänä lauantaina piha-aidan ohi pysähtyi musta Volkswagen, jota Sinikka ei tuntenut. Ukkonen nousi ensimmäisenä – ei muristen, vaan jännittyneenä, häntä matalana mutta ei uhkaavana. Autosta astui mies, ehkä nelikymppinen, harmaassa toppatakissa.
– Rouva Vainikka? – mies kysyi epävarmasti. – Anteeksi häiriö. Nimeni on Reino Salmi. Olin Ukkosen ensimmäinen ohjaaja, kauan ennen Iiroa. Kuulin, että se on vielä elossa, ja… halusin vain nähdä sen.
Sinikka katsoi Ukkosta. Koira ei muristut, ei innostunut, ei vetäytynyt. Se seisoi, katsoi miestä pitkään, ja sitten – vanhalla eleellä, jota Sinikka ei ollut koskaan nähnyt – se istuutui ja ojensi tassun.
Mies polvistui lumettomalle maalle, otti tassun käteensä, ja hänen äänensä särkyi:
– Muistat, vai? Muistat vielä.
Sinikka ei tiennyt tästä ohjaajasta mitään – Iiro ei ollut koskaan maininnut, että Ukkosella oli ollut käsittelijä ennen häntä. Reino selitti seisoessaan pystyyn, katse yhä koirassa: hän oli ollut Ukkosen ensimmäinen ohjaaja koiran nuoruusvuosina, kunnes loukkaantui itse virantoimituksessa ja jäi virasta pois. Ukkonen siirrettiin silloin uudelle harjoittelijalle koulussa – kolmivuotiaana, kuten Rautiokin oli maininnut – ja Reinoa ei koskaan päästetty hyvästelemään.
– En tiennyt, että hänet poistettiin palveluksesta, – Reino sanoi. – Sain tietää vasta, kun soitin vanhalle kollegalle. Ajattelin, ettei se ole enää elossa.
Sinikka näki miehen silmissä jotain, jonka tunnisti omastaan viime syksynä: sen saman pelon, että jotain rakasta on menetetty lopullisesti, ja sen saman helpotuksen, kun se osoittautuukin vääräksi.
– Tulkaa sisään, – Sinikka sanoi. – Keitto on liedellä.
He istuivat keittiössä kolmisin – Sinikka, Reino ja Ukkonen lattialla heidän jalkojensa juuressa, pää vuoroin kummankin polvella. Reino kertoi, ettei hän ollut koskaan saanut omaa koiraa sen jälkeen – ei ollut uskaltanut, koska pelkäsi, ettei kestäisi menettää toista. Hän kertoi myös jotain, mitä Iiro ei ollut koskaan tiennyt: kun Ukkonen oli vielä nuori koira Reinon parina, sille oli jo kertaalleen kirjoitettu lopetuspäätös eräässä terveystarkastuksessa – jalka oli loukkaantunut harjoituksessa vakavasti. Reino oli silloin mennyt komentajan puheille ja pyytänyt lykkäystä, maksanut ensimmäisen kuntoutusjakson omasta pussistaan, kaksisataa euroa kuukaudessa puolen vuoden ajan, jotta koira saisi vielä yhden mahdollisuuden – sen mahdollisuuden, jonka ansiosta Ukkonen oli myöhemmin voinut jatkaa vielä viisi vuotta Iiron kanssa.
– En koskaan kertonut kenellekään, – Reino sanoi. – Ei se tuntunut kenenkään asialta.
Sinikka kuunteli ja katsoi Ukkosta, joka makasi rauhallisena keittiön lattialla, ja ymmärsi, ettei koiran tarina ollut alkanut siitä hetkestä, kun se saapui Iiron mukana pihalle. Sillä oli ollut jo yksi ihminen ennen häntä, joka oli maksanut sen hengestä.
Kesällä Reino alkoi käydä Askolassa kerran kuussa. Hän ei koskaan pyytänyt saada ottaa Ukkosta takaisin – tiesi, ettei se enää olisi oikein, ettei koira selviäisi toisesta muutosta, ettei Sinikka siihen suostuisikaan. Mutta hän toi joka kerta jotain: uuden makuualustan, nivellisäaineen, kerran jopa pienen kanervapensaan istutettavaksi puutarhaan Ukkosen makuupaikan viereen, "että sillä olisi jotain kaunista katsottavaa".
Elokuun lopulla Ukkosen takajalat pettivät ensimmäistä kertaa kokonaan. Se yritti nousta aamulla ovelle, kuten aina, mutta lysähti puoliväliin, käpälät luisuivat lattialla, ja se jäi makaamaan hengästyneenä keskelle keittiötä. Sinikka soitti Antille, ja lääkkeitä nostettiin, ja pari viikkoa Ukkonen käveli taas, hitaammin, mutta käveli.
Syyskuun neljäntenätoista päivänä, melkein vuosi sen jälkeen kun Ukkonen oli ensimmäisen kerran astunut Sinikan pihaan, joku koputti vajan seinään myöhään illalla – naapurin poika oli hakemassa unohtunutta polkupyörää pimeässä. Ukkonen, joka ei ollut noussut koko päivänä, nousi silloin viimeisen kerran omin voimin, käveli hitaasti ovelle, seisoi siellä täysin liikkumatta niska pystyssä, kunnes äänet vajalla loppuivat ja poika pyörineen katosi tielle. Sitten se lysähti lattialle eikä enää sen jälkeen noussut.
Antti Ranta tuli paikan päälle seuraavana iltapäivänä ja kertoi sen, minkä Sinikka jo tiesi katsoessaan koiran silmiä: sydän oli väsynyt, ei mitään tehtävissä, kysymys oli päivistä.
Iiro ajoi paikalle samana iltana. Reino soitti Sinikalle kuultuaan asiasta ja tuli seuraavana aamuna, otti vapaapäivän töistä ilman selitystä. He istuivat kaikki kolme keittiön lattialla Ukkosen ympärillä kaksi vuorokautta, vuorotellen, kukaan ei jättänyt sitä yksin hetkeksikään. Ukkonen kuoli kolmantena yönä, pää Sinikan sylissä, Reinon käsi sen kyljellä ja Iiro istuen selkä seinää vasten, kädet kasvoillaan.
He hautasivat Ukkosen kanervapensaan viereen, jonka Reino oli tuonut. Sinikka tilasi metallipajalta pienen laatan, johon kaiverrutti nimen, syntymä- ja kuolinvuoden sekä yhden rivin: "kahdeksan vuotta palveluksessa, kaksi vuotta kotona". Hän maksoi laatasta kolmekymmentäviisi euroa omasta eläkkeestään eikä kertonut siitä kummallekaan miehelle.
Kevättalvella, kun lumi oli sulanut kanervan ympäriltä, Sinikka löysi puutarhavajasta laatikon, jota ei ollut aiemmin huomannut – Reino oli tuonut sen viime käynnillään ja unohtanut mainita. Laatikossa oli valokuvia, joita kukaan ei ollut nähnyt: Ukkonen nuorena koirana, Reinon vierellä koulutuskentällä, ensimmäinen ura ennen kuin kukaan aavistikaan tulevasta. Kuvien takana, kynällä kirjoitettuna, luki päivämäärä ja yksi lause: "kiitos, että sain vielä kaksi vuotta lisää".
Sinikka pani laatikon takaisin hyllylle vajaan, kannen kiinni, ja jätti sen sinne seuraavaa käyntiä varten.
