Olen 71-vuotias ja asun Porvoon vanhassa kaupungissa, kolmannessa kerroksessa, jonne portaat vievät niin jyrkkinä että naapurit valittavat niistä joka talvi. Melkein vuoden ajan en ollut puhunut siskolleni Ritvalle. Syy oli niin pieni, että hävettää edes kertoa se ääneen.
Sitten puhelin soi eräänä torstai-iltapäivänä, ja se oli sairaalasta.
Ritva ja minä olemme kasvaneet Lappeenrannassa, kahden vuoden ikäero välissämme, samassa huoneessa siihen asti kunnes minä muutin pois kotoa yhdeksäntoistavuotiaana. Vuosikymmenten ajan soitimme toisillemme lähes joka päivä — usein tyhjänpäiväisistä asioista, sään vaihtelusta tai siitä, mitä oli tarjolla K-Citymarketissa alennuksessa. Meillä oli molemmilla kova pää. Riitelimme äidistämme, lapsista, siitä kuka oli sanonut jotain väärällä äänensävyllä. Mutta viikkoa pidempää hiljaisuutta meidän välillämme ei ollut koskaan ollut.
Äiti kuoli marraskuussa kaksi vuotta sitten, ja jäämistöä jaettaessa alkoi kiista, joka häpeällisen pienestä syystä venyi lähes vuoden mittaiseksi. Ei ollut kyse asunnosta eikä rahasta — äidillä ei ollut kumpaakaan juuri lainkaan. Kyse oli posliineista, pöytäliinoista, vanhoista valokuvista. Ja yhdestä esineestä: äidin Singer-ompelukoneesta, vuosimallia joskus viideltäkymmeneltä, jolla hän oli ommellut meille molemmille mekot koulun kevätjuhliin. Minä halusin sen. Ritva väitti, että äiti oli luvannut sen hänen tyttärelleen jo vuosia sitten.
Riita ompelukoneesta laajeni tunnissa kolmenkymmenen vuoden takaisiin loukkauksiin. Muistutin Ritvaa siitä, ettei hän ollut käynyt äidin luona juuri lainkaan tämän viimeisinä kuukausina, kun minä ajoin Lappeenrantaan joka toinen viikonloppu. Ritva sanoi, että minä teen aina kaiken niin, että voin muistuttaa siitä myöhemmin muille. Lähdin ovea paiskaten.
Sen jälkeen kumpikaan ei soittanut. Joulu meni ohi ilman puhelua. Molempien syntymäpäivät menivät ohi. Kerran näin hänet Kauppatorilla kesäkuussa, ostoskassit käsissään, ja käännyin toiseen suuntaan ennen kuin hän ehti huomata minua.
Sen torstain iltapäivänä soitti Ritvan poika Mikael. Ritva oli kaatunut Lappeenrannan kotitalonsa portaissa, ranne oli murtunut ja lonkka pahasti mustelmilla, hän odotti kuvantamista Etelä-Karjalan keskussairaalassa. Mikael oli töissä Tampereella eikä pääsisi paikalle ennen iltaa. Hän kysyi, voisinko mennä sinne odottamaan.
Ensimmäinen ajatukseni oli typerä: entä jos Ritva ei edes halua nähdä minua. Se ajatus kesti tasan viisi minuuttia. Sitten olin jo autossa, kolmen tunnin ajomatka edessä, moottoritiellä sadetta ja tuulilasinpyyhkijät täydellä teholla.
Matkalla harjoittelin mielessäni, miten käyttäytyisin. Menisin sisään, kysyisin mitä lääkäri oli sanonut, istuisin viereen. Ei muuta.
Kun pääsin perille, Ritva makasi paareilla, ranne kipsissä, hiukset pörrössä ja silmälasit vinossa. Hän näki minut käytävän ovelta. Minulla oli vielä käsilaukku olalla, kun hän painoi vapaan kätensä kasvoilleen ja alkoi itkeä.
"Älä nyt ala itkeä, hölmö", sanoin — lause, jota olemme sanoneet toisillemme koko elämämme, niin tuttu, että molemmat purskahdimme nauramaan kesken kyyneleiden.
Ritva kertoi pelänneensä. Ei niinkään kaatumista, vaan sitä ajatusta, joka oli tullut hänelle odottaessaan yksin käytävällä: jos jotain vakavaa olisi tapahtunut, olisimme olleet lähes vuoden puhumatta toisillemme jonkun ompelukoneen takia. Istuin hänen viereensä ja tunnustin, että olin miettinyt soittamista monta kertaa itsekin.
"Miksi et sitten soittanut?"
Vastasin totuuden: ylpeydestä.
Vietimme sairaalassa lähes koko iltapäivän. Kävin hakemassa hänelle voileivän sairaalan kioskista, koska hän ei ollut syönyt mitään. Riitelimme siitä, että hän halusi kävellä vessaan yksin kipsatulla kädellä, ja lopulta autoin häntä pukemaan takin päälle, kun kotiutuspaperit tulivat. Mikael saapui vasta iltakahdeksalta. Nähdessään meidät vierekkäin hän ei sanonut mitään, virnisti vain ja meni hakemaan auton.
Ennen kuin lähdin, Ritva kysyi, mitä ompelukoneelle nyt tehtäisiin. Sanoin, että hänen tyttärensä voisi ottaa sen. Ritva vastasi, ettei kukaan sitä enää oikeasti halunnut. Nauroimme sille pidempään kuin oli järkevää keskellä sairaalan käytävää, hoitajan vilkaistessa meitä oudosti ohi kävellessään.
Viikkoja myöhemmin puhuimme uudestaan siitä, mitä olimme sanoneet toisillemme, ja osa siitä sattui edelleen. Ritva myönsi olleensa väärässä äidin hoivaamisesta puhuessaan. Minä myönsin käyttäväni usein sitä, mitä teen muiden hyväksi, aseena kun suutun.
Kaksi kuukautta sitten ajoin Lappeenrantaan, ja veimme yhdessä Ritvan asunnolta ompelukoneen kellariin, missä sille tehtiin tilaa hyllyn viereen. Sen sijaan tilasin itselleni uuden Bernina-merkkisen ompelukoneen, kahdeksansataakymmenen euron hintaisen, ja lahjoitin äidin vanhan koneen Lappeenrannan seurakunnan kirpputorille — se on nyt jonkun toisen perheen käytössä, joku muu ompelee sillä lastensa vaatteita, aivan kuten äiti aikanaan meille. Otin kuitin talteen ja laitoin sen kansioon muiden paperien väliin.
Puhumme nyt keskiviikkoisin ja sunnuntaisin, kello kahdeksan illalla. Viime viikolla Ritva lähetti kuvan lonkastaan, joka on parantunut hyvin, ja kirjoitti alle: "kaksi vanhaa akkaa ja yksi vähemmän koneita jaettavana."
