Kello oli 21.14, kun puhelin tärähti pöydällä. Neea Kortelainen istui olohuoneessa Tampereella, jalat sohvalla, teetä kupissa jo kylmenemässä. Viesti tuli tuntemattomasta numerosta, mutta lukiessaan hän tunnisti kirjoittajan heti — Essi, hänen entisen miehensä uusi vaimo.
"Me lähdemme lomalle, ja sinä otat vastaan Marjan. Vaihdoin lukot tunti sitten. Huomenna kymmeneltä tuon hänet luoksesi. Tyhjennä kaapin alahylly vaippoja varten. Ja osta märkäpyyhkeitä, minulla ei ole aikaa juosta apteekeissa."
Neea luki viestin läpi kolmesti. Kirjaimet tanssivat silmissä, aivot kieltäytyivät ottamassa asiaa vastaan. Kaksi vuotta sitten Joel oli pakannut laukkunsa ja muuttanut kahdenkymmenenkolmen vuotiaan Essin luo. Ja nyt tämä sama Essi kirjoitti hänelle kuin asia olisi jo sovittu.
Neea soitti numeroon. Vastaus tuli heti.
"Essi? Soititko väärään numeroon?"
"Neea, älä nyt aloita draamaa." Ääni toisessa päässä kuulosti asialliselta, melkein tylsistyneeltä. "Sä ymmärsit kyllä oikein. Huomenna Marja muuttaa sun luo."
"Mistä ihmeestä sä puhut?" Neea nousi sohvalta niin äkkiä että kuppi kolisi pöydällä. "Se on Joelin äiti! Mitä mulla on sen kanssa tekemistä?"
"Sillä lailla, että me lennämme Joelin kanssa Kanarialle. Liput on ostettu jo keväällä." Essi rouskutti omenaa puhelimessa, ihan kuin olisi puhunut sään vaihtelusta. "Ja Marjalla oli kolme viikkoa sitten aivoverenvuoto. Toinen puoli kehosta on halvaantunut."
"Entä sitten?"
"Sitten se, että kotihoitaja maksaa tuhat kaksisataa euroa kuukaudessa! Meillä ei ole ylimääräistä rahaa siihen. Joel on lainoissa kiinni mun uuden kampaamon takia. Ja sä asut yksin. Sulla on tilaa."
"Oletteko te järjiltänne? Minä en ole sille yhtään mitään!"
"Sä olet sen entinen miniä! Te asuitte kymmenen vuotta saman katon alla!" Essin ääni koveni. "Ja sä olet eläinlääkäri. Sä osaat vaihtaa alusastian. Mulla taas on juuri tehty rakennekynnet ja hermot on heikot. Odota huomenna."
Puhelu katkesi. Neea heitti puhelimen sohvalle. Sydän hakkasi kurkussa.
Kymmenen vuotta avioliittoa. Niiden kymmenen vuoden aikana Marja Kortelainen ei ollut kertaakaan kutsunut häntä nimeltä. Hän oli aina "se". "Se on taas polttanut lihapullat." "Se tuhlaa taas rahaa turhuuksiin." Ja kun he rakensivat Joelin vanhemmille mökkiä Näsijärven rantaan, Neea sijoitti siihen kaksikymmentäkahdeksantuhatta euroa omista säästöistään, jotka olivat kertyneet ennen avioliittoa.
Hän meni ikkunan luo. Kädet tärisivät. Miten he olivat oikein keksineet tällaisen?
Aamulla kello oli vasta puoli kahdeksan, kun ovikello soi. Neea katsoi kurkistusreiästä ja perääntyi. Rappukäytävässä seisoi Joel.
Hän avasi oven ketjun varaan.
"Moi, Neea. Päästäisitkö mut sisään?" Joel hymyili syyllisen näköisenä.
"Häivy," Neea vastasi lyhyesti ja yritti sulkea oven.
"Neea, odota! Kuuntele nyt vähän!" Joel työnsi kengän oven väliin.
"Ota jalka pois tai soitan poliisit."
"Neea, ole kiltti. Tässä on kyse elämästä ja kuolemasta."
Hänen kasvonsa näyttivät väsyneiltä, silmien alla oli tummat renkaat. Neea avasi ketjun, mutta ei päästänyt Joelia sisään. He seisoivat kynnyksellä.
"Mitä sä oikein haluat, Joel? Essi kirjoitti mulle jo eilen. Te olette molemmat sekaisin."
"Neea, sun täytyy ymmärtää meitä." Joel risti kädet rinnalle anovasti. "Äidin oikea puoli on halvaantunut. Se ei pysty edes nousemaan itse istumaan."
"Otan osaa. Palkatkaa hoitaja."
"Ei ole rahaa, Neea! Otin jo lainan kolmekymmentätuhatta euroa Essin kampaamoa varten. Huomenna on avajaiset, ja perjantaina me lennämme. Matkat on jo maksettu, ei niitä voi peruuttaa."
"Ei kuulu mulle."
"Neea, sähän oot vahva! Sä kestät kaiken." Joel katsoi häntä anovin silmin. "Essi taas itkee joka ilta. Sillä on hento psyyke. Se pyörtyy jo pelkästä alusastian näkemisestä."
"Eli sun uusi vaimo pyörtyy, ja mun pitäis siivota sun äidin jälkiä?" Neea läähätti raivosta. "Joel, onko sulla enää yhtään omaatuntoa jäljellä?"
"No sähän oot tottunut!" Joel räjähti. "Sähän hoidat eläimiä. Mitä eroa siinä on, onko potilas koira vai ihminen?"
Neea tuijotti häntä eikä uskonut korviaan.
"Vertasit äsken omaa äitiäsi sairaaseen koiraan?"
"En mä sitä tarkoittanut!" Joel punastui. "Tarkoitin vaan et sä oot terveydenhuollon ammattilainen. Sulla on siihen käsi. Ja äiti on tottunut suhun kymmenen vuoden aikana."
"Se vihaa mua!"
"Nyt kaikki on toisin! Se on tajunnut paljon asioita. Vaan kaksi viikkoa, Neea. Me palataan saarilta ja haetaan se heti pois."
"Häivy, Joel."
"Neea, meidän yhteisen menneisyyden takia! Sähän oot iso sydäminen ihminen!"
"Jos et oo täältä sekunnin päästä poissa, mä heitän sut alas portaita!"
Neea paiskasi oven kiinni suoraan hänen nenänsä eteen. Lukko napsahti. Polvet tärisivät suuttumuksesta. Puoli tuntia hän joi keittiössä rauhoittavaa teetä, valeriaanauutetta liuotettuna kuumaan veteen, ja vakuutteli itselleen, ettei kukaan voi tuoda halvaantunutta naista väkisin toisen kotiin. Ovi oli lukossa, hän oli turvassa.
Hän oli erehtynyt pahasti.
Kello kaksi iltapäivällä hän kuuli kolinaa eteisestä. Joku kaiveli lukkoa. Neea jähmettyi olohuoneen keskelle teemuki kädessään.
Naksahdus. Ovi aukesi.
Hän oli unohtanut — Joelilla oli yhä avain alempaan lukkoon, sitä ei ollut koskaan vaihdettu.
Kynnyksellä seisoi Essi vaaleanpunaisessa merkkiverkkarissa. Hänen takanaan kaksi tanakkaa muuttomiestä työnsi sisään pyörätuolia. Tuolissa istui Marja Kortelainen.
"Tuokaa se sisään, pojat!" Essi komenteli välittämättä Neeasta. "Suoraan olohuoneeseen sen kanssa!"
"Mitä te teette?!" Neea päästi mukin kädestään. Se hajosi lattialle sirpaleiksi.
"Varokaa lasinsiruja," Essi vilkaisi miehiä huolettomasti.
Miehet ajoivat tuolin suoraan Neean pörröiselle matolle, laskivat kaksi mustaa jätesäkkiä lattialle ja poistuivat sanaakaan sanomatta. Essi painoi heille seteleitä käteen.
"Häivy mun asunnosta!" Neea huusi.
"Älä huuda, Neea. Äitiä ei saa jännittää," Essi siisti täydellistä kampaustaan peilistä. "Mustissa pusseissa on vaippoja ja lääkkeitä. Ruokinta kolme kertaa päivässä, lähinnä soseita."
"Vie se pois heti! Mä soitan poliisit!"
"Soita vaan," Essi hymyili. "Aiotko heittää invalidin rappukäytävään? Anna mennä. Se on heitteillejättöä, siitä saa syytteen. Mun pitää mennä, ripsienpidennys neljältä. Huomenna on kampaamon avajaiset, mun täytyy loistaa."
Essi kääntyi ja käveli ovesta ulos. Lukko naksahti kuivasti toiselta puolelta. Hän oli ottanut Joelin avaimen mukaansa ja lukinnut heidät sisään. Neealla oli oma avain, mutta siihen mennessä kun hän juoksi ovelle, hissi oli jo lähtenyt alas.
Neea kääntyi hitaasti pyörätuolin puoleen. Marja istui liikkumatta. Vasen käsi lepäsi hyödyttömänä polvella. Kasvojen oikea puoli oli hieman vino. Mutta silmissä paloi sama vanha kylmyys.
"Mitä tuijotat?" Marja mumisi. Ääni oli heikko, mutta sävy tuttu. "Tuo teetä."
"Mitä?" Neea hätkähti.
"Kuuroksiko meni?" entinen anoppi vääntäytyi irvistykseen. "Vettä tuo. Ja sulje ikkuna, vetää. Sulla on aina ollut vetoa täällä, kömpelö."
Neea seisoi särkyneiden lasinsirujen keskellä omassa kodissaan, naisen kanssa joka oli myrkyttänyt hänen elämänsä vuosien ajan.
"Ymmärrättekö te, että teidän rakas miniänne heitti teidät juuri kadulle?" Neea kysyi tyynesti.
"Essikkä ei heittänyt!" Marja sähähti. "Essikkä on väsynyt. Tytöllä pitää olla lepoa. Sillä on liike, sillä on bisnestä! Ja sinä vaan lorvit täällä. Voisit edes kunnioittaa entisen miehesi äitiä!"
"Kunnioittaa?" Neea nauroi hermostuneesti.
"Sä oot mulle velkaa!" vanha nainen julisti. "Kymmenen vuotta asuit mun talossani!"
"Oletteko unohtanut, että remontoin sen talon omalla rahallani?" Neeaa alkoi täristä. "Panin kaksikymmentäkahdeksantuhatta euroa teidän mökin kattoon! Ja te heititte mut kadulle yhden matkalaukun kanssa, kun avioero tuli!"
"Älä sä uskalla mulle huutaa, riiviö!" Marja yritti tömistää terveellä jalallaan, mutta sai vain kolistettua tuolin jalkatukea. "Tuo teetä, sanoin! Ja televisio päälle."
Hän ei ymmärtänyt tilanteensa vakavuutta lainkaan. Hän uskoi vilpittömästi, että Joel ja Essi olivat tehneet oikein. Että hänen siirtämisensä Neean huollettavaksi oli oikeudenmukaista. Koska Neea oli "palveluhenkilökuntaa". Ja Essi "prinsessa".
Neea katsoi mustia jätesäkkejä vaippoineen. Sitten röyhkeää vanhaa naista tuolissa. Sääli, joka oli alkanut nousta rinnassa, katosi jäljettömiin.
"Teetä ei tule," Neea sanoi tyynesti.
"Mi-mitä?" Marja venytti.
"Pakatkaa tavaranne, Marja. Me lähdemme juhliin."
"Minne?" Marjan äänessä vilahti ensi kertaa epävarmuus.
Neea otti puhelimen esiin ja avasi invataksisovelluksen. He laskeutuivat tavarahissillä alas. Neea työnsi raskasta tuolia käytävän läpi, Marja valitti koko matkan.
"Neea, minne sä mua raahaat?! Mulla on lepohetki nyt! Mun pitäis olla vuoteessa!"
"Teidän pitäisi tukea perhettänne, Marja," Neea vastasi kylmästi. "Tänään on tärkeä päivä pojallenne."
Erikoistaksi luiskineen odotti pihalla. Kuljettaja auttoi tuolin sisään. Neea heitti tavaratilaan ne samat kaksi mustaa jätesäkkiä. Matka oli lyhyt — keskustaan päin.
"Ollaanko me menossa sairaalaan?" entinen anoppi kysyi peloissaan ikkunasta tuijottaen. "En mä halua sairaalaan! Siellä on huono puuro! Siellä on tylyt hoitajat!"
"Emme. Menemme kampaamon avajaisiin."
Marja jähmettyi.
"Avajaisiinko? Mutta… Essikkä sanoi, ettei mun saa mennä sinne. Siellä on lehdistöä. Siellä on hienoja ihmisiä. Mä pilaan sen juhlan…" hän mutisi lähes paniikissa.
"Ei se mitään. Tehän olette perhettä," Neea hymyili kylmästi. "Perheen pitää olla yhdessä."
Auto pysähtyi valtavien näyteikkunoiden eteen Hämeenkadulla. Sisäänkäynnin yllä roikkui pinkein ja kultaisin ilmapallokaari. Kyltissä luki "Essi's Beauty Studio". Oven edessä oli rivi kalliita autoja. Sisältä kuului räiskyvää bilemusiikkia, ja lasien läpi näki tarjoilijoiden kantavan kuohuviinilaseja.
Tämä oli oikea seurapiiribileet.
Neea nosti mustat jätesäkit takakontista. Kuljettaja laski luiskan alas, ja he laskivat tuolin jalkakäytävälle. Entinen anoppi tarrasi terveellä kädellään käsinojaan.
"Neea, älä uskalla!" hän sähisi. "Käänny takaisin! Joel tappaa sut!"
"Antaa yrittää," Neea sanoi hiljaa hampaidensa välistä.
Hän työnsi tuolin suoraan lasioville. Vahtimestari kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta Neea painoi ovea niin päättäväisesti, että mies perääntyi askeleen.
He ajoivat avaraan aulaan. Siellä tuoksui kalliilta parfyymilta, kukilta ja kahvilta. Kameroiden salamavalot sokaisivat hetkeksi. Joel, uudessa siniraidallisessa puvussaan, seisoi vastaanottotiskin luona samppanjalasi kädessään. Vieressä loisti Essi punaisessa vartaloa myötäilevässä mekossa, nauraen päätään taakse heittäen.
Neea työnsi tuolin suoraan salin keskelle. Pyörät kulkivat äänettömästi kiiltävällä valkoisella laatalla. Ihmiset alkoivat väistyä. Musiikki tuntui yhtäkkiä hiljaisemmalta laskeutuneen hiljaisuuden keskellä.
Joel käänsi päätään. Hymy hyytyi hitaasti hänen kasvoilleen. Lasi vapisi kädessä. Essi seurasi hänen katsettaan ja jähmettyi suu auki.
"Yllätys!" Neea sanoi kovaäänisesti.
Hän pysäytti tuolin täsmälleen salin keskelle, suoraan täydellisen parin eteen. Sitten hän heitti kaksi mustaa jätesäkkiä lattialle täydellä voimalla. Toinen repesi — märkäpyyhkeitä ja sininen kumiankka putosivat kiiltävälle lattialle.
Vieraiden keskuudessa alkoi kuiskinta. Joku otti puhelimen esiin ja alkoi kuvata.
"Mitä sä täällä teet?" Joel syöksyi häntä kohti, kasvot punaisina täplinä. "Miksi sä raahasit sen tänne, hullu?!"
"Toin teille äitinne," Neea sanoi kuuluvasti niin että koko sali kuuli. "Näytte unohtaneen hänet mun kotiin. Yhdessä kaiken tämän tavaran kanssa."
"Neea, häivy täältä! Sä pilaat meidän avajaiset!" Essi vinkui. Meikin alta paljastui kalpeus, hän suoritteli hermostuneesti mekkoaan.
"Olen jo menossa," Neea harjasi kätensä rauhallisesti. "Mutta Marja jää tänne. Vaippa pitää vaihtaa tunnin päästä. Pärjäättekö? Täällä on paljon kosmetiikkaa, puuteroikaa tarvittaessa."
Marja istui tuolissaan. Huulet vapisivat. Ensimmäistä kertaa hän näytti täysin säälittävältä ja avuttomalta. Hän katsoi rakastettua poikaansa ja täydellistä miniäänsä alhaalta ylöspäin.
"Joel…" hän kutsui käheästi. "Poikaseni…"
Joel ei edes katsonut äitiään. Hän tuijotti Neeaa villillä vihalla.
"Vie se pois, äkkiä," hän puristi hampaidensa välistä. "Maksan sulle mitä tahansa."
"Olette jo velkaa mulle kaksikymmentäkahdeksantuhatta euroa," Neea sanoi. "Ei niitä maksuja voi peruuttaa perjumeenkaan matkaan verrattuna."
Sali oli hiljainen. Kaikki kamerat olivat pystyssä. Neea kääntyi ovea kohti eikä katsonut taakseen. Hän jätti heidät sinne — Marjan pyörätuolissa keskelle valkoista laattaa, kaksi mustaa säkkiä vieressä, ja Joelin ja Essin, jotka olivat yhtäkkiä kaikkien katseiden keskipisteessä syystä jota kumpikaan ei osannut selittää yleisölle.
Ovella hän pysähtyi hetkeksi. Sisällä alkoi kuulua liikettä — joku pyysi vaunua pois tieltä, joku muu kutsui apua. Neea ei kääntynyt katsomaan. Hän käveli Hämeenkatua pitkin syyskuun iltaan, jossa ratikan kiskot kiilsivät sateen jäljiltä ja Tammerkoski kohisi taustalla, ja soitti asianajajalleen sopiakseen tapaamisen seuraavaksi aamuksi — se kaksikymmentäkahdeksantuhatta euroa, jonka hän oli sijoittanut Kortelaisten mökin kattoon, oli aika saada takaisin paperilla, ei enää pelkkinä muistoina.
Puoli vuotta myöhemmin Neea sai tietää naapurilta, joka työskenteli kampaamoalalla, että "Essi's Beauty Studio" oli myyty velkojen takia jo tammikuussa — samoihin aikoihin kun Marja siirtyi kunnan tehostettuun palveluasumiseen Tampereen Hervannassa, laskun maksoi lopulta Joel yksin, kuukausi kuukaudelta, ilman Essiä, joka oli sillä välin muuttanut jonkun toisen luo Helsinkiin.
