Rauno Peltoniemi oli asunut samassa punaisessa hirsitalossa Kiimingissä kolmekymmentäyhdeksän vuotta, kun tiesuunnittelija Marketta Vainio ilmestyi hänen pihaansa mustan kansion kanssa.
— Kunta rakentaa ohitustien, herra Peltoniemi. Tarvitsemme tontin.
Rauno seisoi puutarhaletku kädessään ja katseli kun nainen levitti kartat auton konepellille. Uusi tie oli piirretty leveänä harmaana nauhana suoraan hänen tontinsa läpi — läpi vanhan omenapuun, läpi isän rakentaman aitan, läpi kaiken.
— Kaksisataakahdeksankymmentätuhatta euroa, Vainio sanoi. — Plus kunta järjestää uuden asunnon Oulun Kaakkurista, kolmio, remontoitu.
Rauno pyyhki otsaansa hihalla. Talossa asui hänen äitinsä muistokuva olohuoneen seinällä, isän vasara yhä työkalukopissa naulassa, ja pihakoivu, jonka hän oli istuttanut poikansa syntymän kunniaksi kaksikymmentäkolme vuotta sitten.
— Ei riitä, hän sanoi. — Tämä ei ole vain talo.
Naapurit puhuivat hänelle koko kevään. Anja Määttä kadun toiselta puolelta kertoi ottaneensa vastaan kolmesataakuusikymmentätuhatta ja muuttaneensa Kempeleeseen, tyytyväisenä. Toimistotyöläinen Jussi Rantala, joka asui talon takana, sanoi suoraan pihalla seisten:
— Ota rahat, Rauno. Ne eivät muuta mieltään takiasi.
Mutta Rauno ei uskonut heitä. Hänen mielestään kunta vain koetteli, kuinka pitkälle ihmistä voi painostaa, ja jos hän pitäisi pintansa, tarjous nousisi. Hän odotti uutta kirjettä. Se ei tullut.
Sen sijaan tuli kaivinkoneita.
Elokuun lopussa Rauno seisoi keittiön ikkunassa ja katsoi kun bulldozerit alkoivat siirtää maata tontin molemmilta puolilta — ei hänen tonttiaan, vaan sen ympäriltä. Insinöörit olivat piirtäneet uuden linjan: tie haarautui kahtia juuri ennen hänen aitaansa, kiersi talon kuin joki kiven, ja yhtyi jälleen sata metriä tontin toisella puolella.
Hän oli voittanut. Näin hän ajatteli silloin.
Talvella tie oli valmis. Kaksi kaistaa kummallakin puolella, valtavat betonikaiteet aivan hänen keittiönsä seinän vieressä, niin lähellä että hän saattoi kurottaa ikkunasta ja koskettaa niitä. Rekat kulkivat läpi yötä. Talo tärisi joka kerta kun raskas ajoneuvo ajoi ohi, ja astiakaapin lasit kilisivät.
Poikansa Ville soitti hänelle maaliskuussa Tampereelta.
— Isä, tule pois sieltä. Kuulen tien äänen puhelimessakin.
— Tämä on kotini, Rauno sanoi. — En lähde.
Mutta kevääseen mennessä hän tuskin nukkui. Naapurustossa ihmiset alkoivat kutsua taloa "saarekkeeksi" — se näytti kartalta katsottuna kuin pieni piste keskellä harmaata risteystä. Turistit pysähtyivät joskus ottamaan kuvia. Paikallislehti Kaleva teki jutun, jossa Rauno seisoi pihallaan käsivarret ristissä ja sanoi toimittajalle, ettei hän kadu mitään.
Se ei ollut totta, mutta hän sanoi sen silti.
Todellisuudessa ilma haisi pakokaasulle joka kesäaamu. Pöly laskeutui hänen vaimonsa vainajan valokuvien päälle olohuoneen hyllyllä ohuena harmaana kerroksena, jonka hän pyyhki pois joka viikko samalla rätillä. Yöllä hän makasi valveilla ja laski rekkojen äänet, kun ne hidastivat mutkaan ennen taloa ja kiihdyttivät jälleen sen jälkeen.
Kolme vuotta myöhemmin, kun kunta rakensi vielä yhden risteyksen sata metriä kauemmas ja liikenne kaksinkertaistui, Rauno soitti itse Marketta Vainiolle.
— Onko tarjous yhä voimassa? hän kysyi.
Nainen oli hiljaa hetken.
— Herra Peltoniemi, se tarjous oli kolme vuotta sitten. Budjetti on nyt toisaalla. Voin tarjota teille satakahdeksankymmentätuhatta, jos haluatte myydä tontin liikennealueeksi. Talo pitää purkaa joka tapauksessa, sillä se on tien turvaetäisyyden sisällä.
Rauno laski luurin. Hän istui keittiön pöydän ääreen, jossa hänen äitinsä oli aikoinaan paistanut karjalanpiirakoita joulun aikaan, ja katsoi ulos ikkunasta. Betonikaide heijasti auringonvaloa suoraan hänen silmiinsä.
Seuraavana päivänä hän ajoi Ouluun ja tapasi lakimiehen, Helena Kortelaisen, jonka nimen hänen sisarensa oli antanut hänelle vuosia sitten muttei koskaan käyttänyt.
— En voi saada takaisin sitä mitä menetin, hän sanoi naiselle. — Mutta en aio jäädä odottamaan uutta tarjousta joka ei koskaan tule paremmaksi.
He kävivät läpi paperit pöydällä: talon arvonmääritys, tien turvaetäisyyttä koskeva asetus, kunnan viimeisin tarjous kirjallisena kansiossa. Helena selitti, että koska talo oli virallisesti liikenneturvallisuutta vaarantavalla alueella, kunnalla oli oikeus pakkolunastukseen joka tapauksessa — mutta korvaussumma voitiin vielä neuvotella uudelleen, jos Rauno toimisi nyt eikä odottaisi taas kolmea vuotta.
Rauno allekirjoitti valtakirjan sinä samana iltapäivänä.
Neuvottelut kestivät seitsemän kuukautta. Helena vaati korvausta, joka vastasi tontin arvoa siltä ajalta ennen tien rakentamista, ei nykyistä arvoa keskellä moottoritietä — ja voitti. Kunta suostui maksamaan kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta euroa sekä järjestämään kaksion Kiimingin keskustasta, lähellä terveyskeskusta ja kauppaa.
Sinä syksynä Rauno seisoi viimeistä kertaa pihallaan. Hän oli kaivanut koivun, jonka oli istuttanut Villelle, juurineen ja siirrätti sen uuden asuntonsa parvekelaatikkoon — liian pieneen puulle, mutta hän ei aikonut jättää sitä kaivinkoneen alle.
Purkuyhtiön mies pyysi häntä allekirjoittamaan viimeisen paperin ennen kuin kone ajoi paikalle.
— Onko teillä kaikki tavaranne? mies kysyi.
Rauno katsoi kansiota kädessään — sopimus, pankkitilin numero jonne kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta oli jo siirretty, avaimet uuteen kaksioon.
— On, hän sanoi. — Kaikki mitä tarvitsen.
Hän ei kääntynyt katsomaan kun ensimmäinen isku osui talon seinään. Hän istui autossaan, laittoi koivuntaimen turvavyön taakse etupenkille, ja ajoi kohti keskustaa, jossa häntä odotti pienempi mutta hiljaisempi koti — ja tili, josta hän saattoi vihdoin maksaa Villen opintolainan loppuosan, kolmekymmentäkaksituhatta euroa, jota poika oli kantanut mukanaan seitsemän vuotta.
