Kirjoitan tarinan uudelleen suomeksi—pyyntö oli venäjäksi mutta ohjeet vaativat tekstin suomeksi, joten teen sen sekä korjaan rakenteelliset ongelmat.
Äiti soitti aina lauantaisin, ilman poikkeuksia
Numero on yhä puhelimessani. En saa sitä poistetuksi — se on siinä "Suosikit"-listalla, kolmantena ylhäältä, äidin nimen kohdalla lukee vieläkin "Äiti Rovaniemi", koska hän ei koskaan muuttanut sieltä pois. Joskus, kun selaan yhteystietoja etsiäkseni jotain aivan muuta, peukaloni pysähtyy siihen numeroon. Ja jää siihen.
Ei vastaa. Ei ole vastannut yhdeksään kuukauteen.
Olen Hanna, kolmekymmentäseitsemän, kahden lapsen äiti, asun Tampereella ja teen töitä terveyskeskuksen vastaanotossa. Äitini, Liisa, asui koko elämänsä Rovaniemellä, pienessä rivitalossa Ounasjoen rannalla, jossa ikkunasta näki jäätä puolet vuodesta. Hän soitti minulle joka lauantai kello yhdeksän aamulla, ei koskaan myöhemmin, ei koskaan aikaisemmin. Jos olin vielä sängyssä, hän sanoi aina saman: "No niin, laiskimus, aurinko on jo korkealla." Tiesin sen etukäteen, ja silti nauroin joka kerta.
Viimeisen puhelun aikana hän kertoi laittaneensa karjalanpiirakoita pakkaseen minua varten, koska tulisin käymään joulun aikaan. Sanoi, että Ounasjoki oli jo jäässä ja että naapurin kissa oli taas eksynyt heidän pihalleen. Ihan tavallisia asioita. Sitten hän sanoi näkemiin ja lisäsi, niin kuin aina: "Pidä huolta itsestäsi, tyttöseni." Kolme päivää myöhemmin naapuri löysi hänet keittiöstä. Sydän oli pysähtynyt yöllä, nukkuessa istuallaan, television edessä.
Muistan vielä hautajaispäivän — marraskuun loppu, räntäsade, joka muutti tien Rovaniemen hautausmaalle mustaksi liriseväksi puuroksi. Sisareni Mari seisoi vieressäni koko ajan mustassa villatakissa, joka oli liian ohut siihen kelin. En itkenyt silloin. Itkin vasta kotona, kun avasin äidin jääkaapin ja löysin ne karjalanpiirakat, käärittyinä huolellisesti folioon, hänen käsialallaan kirjoitetulla lapulla: "Hannalle, jouluksi."
Söin ne yksin, keittiön pöydän ääressä, kello kolme yöllä.
Äiti ei opettanut minulle mitään suurta tai kaunopuheista. Muistan yhden lauantain, kun olin ehkä kymmenvuotias ja olin ottanut viimeisen munkin pöydältä kysymättä, vaikka Mari ei ollut vielä syönyt omaansa. Äiti ei huutanut. Hän vain työnsi oman munkkinsa lautaseltaan minulle ja sanoi: "Nyt sinulla on kaksi, ja sisarellasi ei yhtään. Onko se reilua?" En unohtanut sitä koskaan. Se oli hänen tapansa opettaa — ei saarnalla, vaan sillä, että antoi itse enemmän kuin pyysi.
Kun katson nyt, miten itse puhun lapsilleni — kahdeksanvuotiaalle Eemelille ja viisivuotiaalle Sallalle — kuulen äidin äänen omassa äänessäni. "Ei kilpailla siitä, kuka saa isomman palan." "Ensin kiitos, sitten pyyntö." Se ei ole muistoa. Se elää minussa, kirjaimellisesti, joka arki-iltana keittiössä.
Syyskuun alussa, kaksi kuukautta sitten, tapahtui jotain, mikä laittoi kaiken tämän koetukselle.
Mari soitti ja kertoi asiasta ohimennen, kuin se olisi jo sovittu: talo, se pieni rivitalo Ounasjoen rannalla, oli myyty eteenpäin. Hän oli tilannut arvion, sopinut kiinteistönvälittäjän kanssa, ottanut vastaan tarjouksen — kaiken ilman että olisi kysynyt minulta sanaakaan, koska hän oli varma, että talo oli hänen isoäitinsä kautta yksin hänelle testamentattu. Niin äiti oli hänelle joskus vuosia sitten sanonut, puolileikillään, kahvipöydässä: "Sinä saat talon, kun minä lähden, koska sinä olet aina rakastanut tätä paikkaa enemmän." Mari oli ottanut sanat kirjaimellisesti ja unohtanut koko asian, kunnes nyt tarvitsi rahaa kipeästi.
Löysin ilmoituksen Oikotieltä sattumalta, kun selasin puhelinta bussissa töiden jälkeen. Kuvat äidin olohuoneesta, äidin verhot vielä ikkunassa, hinta: 189 000 euroa, ja teksti "Kauppa sovittu".
Soitin Marille saman tien.
— Miksi et sanonut mitään minulle?
— Koska luulin, että talo on minun, Hanna. Äiti sanoi niin. Muistatko edes sen?
— Muistan, että hän sanoi sen kerran kahvipöydässä leikkimielellä. Ei se ole testamentti, Mari.
— Minä tarvitsen rahat nyt. Ilkka ja minä ostamme talon Kemistä, kauppa pitää saada kiinni ennen lokakuuta.
Siinä se oli. Ei sanaakaan siitä, että olisi edes tarkistanut asiaa. Vain hänen oma aikataulunsa, hänen oma tarpeensa.
Sanoin hänelle, etten allekirjoita mitään ennen kuin käyn itse talossa vielä kerran ja katsomme yhdessä, mitä äiti oikeasti oli kirjannut mihinkään paperiin. Hän sanoi, ettei ole aikaa "sentimentaalisuuksille". Käytin niitä sanoja tarkalleen hänen suustaan kuultuna, koska en unohda niitä koskaan: "Äiti on poissa, Hanna. Talo on vain talo."
Laskin puhelimen pöydälle ja istuin siinä pitkän aikaa, Salla nukkumassa vieressä sohvalla, piirtämänsä kuva vielä sylissäni — auringonlasku ja kolme hahmoa, "mummi, äiti ja minä", kuten hän oli selittänyt aamulla.
Seuraavana viikonloppuna ajoin Rovaniemelle, kahdeksan tuntia yksin, Eemeli ja Salla isänsä luona. Pysähdyin Sodankylän huoltoasemalla ostamaan kahvia, vaikka tiesin tien ulkoa. Halusin vain viivyttää sitä hetkeä, jolloin näkisin talon uudestaan.
Ounasjoki oli jo jäätymässä reunoilta, ohut valkoinen raita veden laidassa. Talo näytti pieneltä ja kylmältä ilman valoja ikkunoissa. Avasin oven avaimella, jonka olin säilyttänyt lompakossani äidin kuolemasta asti, ja hajut iskivät ensimmäisenä — pölyä, kylmää kiveä, kuivunutta lavendelia hyllyllä eteisessä.
Mari oli siellä jo, mittanauha kädessään, merkitsemässä huonekaluja "myydään" ja "säilytetään" -lapuilla. Näin pinon lappuja pöydällä, kirjoitettuina hänen suoraviivaisella käsialallaan. Yksi lappu oli liimattu äidin nojatuoliin: "Myydään."
— Se on äidin tuoli, sanoin.
— Se on huonekalu, Hanna. Ostaja haluaa talon tyhjänä.
Kävelin eteisen ohi keittiöön. Siellä, tiskipöydän vieressä hyllyllä, oli edelleen se sama purkki, jossa äiti säilytti kuitteja ja tärkeitä papereita — vanha kahvipurkki, jossa luki vielä "Meira". Avasin sen ilman erityistä syytä, ehkä vain halusin koskea johonkin, mitä äidin kädet olivat koskeneet viimeksi.
Sisällä oli kuitteja, joitain vanhoja postikortteja — ja pieni, vahvistettu kirjekuori, jonka päällä luki äidin käsialalla: "Testamentti. Molemmille tytöilleni yhdessä."
En ollut tiennyt sen olemassaolosta. Mari ei ollut tiennytkään; hän laski mittanauhan kädestään pöydälle, kun toin kirjekuoren olohuoneeseen.
Avasimme sen yhdessä, pöydän ääressä, jossa olimme lapsina syöneet aamiaista tuhansia kertoja. Paperi oli virallinen, notaarin vahvistama, päivätty kolme vuotta ennen äidin kuolemaa. Siinä luki selvästi: talo jaetaan tasan kahden tyttären kesken, mutta ehdolla, että kumpikaan ei myy osuuttaan ilman toisen kirjallista suostumusta ennen kuin viisi vuotta on kulunut äidin kuolemasta. Äiti oli kirjoittanut alle, käsin, oman lisäyksensä notaarin tekstin loppuun: "Toivon, että pidätte tämän kodin, kunnes olette valmiita päästämään siitä irti yhdessä, ette erikseen."
Mari luki sen kahdesti. Kauppa, jonka hän oli sopinut, oli ollut mahdoton alusta asti — hän ei olisi voinut myydä osuutta, jota ei edes yksin omistanut. Välittäjä oli hyväksynyt tarjouksen hänen sanansa varassa, ilman että kukaan oli vielä tarkistanut kiinteistörekisteriä.
— Minä olen jo sopinut kaupasta, Mari sanoi hiljaa. Ostaja soittaa minulle huomenna. Mitä minä sanon?
— Sanot, että kauppa peruuntuu, koska talo ei ollut koskaan pelkästään sinun.
Hän löi kädellään pöytää, ei kovaa, mutta niin että kahvipurkin kansi kolisi. — Minä tarvitsen ne rahat, Hanna. Oikeasti. Meillä on Ilkan kanssa velkaa yli kaksikymmentätuhatta euroa, ja tämä talokauppa Kemissä on ainoa mahdollisuutemme päästä siitä eroon. Sinä et voi vain seistä siinä ja sanoa ei.
— En sanokaan ei, sanoin. Sanon, ettei tätä voi tehdä sinun tavallasi.
Hän nousi, käveli ikkunan luo, seisoi siinä selin minuun pitkään. Kun hän kääntyi takaisin, ääni oli erilainen kuin puhelimessa — väsynyt, ei vaativa, mutta ei myöskään antautunut.
— Sitten mitä me teemme? Odotan viisi vuotta ja menetän Kemin talon? Ilkka sanoi jo, ettei hän jaksa odottaa.
Istuin alas hänen viereensä, samalle sohvalle, jolla äiti oli aina istunut kutomassa villasukkia joulun alla.
— Emme myy äidin tahdon vastaisesti, sanoin. Mutta emme myöskään jätä sinua tyhjin käsin viideksi vuodeksi. Talomme todellinen arvo velkojen ja kunnostustarpeiden jälkeen ei ole se ilmoitushinta — kattoa pitää korjata, ja äidillä oli vielä asuntolainaa jäljellä kuusikymmentätuhatta. Otan pankista lainan omalla nimelläni, lyhyen laina-ajan, ja maksan sinulle heti käsirahan verran käteisenä — kolmekymmentäneljätuhatta euroa. Sen verran tarvitset päästäksesi Kemin kauppaan kiinni. Loppuosan sovimme myöhemmin, kun viisi vuotta on kulunut ja talo on oikeasti myytävissä, tai kun sinä ja Ilkka olette vakaammalla pohjalla.
Mari katsoi minua pitkään. En tiedä, mitä hän odotti — lisää riitaa, ehkä samaa kiukkua, jota hän oli minulle puhelimessa antanut.
— Miksi sinä teet tämän? hän kysyi lopulta, ääni käheänä. Minä yritin myydä tuon tuolin selkäsi takana.
— Koska jos en tee, menetämme sekä talon että toisemme, sanoin. Ja äiti ei kirjoittanut sitä paperia estääkseen meitä auttamasta toisiamme. Hän kirjoitti sen estääkseen meitä hylkäämästä toisiamme.
Hän ei vastannut heti. Sormet hipaisivat pöydän reunaa, sitä samaa naarmua, jonka Eemeli oli aikanaan raapinut sinne haarukalla. Sitten hän veti kätensä kasvoilleen ja jäi siihen, hartiat tärisevinä.
Kahden viikon kuluttua kävimme yhdessä pankissa Rovaniemellä, allekirjoitin lainapaperit, siirsin rahat Marin tilille samana iltapäivänä hänen silmiensä edessä, kannettavalla tietokoneella äidin keittiön pöydällä. Hän soitti ostajalle ja peruutti kaupan puhelimessa minun kuulteni, ääni tasainen, kunnes puhelun jälkeen laski puhelimen pöydälle ja hengitti pitkään ulos.
Talo on yhä minun ja Marin, molempien nimissä, notaarin vahvistamana. Nojatuoli on paikallaan olohuoneessa. Kahvipurkki on takaisin hyllyllä keittiössä, ja sisällä on nyt uusi paperi — kopio testamentista, sekä Eemelin piirtämä kortti, jossa lukee: "Mummin talolle, ettei se ole enää yksin."
Lauantaina, kaksi viikkoa sitten, puhelin soi kello yhdeksän aamulla. En nukkunut, mutta makasin vielä sängyssä. Numero ruudulla ei ollut äidin — se oli Mari, ensimmäistä kertaa lauantaiaamuna sitten hautajaisten.
— En osaa selittää miksi soitin juuri nyt, hän sanoi. Halusin vain kuulla, että Ounasjoki jäätyy sielläkin.
Katsoin ikkunasta Tampereen harmaata aamua ja vastasin, että täällä ei ole jokea, mutta järvi on jo peitossa.
