Kalliolainen mies käyttää häpeäänsä suojana
Minä olen Oskari, ja tämä on tarina siitä, miksi vaimoni jätti minut lokakuun illalla Kuopion torin laidassa olevassa ravintolassa, kaikkien silmien edessä, äitini valtavan syntymäpäiväpöydän ääressä.
Sanon suoraan: en ole ylpeä siitä, mitä tein. Mutta haluan kertoa, miltä se näytti minun puoleltani, koska ulkopuolelta katsottuna minusta tuli pelkkä pelkuri, joka istui vaiti ja tuijotti lautaseensa. Se oli totta. Mutta se ei ole koko totuus.
Äitini, Sirkka-Liisa, täytti kuusikymmentäviisi. Tilasimme erillisen kabinetin ravintola Kultaselkään, siihen samaan paikkaan jossa pidimme hänen kuusikymmentävuotisjuhlansakin. Kabinetin ikkunasta näkyi tori, ja sinä iltana torilla oli vielä muutama myyjä pakkaamassa kojujaan, vaikka lokakuu oli jo pitkällä ja ilma viileni nopeasti. Pöydässä oli täti Ritva, eno Pentti ja hänen vaimonsa Anneli, minun serkkuni lapsineen, ja vaimoni Hanna. Hanna oli tullut suoraan pankista, jossa hän toimii luottopäällikkönä, ja hänellä oli yllään se sama harmaa jakkupuku jonka hän oli hakenut pesulasta aamulla ennen töitä. Muuta hänellä ei ollut ehtinyt hakea vaatekaapista koko viikkoon.
Minä selailin puhelimella autofoorumia, jossa keskusteltiin Kuopion Motonet-liikkeen uusista jarrupaloista. Väitin tarkistavani sähköpostia, mutta Hanna tiesi kyllä, mitä tein. Hän tietää minusta liikaa, ja se on osa ongelmaa.
Vuosi taakse: erosin myyntipäällikön paikasta paikallisesta rakennustarvikeliikkeestä riidan jälkeen toimitusjohtajan kanssa. Se oli isokin riita, ja lähdin ovet paukkuen. Sen jälkeen olen etsinyt "tasoani vastaavaa" työtä kahdeksan kuukautta, ja sillä aikaa Hanna on maksanut yksin meidän kolmion asuntolainaa Puijonlaaksossa, tuhat kaksisataa euroa kuukaudessa. Minulle se oli häpeällistä, mutta en osannut sanoa sitä ääneen kellekään, en varsinkaan äidilleni. Niin syntyi kaikki muu.
Äiti aloitti tavalliseen tapaansa. Hän pyyhki huulipunaansa lautasliinaan ja laski haarukan pois.
— Meidän sukupuu ei ole ikinä kasvattanut tyhjiä puita, kultaseni. Sinun pitäisi käydä lääkärissä, tämä on sinun vikasi.
Hän sanoi tämän Hannalle. Suoraan, kaikkien kuullen. Täti Ritva hyppäsi mukaan puheeseen jostain lasten koulumaksuista ja siitä, miten "aika juoksee, eikä lapsentekoa voi lykätä loputtomiin". Eno Pentti tökki possunkyljystä lautasellaan ja mutristeli, kuin olisi ollut jossain muualla.
Hanna vastasi rauhallisesti, että meillä on kaikki hyvin, ja pyysi ettei juhlaa pilata. Mutta äiti ei lopettanut. Hän nosti äänensä, ja viereisen pöydän perhe kääntyi katsomaan.
— Poikani kärsii! Hän tulee tyhjään kotiin, missä ei kuulu yhtään lapsen naurua! Neljä vuotta naimisissa, ja missä lapsi on?
Sitten minä sanoin lauseen, joka nyt vaivaa minua unettomina öinä: — Äiti, ei nyt tässä.
En sanonut sitä puolustaakseni Hannaa. Sanoin sen koska pelkäsin skandaalia, koska halusin että illallinen jatkuisi rauhassa, koska halusin äidin olevan tyytyväinen.
Äiti kaivoi laukustaan valkoisen kirjekuoren ja työnsi sen Hannan lautasen viereen.
— Tässä on rahaa. Me sukulaiset keräsimme yhteen. Riittää hyvään yksityisklinikkaan Kuopiossa tai Tampereella asti, jos tarvitsee. Käy tutkittavana kunnolla. Oskarilla on täydellinen perimä — isoisäni eli yhdeksänkymppiseksi terveenä miehenä.
Hanna avasi nahkaisen kalenterinsa, sen samaisen jonka hän aina raahaa mukanaan töihin ja takaisin, ja veti sisältä taitetun A4-arkin, jossa oli sininen leima. Se oli minun paperini: Hanna oli hakenut sen aamulla klinikalta Puijonkadulta, koska minä olin luvannut käydä siellä itse mutten ollut mennyt, ja lopulta Hanna oli varannut ajan omalla nimellään ja noutanut tuloksen puolestani, ettei kukaan pankissa huomaisi minun poissaoloani. Olin pyytänyt häntä pitämään sen salassa. Olin rukoillut sitä. Viisi kuukautta hän oli pitänyt lupauksensa jokaisessa perhejuhlassa, kaikkien vihjailujen keskellä.
Hanna työnsi kirjekuoren takaisin äidin eteen ja laski lääkärintodistuksen sen päälle.
— Lukekaa se, Sirkka-Liisa. Ääneen. Erityisesti diagnoosi alareunassa, lihavoituna kirjasimin.
Minä hätkähdin. — Hanna, älä.
— Miksen? Antaa äitisi lukea täydellisestä perimästä.
Äiti tuijotti paperia. Hänen hopeinen rintaneulansa, sama jonka hän piti jokaisessa juhlassa, lakkasi hetkeksi liikkumasta hänen rinnallaan hänen hengityksensä pysähtyessä. Hän luki riviä kolmesti läpi, koska lääketieteelliset termit eivät auenneet hänelle heti. Eno Pentti tuijotti possunkyljystään kuin se olisi maailman kiinnostavin esine. Täti Ritva ei liikahtanutkaan.
Sitten äiti käänsi katseensa minuun.
— Oskari… mitä tämä tarkoittaa? Miehen tekijä… mahdottomuus…
Paperi tärisi hänen sormissaan.
Sillä hetkellä en ajatellut Hannaa lainkaan. Ajattelin sitä, miten koko suku tulisi katsomaan minua torilla, kaupassa, joulupöydässä vuosien ajan. Ajattelin sitä yhtä käyntiä, jonka Hanna oli minun puolestani hoitanut — ja miten se yksi paperi teki minusta jonkun, jota koko sukuni oli aina pitänyt vahvana miehenä.
— Sitä se tarkoittaa, äiti, sanoin, mutta katsoin ikkunaan, en Hannaa enkä äitiä. — Onnellinen nyt? Teit koko sirkuksen tyhjästä. Minä pyysin ettet sekaannu!
Sanoin sen syyttäen häntä, vaikka syy oli minun.
Hanna nousi. Hän otti trench-takkinsa tuolin selkänojalta.
— Olen ollut vaiti kunnioittaakseni sinua, Sirkka-Liisa, hän sanoi ja laittoi takin käsivarrelleen. — Oskari pyysi säästämään sydämesi. Sanoi, ettet kestäisi tätä uutista. Mutta olemaan perheenne syntipukki, kun täydellinen poikanne istuu työttömänä minun niskassani ja piiloutuu helmoihinne — siihen minä en enää suostu.
Hän otti kalenterinsa pöydältä. Kirjekuori ja lääkärintodistus jäivät pöydälle äidin eteen, joka ei liikkunut paikaltaan.
— Voit käyttää nämä rahat johonkin oikeasti hyödylliseen. Ota ne itsellesi, Oskari tarvitsee ne pian vuokra-asuntoon.
Hän käveli ovelle. Torin kojut näkyivät ikkunasta valojen sammuessa yksitellen. Kukaan pöydässä ei sanonut mitään koko sen ajan, kun hänen askeleensa kuuluivat kabinetin lattialla.
Nyt on marraskuu. Muutin äitini luo Puijonlaaksoon sinä samana iltana, kannoin laatikkoni autoon ja ajoin hänen luokseen kun ravintola oli vielä auki takanani. Hanna hoiti asunnon jaon lakimiehen kautta viikossa, ei riitaa, ei huutoa — vain paperit pöydälle ja allekirjoitus. Hän piti kolmion Puijonlaaksossa itsellään ja maksoi minulle pois osuuteni, kaksikymmentäkaksituhatta euroa, tilisiirrolla lokakuun lopussa. Äiti ei ole soittanut Hannalle sen illan jälkeen. Ei kertaakaan. Luultavasti hänen on liian vaikea katsoa silmiin naista, joka tietää totuuden meidän "täydellisestä perimästämme".
Minä istun edelleen äitini keittiössä, katson työpaikkailmoituksia kannettavalta, ja joskus, kun torilla käydään lauantaisin, näen kaukaa harmaan jakkupuvun ja tunnistan sen ryhdikkään askeleen. Hän ei käännä katsettaan minuun päin. Ei enää koskaan.
