Lukko naksahti kello puoli yhdeksän — tuntia myöhemmin kuin yleensä. Mirja oli jo toiseen kertaan lämmittänyt perunamuusia ja ehtinyt miettiä kaikenlaista, ruuhkasta valtatie 18:lla akun tyhjenemiseen. Kun ovi vihdoin avautui, Sami tuli sisään kylki edellä. Käsissään hän kantoi jotain isoa, käärittynä omaan takkiinsa, ja käärö näytti tyhjältä — takki riippui löysänä kuin säkki, johon oli unohdettu laittaa sisältö.
— Älä huuda, — Sami sanoi tervehdyksen sijaan.
— En vielä tiedä, mistä pitäisi huutaa.
Sami laskeutui kyykkyyn suoraan eteisen lattialle, asetti taakan kaakeleille ja käänsi kauluksen auki. Kankaan alta paljastui musta pää, riippuvat korvat ja tummat silmät, jotka katsoivat Mirjaa alhaalta ylös — kauan, ilman minkäänlaista toivoa.
Mirja perääntyi askeleen. Tämä ei ollut mikään "koiranpentu". Tämä oli cane corso, ja senkin tilan läpi näki, että normaalisti se veisi puolet eteisestä. Mutta nyt siinä ei ollut mitään normaalia. Ohuen turkin alta laski kylkiluut — ne eivät arvailtu, vaan ne saattoi laskea, yksi kerrallaan kuin portaat. Lantio oli painunut sisään. Iho riippui kupeilla poimuina, koska sen alla ei enää ollut mitään kannateltavaa.
— No jopas, — Mirja sanoi hiljaa. — Mistä sä tän löysit?
Sami oli sinä päivänä ajanut huoltokeikalle Seinäjoen kupeeseen, omakotitaloalueelle: naapurustossa oli pesukone ollut epäkunnossa jo toisen viikon, ja kodinkoneliikkeen asentajat eivät jostain syystä koskaan ehtineet sinne asti. Hän näpelöi vikaa iltaseitsemään saakka, kunnes löysi tukkeutuneen suodatinpumpun, ja ajoi kotiin jo pimeässä, siinä loka-marraskuun vaihteen räntäsateessa, joka ei taukoa pidä ennen joulua.
Vanhan autopurkaamon kohdalla ajovalot osuivat tienpientareella mustaan möykkyyn. Sami luuli sitä ensin roskapussiksi — niitä lojui siellä muutenkin. Ajoi parikymmentä metriä ja pysähtyi. Roskapussit eivät nosta päätään.
Hän peruutti, nousi ulos, käveli lähemmäs. Koira makasi kyljellään märässä sorassa, etutassut ojossa. Kun Sami kyykistyi viereen, se yritti nousta — veti takajalat alleen, jännitti, ja lysähti takaisin. Voimat eivät vain riittäneet.
Sami istui koiran vieressä kymmenisen minuuttia. Soitti kahteen eläinsuojeluyhdistykseen — toisessa ei vastattu, toisessa sanottiin suoraan: paikkoja ei ole, eikä tuollaista painoa jaksettaisi muutenkaan hoitaa. Soitti tutulleen, jolla oli oma piha maalla — tämä vastasi, että pihalla on jo omat koirat, eikä vieraan aikuisen uroksen tuomiseen ole mahdollisuutta.
Sitten hän riisui takkinsa. Koiran nostaminen osoittautui paljon kevyemmäksi kuin hän oli odottanut, ja juuri se sai hänet järkkymään. Cane corson pitäisi painaa noin nelikymmentäviisi kiloa. Sami kantoi sylissään jotain parinkymmenen kilon paikkeilla, eikä eläin edes vastustellut.
— Sami, — Mirja sanoi keittiössä, äänensä painaen, ettei kukaan muu kuulisi. — Meillä on viisikymmentäneljä neliötä. Remontti valmistui viime vuonna, kolme vuotta säästimme siihen rahat. Meillä on parketti lattiassa.
— Tiedän.
— Tajuutko, minkä kokoinen se on, kun se toipuu? Ei tuo ole mikään mäyräkoira. Tuo on kaappi.
— Tajuan.
— Ja missä se nukkuu? Eteisessäkö? Astut sen päälle aamulla, kun lähdet kahvinhakuun.
Sami oli hiljaa. Hän teki aina niin, kun tiesi Mirjan olevan oikeassa eikä silti aikonut muuttaa mieltään. Se ärsytti kaikkein eniten.
— Yksi yö, — hän sanoi lopulta. — Huomenna kello yhdeksän eläinlääkäriin. Katsotaan, mitä sanotaan. Jos on tosi huono tilanne, keksin jotain.
— "Keksin jotain" — sitähän sä sanoit siitä kylpyhuoneen hyllystäkin.
— Mirja.
Mirja katsoi eteiseen. Koira makasi paikallaan, minne se oli laskettu, pää ovea kohti, liikkumatta. Ei vinkunut, ei pyytänyt, ei edes yrittänyt kurkistaa keittiöön, josta tuoksui ruoka. Makasi vain ja tuijotti lattiaa.
Juuri se "ei pyytänyt" kolahti Mirjaan enemmän kuin kylkiluut.
— Yksi yö, — hän sanoi.
Hän heräsi kolmelta, kun uni ei tullut. Koira ei ollut liikkunut senttiäkään. Mirja seisoi hetken sen yllä pimeässä, meni sitten keittiöön, murensi kulhoon keitettyä kanaa, jota säästi salaattia varten, ja asetti kulhon koiran kuonon viereen.
Koira haisteli. Käänsi päänsä pois.
— Kuule, — Mirja sanoi ääneen, tuntien olonsa typeräksi. — En mä sua aja pois. Mutta yritä nyt edes.
Koira ei yrittänyt.
Eläinlääkäriasemalla vaaka näytti 22,4. Eläinlääkäri katsoi lukemaa pitkään, sitten koiraa, sitten Samia.
— Kauanko se on ollut teillä?
— Kaksitoista tuntia.
Hän alkoi tutkia koiraa sanaakaan sanomatta. Painoi vatsaa, katsoi ikeniä, kuunteli. Sitten suoristautui.
— Hyvä uutinen: se ei ole sairas. Pelkäsin pahempaa. Se on vain ollut syömättä hyvin pitkään. Kuukauden, ehkä enemmänkin. Keho on alkanut syödä itseään — siitä johtuu heikkous ja se, ettei se nouse.
— Entä huono uutinen? — Mirja kysyi.
— Huono uutinen on, ettei sitä voi vielä ruokkia normaalisti. Jos annatte sille kulhollisen lihakastiketta, tapatte sen siihen paikkaan. Vatsa on tottumaton. Vain pieniä annoksia, vain usein, vain erikoisravinnolla, joka on tarkoitettu toipumiseen. Ensimmäiset kaksi viikkoa — joka kolmas tunti. Kyllä, yölläkin.
Sami otti puhelimen esiin kirjoittaakseen muistiin.
— Vielä yksi asia, — eläinlääkäri lisäsi. — Se on iältään ihan normaali. Kuusi, korkeintaan seitsemän vuotta. Ei mikään vanhus. Sillä on vielä koko elämä edessä, jos saatte sen pelastettua.
He lähtivät klinikalta hiljaisina, Sami rekvisiittapussi kädessään täynnä purkkeja ja ruiskuja annostelua varten, Mirja kantaen koiraa peitossa kuin lasta. Alavudentie oli tyhjä, taivas harmaa kuin tiskirätti, ja jossain kadun varrella marketin kylttivalo vilkkui rikki menneenä.
Ensimmäiset kolme vuorokautta olivat pahimmat. Sami asetti herätyskellon soimaan joka kolmas tunti, myös yöllä, ja nousi antamaan lusikallisen keitettyä kalaa ja riisiä, joka oli soseutettu tehosekoittimella. Koira, jolle he antoivat nimeksi Rekku — Mirjan isän vanhan metsästyskoiran mukaan, joka oli kuollut kymmenen vuotta sitten — söi ensimmäiset annokset vastentahtoisesti, melkein velvollisuudentunnosta. Neljäntenä yönä se nuolaisi lusikkaa ennen kuin Sami ehti viedä sen pois.
Viidentenä päivänä se nousi itse ja käveli kolme askelta kohti vesikuppia.
Mirja seisoi ovensuussa aamutakissaan ja katsoi. Ei sanonut mitään lattiasta eikä parketista. Meni vain hakemaan lisää vettä kuppiin, koska Rekku joi sen tyhjäksi.
Kaksi viikkoa myöhemmin paino oli noussut kolmekymmentäyhteen kiloon. Rekku oli alkanut vikistä oven takana, kun Sami lähti töihin — ensimmäinen ääni, jonka se ikinä päästi. Mirja kuuli sen keittiöstä ja tunsi, miten jokin rinnassa siirtyi paikaltaan, vaikkei osannut sanoa mikä.
Kuudennella viikolla naapurin poika, kymmenvuotias Eemeli, pysähtyi rapun edessä katsomaan Rekkua, joka nyt jaksoi kävellä koko korttelin ympäri ilman taukoja.
— Onks se teiän? — poika kysyi.
— On nyt, — Mirja vastasi ja huomasi sanoneensa sen ilman epäröintiä, ensimmäistä kertaa.
Marraskuun lopulla, kun ensilumi oli jo satanut ja sulanut kahdesti, Rekku painoi neljäkymmentäkolme kiloa. Se ei enää mahtunut eteiseen nukkumaan ilman että joku astui sen häntään — se oli totta, Mirjan pelko oli osunut oikeaan — mutta niin oli myös se, ettei kukaan enää muistanut valittaa siitä.
Eläinlääkäri, sama nainen, joka oli ensimmäisenä punninnut Rekun, katsoi jälkitarkastuksessa röntgenkuvia ja sanoi, että kylkiluita ei enää voinut laskea käsin.
— Tämmöisiä ei aina käy näin hyvin, — hän sanoi Samille tämän maksaessa laskua. — Yleensä ne, jotka löydetään noin painoisina, eivät selviä ensimmäistä kuukautta.
Sami ei vastannut mitään. Hän ajatteli sitä loka-marraskuun iltaa, ajovaloja, mustaa möykkyä tienpientareella, jonka hän olisi voinut yhtä hyvin ohittaa luullen sitä roskapussiksi.
Kotona Mirja oli laittanut parketin nurkkaan vanhan maton, jonka he olivat aikoneet viedä kierrätyskeskukseen. Rekku nukkui sillä, kylki nousten ja laskien tasaisesti, ensimmäistä kertaa täydessä unessa ilman että sen täytyi vahtia ovea.
