Yhdeksäntoista päivää. Sen verran Mirri istui kirkontornin räystäskourussa Porvoon vanhankaupungin kupeessa, ja minä katsoin sitä joka aamu bussipysäkiltä, kun odotin nelosta töihin. Nimeni on Tapio Lehikoinen, olen kuudenkymmenenkolmen ja asun Piispankadulla, kolme taloa kirkosta. Minä olen se, joka soitti seurakuntaan ja vaati kissaa pois — ja nyt kerron, miksi.
En ole mikään eläintenvihaaja. Se on ensimmäinen asia, jonka haluan sanoa, koska tiedän mitä naapurit puhuvat kadulla. Mutta talossani kolme kertaa viikossa käy hoitaja äitini luona, ja hänellä on astma niin paha, että yksi karvapallo ovenraosta ja hän on sairaalassa. Kirkkoherra Pentti tiesi tämän. Silti kun soitin ja sanoin, että se eläin pitäisi siirtää muualle — ei tappaa, en ikinä pyytänyt sitä — hän käänsi selkänsä ja alkoi puhua minusta jotain "sydämettömästä miehestä" kahvihuoneessa niin, että koko talkooporukka kuuli.
Se kissa ilmestyi seurakuntataloon kolme vuotta sitten, kesäkuussa, kun remonttimiehet jättivät sivuoven auki liian pitkäksi aikaa. Ensin se pyöri roska-astioiden luona, sitten joku alkoi laittaa sille ruokakuppia kirkon eteiseen. Siitä lähtien se oli "yhteisön kissa". Koululaiset silittivät sitä välitunnilla, mummot toivat sille lohta, ja minä — minä olin se, joka joutui joka aamu selittämään äidilleni, miksi hän ei voinut mennä kirkkokahville ilman että kurkku alkoi vinkua.
Kolmetoista vuotta sitten isäni kuoli tässä samassa kirkossa pidetyissä siunaistilaisuuksissa. Äiti on käynyt siellä joka sunnuntai sen jälkeen, paitsi silloin kun keuhkot eivät antaneet periksi. Kun kissa asettui torniin — kukaan ei tiedä tarkalleen miten se sinne kiipesi, joku sanoi se pakeni koiraa kadulta — ja jäi jumiin kapealle kiviulokkeelle korkealle maasta, minä en tuntenut helpotusta. Tunsin vain, että nyt joku vihdoin tekee jotain, ennen kuin äitini joutuu ambulanssiin uudestaan.
Yhdeksäntoista päivää se istui siellä. Näin sen joka aamu ikkunastani: pieni tiikerikuvioinen möykky, joka tuijotti alas pihamaalle, sakastiin, kaikkiin niihin ihmisiin joiden kanssa se oli elänyt vuosia. Ihmiset kokoontuivat torin laidalle katsomaan sitä kiikareilla. Joku toi termospullon kahvia ja jäi seisomaan tuntikausiksi. Minä seisoin siinä joukossa yhtenä iltana, en katsomassa kissaa vaan miettimässä, tajuaako kukaan, että tämän saman kadun toisessa päässä on nainen, joka ei pysty hengittämään sen takia.
Palokunta yritti kahdesti. Ensimmäisellä kerralla tikkaat eivät yltäneet, toisella kerralla kissa perääntyi syvemmälle koloon ja pudotti kiviä alas pihalle — yksi osui melkein erästä Airi-nimistä naapuria olkapäähän. Kolmannella yrityksellä eläinlääkäri Saara Kettunen kiipesi itse ylös huputakki päällä ja nukutuspuhallin kädessä. Muistan sen hetken tarkasti, koska olin juuri tuomassa äidin lääkkeitä apteekista ja pysähdyin katsomaan. Kissa ei raapinut eikä sähissyt. Se antoi Saaran ottaa kiinni itsestään ihan vain niin, kuin se olisi odottanut koko ajan, että joku vihdoin tulisi.
Sinä iltana koko piha täyttyi ihmisistä jotka taputtivat. Joku itki. Minä seisoin portilla enkä mennyt sisään.
Kaksi päivää myöhemmin kirkkoneuvosto piti kokouksen, johon minutkin kutsuttiin, koska olin se, joka aloitti koko kissakiistan alun perin. Pentti sanoi pöydän toisella puolella suoraan, että hän ymmärtää huoleni äidistäni, mutta kissa ei enää palaisi kirkon pihalle — se muuttaisi koulun pihalle kadun toisella puolella, missä opettajat olivat jo rakentaneet sille pienen suojan pensasaidan taakse. Äiti sai kirjallisen vahvistuksen seurakunnalta, että kirkon alue pysyisi eläimettömänä hänen vuokseen. Se paperi on nyt jääkaapin ovessa magneetilla kiinni.
En sanonut kokouksessa mitään anteeksipyyntöä siitä, että vaadin kissan pois. En pyydä sitä nytkään. Mutta kun kävelin äidin kanssa viime sunnuntaina kirkkokahville, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen ilman inhalaattoria taskussa, näin koulun pihan aidan takana pienen tiikerikuvioisen hahmon makaamassa auringossa, lapset sen ympärillä. Äiti pysähtyi hetkeksi, katsoi sinne yli aidan, ja sanoi vain: "Hyvä että se pääsi pois sieltä katolta."
En vastannut mitään. Kaivoin taskusta äidin lääkekortin, tarkistin ajan seuraavaa keuhkolääkärin käyntiä varten, ja jatkoimme matkaa.
Myöhemmin syksyllä sain kuulla koulun vahtimestarilta, että se sama remonttiryhmä, joka kolme vuotta sitten jätti sivuoven auki, oli itse asiassa tuonut kissan alun perin sinne pihalle jonkun purkutyömaan raunioista — ei kukaan tiennyt sitä silloin. Se selitti, miksi eläin ei koskaan pelännyt ihmisiä, vaikka oli elänyt kadulla ennenkin. Äiti ei ole enää joutunut sairaalaan sen jälkeen, ja seurakunnan paperi on yhä jääkaapissa, vaikka kukaan ei ole sitä enää kysynyt.
