Simo Rautiaisen ääni oli enää kuiskaus, kun hän pyysi poikaansa Antille tuomaan Leon.
"Hae minulle Leo. Ihan tänne sängyn viereen. Haluan hyvästellä sen." Antti nyökkäsi ja lähti keittiöön, jossa vanha kissa makasi puuhellan vieressä matolla. "Älä raahaa sitä syliin väkisin, puhu sille ensin. Se ymmärtää kyllä, se on fiksumpi kuin moni ihminen."
Leo oli kolmentoista vuoden ikäinen ja melkein sokea. Silmät olivat samentuneet harmaiksi jo pari vuotta sitten, mutta se ei ollut koskaan estänyt sitä löytämästä tietä Simon nojatuolin viereen joka ilta. Rovaniemen laidalla, siinä pienessä puutalossa Ounasjoen rannalla, ne kaksi olivat viettäneet iltapäivänsä yhdessä sen jälkeen kun Simon vaimo kuoli ja lapset muuttivat etelään. Radio hurisi taustalla, kello tikitti seinällä, ja joskus kuului naapurin koiran haukku pihalta. Simo istui, Leo nukkui hänen jalkojensa juuressa, ja se riitti kummallekin.
Kun Antti palasi makuuhuoneeseen kissa sylissään, isä ei enää jaksanut nostaa kättään kunnolla. Sormet värähtelivät peiton päällä. Silmät, vielä kirkkaat, etsivät jotain huoneesta.
Antti laski Leon varovasti sängylle. "Tässä se on, isä. Sano sille hyvästit."
Mutta Leo ei tarvinnut selityksiä. Se ryömi sokeana suoraan miehen kasvoja kohti ja painoi koko pään hänen poskeaan vasten.
"Leo…" mies änkytti. "Sinäkin täällä, poikaseni."
Kissa hankasi kuonoaan hitaasti hänen poskiaan, silmäluomiaan, huuliaan vasten. Kuin se yrittäisi painaa jokaisen piirteen muistiinsa ennen kuin oli liian myöhäistä. Simon silmäkulmasta valui kyynel poskelle, eikä hän edes yrittänyt pyyhkiä sitä pois.
Suurella ponnistuksella hän nosti kätensä ja laski sen kissan lämpimälle turkille. Sormet eivät enää oikein totelleet, mutta Leo tunsi kosketuksen ja painautui vielä tiiviimmin häntä vasten, ikään kuin se voisi lämmöllään pitää jotain loitolla.
"Kiitos… kaikesta." Ne olivat lähes viimeiset sanat, jotka Simo sai suustaan. Sitten käsi jäi liikkumattomaksi peitolle. Leo ei liikahtanutkaan, jäi paikoilleen miehen kasvojen viereen, kuin vartija.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain kissan kehräys — tasainen, hidas, kuin joku hokisi rukousta.
Antti istuutui sängyn reunalle ja otti isänsä käden omiensa väliin. "Isä, me olemme tässä. Et ole yksin." Sillä hetkellä Leo nosti päätään ja päästi yhden ainoan äänen, pehmeän ja niin täynnä jotain, että Antin oli pakko sulkea silmänsä hetkeksi. Sitten kissa palasi koskettamaan miehen suljettuja silmäluomia, kerran, toisen ja kolmannen kerran.
Kukaan ei laskenut tunteja. Aika oli pysähtynyt siinä huoneessa, jossa yksinäisen talon isäntä oli lähdössä ja kissa kieltäytyi jättämästä häntä matkalle yksin. Aamun sarastaessa, kun Ounasjoen jää narahteli ulkona ja ensimmäinen bussi kolisi ohi kaukana Rovaniementiellä, Leo oli yhä samassa paikassa. Se ei ollut väistynyt kertaakaan koko yön.
Vasta kun Antti otti kissan syliinsä ja painoi sen rintaansa vasten, Leo huokaisi pitkään, työnsi kuononsa hänen kämmentään vasten ja jäi täysin liikkumattomaksi. Se oli tehnyt kaiken, mitä sillä oli annettavana. Viimeiseen hetkeen asti.
Hautajaisten jälkeen Antti jäi taloon viikoksi järjestelemään isänsä papereita. Hän löysi pöytälaatikosta kuitin, jonka Simo oli säästänyt kymmenen vuoden takaa: eläinlääkärin lasku, kolmesataakuusikymmentä markkaa vanhassa rahassa, siitä kerrasta kun Leo oli sairastunut vakavasti ja Simo oli myynyt vanhan moottorisahansa maksaakseen hoidon. Kuitin taakse oli kirjoitettu lyijykynällä: "Ei tätä kissaa kukaan vie minulta."
Antti ei vienyt Leoa eläinsuojaan, vaikka hänen oma asuntonsa Rovaniemen keskustassa oli pieni eikä sallinut lemmikkejä ilman erillistä lupaa. Hän soitti isännöitsijälle, maksoi kahdensadan euron vakuuden lisää ja vei Leon mukanaan kaupunkiin. Ensimmäisenä iltana kissa ei suostunut nukkumaan muualla kuin Antin kainalossa, tarkalleen samalla tavalla kuin se oli maannut isän jalkojen juuressa kolmetoista vuotta.
Leo eli vielä puolitoista vuotta. Kun sekin aika tuli, Antti vei sen viimeiselle matkalle eläinlääkäriasemalle Rovaniementien varrella, piti sitä sylissään loppuun asti ja kuiskasi sille saman kiitoksen, jonka hänen isänsä oli aikoinaan sanonut. Sitten hän vei tuhkat Ounasjoen rantaan, isän vanhan talon pihalle, ja hautasi ne koivun juurelle, jonka Simo oli istuttanut kissalle lahjaksi vuosia sitten — ei kukaan muistanut enää miksi juuri sinne, mutta Antille se paikka oli ainoa oikea.
