Vuonna kaksituhattakaksikymmentäneljä lähdin kolmeksi viikoksi Osakaan, koska työpaikalla oli kertynyt lomia enemmän kuin ehtisin koskaan pitää. Kansai-lentokentällä, tullin jälkeisessä hallissa, minua pysäytti mikrofonin kanssa nainen ja hänen perässään kamerakuvaaja. He tekivät ohjelmaa, jossa haastatellaan matkustajia lähtö- ja saapumishalleissa – vähän niin kuin arvaisi, mistä kukin tulee ja mihin on menossa. Toimittaja kysyi, mikä minut oli tuonut Japaniin, vastasin jotain lomasta ja anime-museosta, ja sillä se jäi. Unohdin koko jutun heti kun pääsin hotelliin.
Kotiin palattuani elämä jatkui tavalliseen tahtiin: töissä Espoossa ohjelmistotalossa, iltaisin salilla, viikonloppuisin mökillä Padasjoella isän kanssa kalassa. Ohjelmasta en ajatellut sanaakaan, kunnes viime vuoden maaliskuussa sain tuottajalta sähköpostin – jakso oli vihdoin valmis ja menisi lähetykseen. En edes muistanut enää mitä olin sanonut kameralle.
Jakson esityksen jälkeisenä iltana puhelin värähti Instagramissa. Viesti tytöltä nimeltä Hana, Osakasta. Hän oli nähnyt minut telkkarista ja kirjoitti suoraan: "Näytät siistiltä." Vastasin jotain kömpelöä, ja siitä se lähti – ensin muutama viesti päivässä, sitten puheluita, sitten videopuheluita joka ilta kello kymmenen, kun Suomessa oli ilta ja Japanissa aamuyö hänen puolellaan, tai toisin päin, en enää muista kumpi meistä valvoi enemmän.
Puhuimme kaikesta: hänen työstään vaatekaupassa Namban alueella, minun ohjelmointiprojekteistani, siitä että hän pelkää ötököitä ja minä korkeita paikkoja. Kolmen kuukauden jälkeen kysyin, haluaisiko hän olla tyttöystäväni. Olisin halunnut odottaa, että näkisimme toisemme ensin livenä, mutta rajoitukset olivat vielä silloin sellaiset, ettei kukaan osannut sanoa milloin lentäminen taas onnistuisi järkevästi. Sanoin sen hänelle suoraan videopuhelussa, ja hän vain nauroi ja sanoi että hän odottaa niin kauan kuin tarvitsee.
Vuosi meni puheluihin, aikaeron laskemiseen ja lento-ovien seuraamiseen Finnairin sivulta joka viikko. Neljä päivää sitten hän lopulta nousi koneeseen. Seisoin Vantaan lentoasemalla saapumishallissa, kahvikuppi kädessä, koska en muuten olisi tiennyt mihin katseeni kohdistaa, ja tuijotin liukuovea kuin se olisi voinut avautua väärään aikaan ja tuhota koko homman.
Kun hän tuli ulos matkalaukun kanssa, ajattelin: hän on kauniimpi kuin yhdessäkään kuvassa, jonka olen nähnyt puhelimen ruudulta.
Nämä neljä päivää ovat olleet outoja siinä mielessä, että olen huomannut asioita, joita ei kuvaruudulla koskaan näe. Sen, miten hän laittaa aina teelusikan tietylle puolelle kuppia. Sen, että hän puree huultaan kun laskee suomalaisia hintoja jeneiksi ja säikähtää joka kerta. Kävimme K-Marketissa Kalliossa ostamassa leipää, ja hän pysähtyi tuijottamaan salmiakkipussia niin pitkään, että kassajono takanamme alkoi kuiskia. Ostin sen hänelle, hän maisteli yhtä palaa ja irvisti niin vilpittömästi, että nauroin ensimmäistä kertaa niin, että vatsaani sattui.
Toisena iltana istuimme parvekkeella, minulla oli päällä vanha collegepaita ja hänellä minun takkini, koska hän ei ollut osannut varautua Helsingin syyskuun tuuleen. Naapurin koira haukkui jotain pihalla, ja Hana kysyi yhtäkkiä, aioinko koskaan muuttaa Japaniin vai hän Suomeen. En osannut vastata. Sanoin vain, että katsotaan, ja hän nyökkäsi ja vaihtoi puheenaiheen leffaksi, jonka halusi nähdä.
Kolmantena päivänä hän kysyi, tunsinko itseni pettyneeksi, kun hän ei ollutkaan täysin sama kuin puhelimen ruudulla – hän kuorsaa vähän, hän on ärtyisä ennen aamukahvia, hän ei osaa suomea sanaakaan ja sekoittaa jatkuvasti "kiitos" ja "anteeksi". Sanoin, ettei se haittaa, koska minäkin olen eri tyyppi ruudun takana kuin oikeasti – ruudulla olen aina rauhallinen, koska voin katkaista puhelun jos alan ahdistua. Tässä huoneistossa en voi katkaista mitään.
Eilen hän kysyi minulta suoraan, mitä tapahtuu kun hänen viisuminsa loppuu kolmen viikon päästä. Kysymys roikkui ilmassa kauan. En sanonut mitään lupauksia, joita en voisi pitää. Sanoin, että etsin tietoa oleskeluluvasta ja että soitan huomenna Maahanmuuttoviraston neuvontaan, koska sivustolta en saanut selkoa hakemuksen aikataulusta. Hän katsoi minua pitkään, otti puhelimensa esiin ja avasi Google-kalenterin, ja merkitsi sinne kolmen viikon päähän päivämäärän isoilla kirjaimilla: PÄÄTÖS. Sitten hän laittoi puhelimen pöydälle näyttö ylöspäin, niin että molemmat näimme sen koko illan.
Puoli vuotta myöhemmin sain tietää, ettei Hana ollut alun perin edes aikonut vastata viestillään minulle – hänen kämppäkaverinsa oli painanut lähetä-nappia hänen puolestaan, kun Hana epäröi ruudun ääressä kolmatta kertaa peräkkäin. Oleskelulupahakemus meni läpi tammikuussa, ja Hana asuu nyt kanssani Kalliossa, työskentelee etänä japanilaiselle verkkokaupalle ja on opetellut sanomaan "kiitos" ja "anteeksi" erikseen oikeissa tilanteissa. Salmiakkia hän ei ole vieläkään suostunut ostamaan uudestaan omalla rahallaan.
