Olen Heikki, 71 vuotta, ja asun Kuopiossa, kerrostalossa Puijonlaakson kupeessa, sillä samalla parvekkeella jossa vaimoni Sirkka-Liisa kuivatti lakanoita kolmenkymmenenkuuden vuoden ajan. Hän kuoli kaksi vuotta sitten, marraskuussa, ja siitä lähtien olen yksin näissä kolmessa huoneessa, joissa kaikki on edelleen paikallaan sillä tavalla kuin hän sen jätti.
Minun ei kuulunut koskaan oppia silittämään. Se oli hänen aluettaan, niin kuin oli hänen äitinsäkin aikana. Mutta kun hän sairastui, viimeiset puolitoista vuotta, minä otin sen tehtäväkseni, koska hän ei enää jaksanut nostaa kättään silitysraudan yli. Muistan yhä sen hetken, kun hän istui keittiön pöydän ääressä, huopa polvien päällä, ja katsoi minua kun minä yritin ensimmäistä kertaa tasoittaa tyynyliinaa laudalla, joka oli liian matala minun selälleni. Hän ei nauranut minulle. Hän vain sanoi: "Enemmän vettä suihkupulloon, Heikki, muuten se kärähtää."
Sen jälkeen minusta tuli talon silittäjä. Joka sunnuntai-aamu, kello yhdeksän, otin laudan esiin olohuoneen nurkasta, siitä kohdasta missä lattialankku narisee, ja silitin lakanat, tyynyliinat, jopa keittiöpyyhkeet, joita kukaan ei koskaan katsonut lähempää kuin puoli metriä. Teitä varten sanon suoraan: en tehnyt sitä koska pidin siitä. Tein sitä koska hän oli tehnyt sitä, ja jossain vaiheessa se oli muuttunut asiaksi, joka piti minut hengissä hänen kuolemansa jälkeenkin. Niin kauan kuin lakanat olivat suorat, tunsin että hän oli edelleen jotenkin läsnä siinä huoneessa.
Naapurini, Marja-Terttu, kolmoskerroksesta, kävi luonani joka toinen viikko tuomassa minulle Savon Sanomat, jonka hän oli itse jo lukenut. Hän oli leski hänkin, ja hänellä oli tapana istua keittiössä ja katsoa kun minä laitoin kahvia. Kesäkuun lopulla, kun ilma oli helteinen ja parveke tuoksui kuumalta asfaltilta ja jonkun grillaamalta makkaralta pihalta, hän näki minut kannattelemassa silitysrautaa, hiki otsalla, ja kysyi suoraan: "Miksi ihmeessä sinä tuota teet tässä helteessä?" Minä sanoin hänelle, että Sirkka-Liisa aina silitti lakanat. Marja-Terttu käänsi silmiään taivaaseen ja sanoi: "Sirkka-Liisa on poissa, Heikki. Kukaan ei tule tarkastamaan sun vuodevaatteitasi." Se osui minuun oudon kovaa, vaikka hän ei tarkoittanut mitään pahaa.
Sinä iltana en nukkunut hyvin. Makasin valkoisten, tarkasti silitettyjen lakanoiden alla ja miettivä, kenelle minä oikeastaan tätä tein. Ei ollut ketään tulossa käymään. Kukaani ei avaisi vaatekaappia tarkistaakseen taittoja. Tyttäremme Anniina asuu Jyväskylässä, ja hän tulee käymään korkeintaan kolme kertaa vuodessa, ja hänkään ei ole koskaan silittänyt yhtäkään vaatekappaletta elämässään omalla tunnustuksellaan.
Seuraavana viikonloppuna, kun pesukone piippasi valmiiksi, jätin lakanat suoraan kuivumaan, ja kun ne kuivuivat, taitoin ne sellaisenaan, ryppyisinä, ja panin kaappiin. Silitysrauta jäi kaapin ylähyllylle. En kuollut siitä. Nukuin ihan yhtä hyvin kuin ennenkin, ehkä jopa paremmin, koska selkääni ei enää revitty tunnin ajan laudan ääressä.
Mutta se helpotus ei kestänyt kauan. Kolme viikkoa myöhemmin veljeni Pentti tuli käymään Iisalmesta, ja hän jäi yöksi vierashuoneeseen, siihen samaan huoneeseen missä lapsemme nukkuivat aikoinaan. Aamulla hän tuli keittiöön, otti kahvikupin käteensä ja sanoi ohimennen: "Nää lakanat oli aika rypyssä, veli." Ei mitään pahaa tarkoittanut, hän vain totesi asian. Mutta minä tunsin niskaani nousevan punan, kuin olisin jäänyt kiinni jostain, ja mieleeni tuli äkkiä Sirkka-Liisan äänen sävy, se joka kuulosti aina siltä kuin talo itsessään olisi pettynyt minuun.
Istuin sen jälkeen pitkään keittiön pöydän ääressä, kahvikuppi jäähtymässä käsissäni, ja miettinyt, mistä oikeastaan tämä syyllisyys tulee. Äitini oli aina sanonut, että siisti koti näkyy lakanoista ja pöytäliinoista, ja hän itki useamman kerran kun rahat eivät riittäneet uusiin verhoihin. Sirkka-Liisan äiti oli samanlainen, ja niin oli hänen tyttärensäkin. Kolme sukupolvea naisia, jotka olivat vetäneet silitysraudan yli kankaita, jotka kukaan muu ei koskaan katsonut, ja nyt minä, vanha miekkonen, jatkoin sitä perinnettä yksin tyhjässä asunnossa, ikään kuin joku pitäisi minua silmällä pilvien takaa.
Marraskuussa, Sirkka-Liisan kuolinpäivän lähestyessä, Anniina tuli Kuopioon kolmeksi päiväksi. Hän nukkui vierashuoneessa, ja aamulla toisena päivänä hän tuli keittiöön ja sanoi, ettei hän ollut nukkunut näin hyvin pitkään aikaan, että lakanat olivat pehmeät. Kysyin häneltä suoraan, huomasiko hän että ne olivat ryppyiset. Hän katsoi minua kuin en olisi täysissä järjissäni ja vastasi: "Isä, kuka helvetissä katsoo lakanoiden ryppyjä?" Nauroin niin että kahvi meni väärään kurkkuun, ja Anniina läpsäisi minua selkään huolestuneena.
Sinä iltana, kun Anniina oli mennyt nukkumaan, otin vaatekaapista ylähyllyltä silitysraudan alas. En vienyt sitä laudalle. Vein sen suoraan eteiseen, laitoin muovipussiin, ja seuraavana aamuna, ennen kuin Anniina heräsi, kannoin sen rappukäytävän kautta alas pihalle, siihen kierrätyspisteeseen, mistä talon isännöitsijä kerää sähkölaitteet kaksi kertaa vuodessa. Se ei ollut mikään suuri ele. Se maksoi minulle nolla euroa ja vei kolme minuuttia. Mutta kun kansi kolahti kontin päälle, tunsin selässäni jotain irtoavan, joka oli ollut kireällä kaksi vuotta.
Palasin ylös, ja Anniina oli juuri herännyt, seisoi keittiön ovella yöpaidassa, ja kysyi mihin olin ollut menossa niin aikaisin. Sanoin hänelle, että vein silitysraudan pois. Hän katsoi minua hetken, ei sanonut mitään erikoista, meni vain hakemaan itselleen mehulasin jääkaapista ja istui pöytään. Se oli koko juttu. Ei mitään draamaa, ei ketään vastustamassa, ei mitään sopimusta joka piti purkaa. Vain rauta, joka ei enää ollut kaapissa.
On kulunut siitä yhdeksän kuukautta. Ostin uuden pesukoneen, jossa on rypistymistä estävä ohjelma, kuusisataakaksikymmentä euroa, ja lakanat tulevat sieltä ulos tasaisina tarpeeksi minun tarpeisiini. Marja-Terttu käy edelleen tuomassa lehden, ja viime viikolla, kun hän näki tyhjän kohdan siitä nurkasta missä lauta ennen seisoi, hän ei sanonut mitään, otti vain kahvinsa ja istui alas. En osaa sanoa, tarkoittiko hän sillä hiljaisuudellaan hyväksyntää vai pelkkää kohteliaisuutta, mutta se riitti minulle.
Viime kuussa, kun kävin läpi Sirkka-Liisan vanhaa rukolaatikkoa etsimässä hänen syntymätodistustaan perunkirjoitusta varten, löysin sen alta pienen vihkon, jonne hän oli kirjannut talousmuistiinpanoja neljänkymmenen vuoden ajalta. Yhdellä sivulla, vuodelta 1991, hän oli kirjoittanut vain yhden lauseen sivun laitaan: "Silitin tänään kaikki lakanat, vaikka olisin halunnut mennä nukkumaan suoraan." Se lause on jäänyt mieleeni siitä lähtien enemmän kuin mikään muu talossa. Hän ei tehnyt sitä minua tai lapsia varten. Hän teki sitä koska ei osannut olla tekemättä, ihan niin kuin minäkin en osannut kahden vuoden ajan hänen jälkeensä.
