Meillä ei ollut aikeita hankkia lisää koiria, mutta Pippa tuli taloon rappukäytävän kautta melkein vahingossa. Naapurin poika muutti pois eikä voinut pitää chihuahuaansa uudessa kaksiossa, ja niin siitä tuli meidän. Minä olen se, joka yleensä väittää vastaan tällaisissa tilanteissa — asun Porvoon vanhassa kaupungissa, kaksio on pieni, ja työni remonttifirmassa pitää minut poissa kotoa kello seitsemästä iltapäivään asti. Mutta vaimoni Saara oli jo päättänyt asian ennen kuin ehdin sanoa mitään.
Pippa oli silloin kaksi vuotta vanha, ja kolme kuukautta muuton jälkeen kävi ilmi, että hän oli tiineenä. Edellinen omistaja ei ollut kertonut siitä, tai ei tiennyt itsekään. Muistan istuneeni keittiön pöydän ääressä Käpylän leipomon pullapussi kädessäni — se oli perjantai-ilta, television urheilu-uutiset päällä hiljaisella — kun Saara tuli sanomaan, että eläinlääkäri oli vahvistanut asian ultraäänellä. Neljä pentua.
En osaa selittää, miksi minua alkoi hirvittää. Ehkä siksi, että olin lapsena nähnyt naapurin kissan menettävän kaikki pentunsa yhden yön aikana, enkä ollut unohtanut sitä koskaan. Rakensin pahvista ja vanhasta villapaidasta pesän eteisen nurkkaan, sinne missä aiemmin oli ollut kenkäteline, ja siirsin sen sitten makuuhuoneeseen, koska en kestänyt ajatusta, että kukaan olisi liian kaukana yöllä.
Synnytys tapahtui maaliskuun lopussa, kello kolmen ja neljän välillä aamuyöllä. Minä en nukkunut ollenkaan sinä yönä — istuin lattialla pesän vieressä, ja Saara nukkui vieressäni peiton alla, koska hän oli töissä seuraavana päivänä eikä minä. Neljä pentua syntyi elävinä, ja kun viimeinen oli tullut ulos, Pippa teki jotain, mitä en ollut osannut odottaa: hän nuoli jokaisen puhtaaksi, järjesti heidät riviin vatsaansa vasten, ja katsoi minua suoraan — ei pelokkaana, vaan kuin tarkastaisi, hyväksynkö minä tämän kaiken.
Seuraavat viikot olivat sellaisia, joita en osaa kunnolla kuvailla ulkopuoliselle. Pippa ei liikkunut pesästä muuta kuin syömään ja käymään ulkona, ja senkin hän teki nopeasti, melkein juosten takaisin. Öisin, kun talo oli hiljainen ja jääkaappi hurisi keittiössä, minä kävin tarkistamassa heidät kahdesti, kolmesti — mutta joka kerta Pippa oli jo hereillä ennen minua, korvat pystyssä, valmiina.
Se, mikä muutti kaiken, tapahtui kuuden viikon kohdalla. Vanhin pennuista, jonka olimme nimenneet Ukoksi hänen jäykän kävelynsä takia, alkoi yskiä eikä syönyt kunnolla kahteen päivään. Eläinlääkäri Malmilta sanoi puhelimessa, että se voisi olla vain vilustuminen, mutta voisi olla myös jotain vakavampaa hengitysteissä, ja että jos tila ei parane vuorokaudessa, pitäisi tuoda hänet heti klinikalle päivystykseen.
Sinä yönä Pippa ei nukkunut hetkeäkään. Hän makasi Ukon vieressä koko yön, painoi kylkeään pennun rintaa vasten kuin lämmittäisi sitä tahallaan, ja kun Uko yski, Pippa nosti päänsä ja nuoli hänen kuonoaan uudestaan ja uudestaan. Aamulla kuume oli laskenut ja Uko join vähän maitoa. En vienyt häntä klinikalle. En tiedä, oliko se Pipan ansiota vai pelkkää sattumaa, mutta en unohda sitä yötä.
Nyt pennut ovat kymmenen viikon ikäisiä, ja meillä on ollut keskustelu, jota olin pelännyt koko ajan: kenelle he menevät. Saaran sisko halusi yhden, työkaverini toisen, ja kaksi jäljellä olevaa piti myydä Torilta löytyvän ilmoituksen kautta tai antaa hyville koteille tuttavapiiristä. Hinnaksi olimme ajatelleet kolmesataa viisikymmentä euroa per pentu, koska niillä on rokotukset ja mikrosirut jo tehtynä.
Ongelma oli siinä, että en pystynyt kirjoittamaan ilmoitusta. Istuin kannettavan ääressä kolme iltaa peräkkäin, kirjoitin otsikon ja poistin sen taas. En osannut selittää itsellenikään, miksi ajatus siitä, että joku vieras tulisi hakemaan yhden pennuista pahvilaatikossa ja veisi hänet pois, tuntui väärältä — vaikka tiesin, ettemme voineet pitää neljää koiraa kaksiossa.
Ratkaisu tuli, kun näin Pipan käytöksen muuttuvan. Hän oli alkanut työntää pentuja pois itsestään päivä kerrallaan, opettaen heitä syömään yksin ja leikkimään ilman häntä koko ajan vieressä. Hän ei ollut enää se sama koira, joka makasi liikkumatta viikkotolkulla — hän oli alkanut valmistaa heitä lähtöön, vaikka ei tietenkään voinut tietää sitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Se sai minut ymmärtämään, että minä olin ainoa, joka ei ollut vielä valmis.
Viime lauantaina Saaran sisko tuli hakemaan pentuaan — tytön, jonka olimme nimenneet Hilkaksi valkoisen otsatäplänsä takia. Hän toi mukanaan kannettavan häkin ja uuden pehmolelun. Kun hän nosti Hilkan sylistään häkkiin, Pippa nousi paikaltaan, meni häkin luo ja työnsi kuononsa ritilän läpi — ei estääkseen, vaan kuin sanoisi jotain viimeisen kerran. Sitten hän kääntyi ja meni takaisin jäljellä olevien kolmen luo.
Tänään laitoin viimein ilmoituksen nettiin, kuvan Pipasta ja pennuista pesässä, ja puhelin alkoi soida saman tien. Kaksi perhettä tulee katsomaan heitä ensi viikonloppuna. Minä otan lauantain vapaaksi töistä sitä varten — en sen takia, että pelkäisin enää, vaan siksi, että haluan olla siinä, kun se tapahtuu, viimeisen kerran.
