Minä olen Pauli Rautavaara, ja minä olin se, joka käski Sepon peittää tytön kasvot ennen kuin hän astui lavalle. Sanon sen suoraan, koska joku muu kertoisi sen minusta joka tapauksessa, ja haluan että se tulee ensin minun suustani.
Olin ollut Kaustisten kaupunginorkesterin puheenjohtaja kahdeksan vuotta. Ei mikään ihmeellinen tehtävä, mutta minun vastuullani oli kolmentoista muusikon palkka, nuorisoluokan tilat ja se, että kunnanvaltuusto ei lakkauttaisi koko toimintaa seuraavassa talousarviossa. Sinä iltana, kesäkuun lopulla, orkesterin piti soittaa pormestarin tyttären häissä kulttuuritalon juhlasalissa — ja samaan aikaan me kilpailimme aluehallintoviraston arviointiraadin edessä valtionavusta, joka olisi tuonut meille kolme uutta tuubaa ja palkan nuorelle Joonakselle, joka muuten olisi joutunut lopettamaan opinnot.
Aulassa haisi kahvi ja hiuslakka, joku oli unohtanut termospullon lavasteiden taakse ja se kolisi joka kerta kun joku käveli ohi. Minä vedin Sepon takin kauluksesta lähelle itseäni, sivukäytävällä, missä valot olivat sammuksissa.
— Peitä hänen kasvonsa hunnulla, tai lähde orkesterista, minä sanoin.
Seppo repäisi kankaan sormistani.
— Se huntu on hänen isoäitinsä isoäidin. Miksi Emilian pitäisi riisua se juuri ennen lavalle menoa?
— Koska raati istuu eturivissä, minä sanoin, ja tunsin miten oma ääneni värisi. — Huntuun ei kukaan koske. Ongelma on se, mitä huntu piilottaa, jos se nostetaan. Jos tyttö astuu lavalle omilla kasvoillaan, meiltä viedään avustus, kategoria putoaa, ja sinä, Seppo, saat lähteä ilman opetuslupaa musiikkiopistoon ikinä enää.
En ole ylpeä siitä lauseesta. Mutta silloin, siinä käytävässä, minulla oli päässäni kolmentoista perheen ruokapöytä, ja minä laskin niitä kuin nuotteja.
Emilia oli kaksikymmentäkaksi. Hän soitti alttotorvea paremmin kuin kukaan konservatorion viime vuosikurssilta, mutta kolme vuotta aiemmin hänen isänsä maatilalla puimuri oli riistänyt suojakuoren irti, ja terä oli viiltänyt hänen vasemman poskensa ohimosta leukaan. Arvet olivat syviä ja punertavia, eivätkä ne olleet koskaan haalistuneet niin kuin lääkärit olivat luvanneet.
Kun Seppo toi hänet takaisin orkesteriin sairaalasta, minä olin se, joka mutisi käytävillä, että edustavan puhallinyhtyeen pitäisi näyttää edustavalta. Emilian isä, seppä, joka korjasi kulttuuritalon lämmityskattilan joka talvi ilmaiseksi, tuli puhumaan minulle kahden kesken. En muista mitä hän sanoi, mutta muistan että jouduin katsomaan lattiaan.
Minä menin pukuhuoneeseen. Emilia istui peilin edessä täydessä hääasussa — hunnun alla oli kansallispuvun sijaan valkoinen morsiuspuku, mutta huntu oli aito, käsin virkattu, kulkenut suvussa yli sata vuotta. Pöydällä oli meikkirasia, paksua peittävää voidetta, ja silkkihuivi, jonka joku pormestarin avustaja oli tuonut hänelle sanaakaan sanomatta.
— En laita sitä naamaani, Pauli, hän sanoi kääntymättä. Sormet puristivat pöydän reunaa.
— Emilia, siellä on maakunnan raati.
— Ja mitä he tekevät? Sokeutuvatko?
— Eivät sokeudu. He vievät meiltä kansallistason statuksen. Ilman sitä tammikuusta lähtien palkat puolittuvat. Joonas joutuu lähtemään huoltoasemalle töihin, ja pieni Aleksi palaa kotitilalle lehmien pariin, koska äidillä ei ole varaa opiskelija-asuntoon.
Hän nosti katseensa peilistä minuun. Ei kyyneleitä. Vain se kuiva, kylmä sitkeys ihmisessä, joka on jo käynyt läpi pahimman eikä pelkää enää mitään.
— Entä sinä? Ajatteletko sinäkin, että naamani pilaa heidän juhlansa?
En vastannut heti. Muistin miten hän oli opetellut uudelleen asettamaan huulensa suukappaleeseen arpikudoksen läpi, miten hän oli itkenyt tyhjässä luokkahuoneessa öisin, kun ilma karkasi väärästä suupielestä, ja miten vuoden päivittäisen harjoittelun jälkeen hänen torvensa soi puhtaammin kuin kenenkään ammattilaisen kaupungissa.
— Kasvosi ovat kohtalosi, lapseni, minä sanoin käheästi. — Mutta emme soita itsellemme. Kulisseissa seisoo kaksikymmentä nuorta, joiden tulevaisuus ratkeaa nyt yhden nuottikuvan aikana.
Otin huivin pöydältä. Kangas oli halpaa, synteettistä, epämiellyttävän liukasta sormissa. Emilia painoi päänsä alas hiljaa, tarjosi arpisen poskensa. Nostin käteni — ja sormet kieltäytyivät solmimasta.
Tein sen. Minä, en Seppo. Minun käteni oli se, joka jähmettyi kesken liikkeen, koska tajusin äkkiä, että olin pyytämässä nuorta naista häpeämään sitä, että hän oli jäänyt henkiin.
— Ei, minä sanoin. — Anna olla. Mene sinne niin kuin olet. Huntu peittää kasvot eteen, niin kuin kuuluukin ennen vihkiseremoniaa. Jos he haluavat sen pois ennen hääkatrillia, otat sen itse pois. Ylpeänä. Ja soitat kuin se olisi viimeinen esiintymisesi.
Kello soi käytävällä. Kun orkesteri asettui paikoilleen, sali hiljeni. Eturivissä istuivat aluehallintoviraston edustajat: kaksi tummapukuista miestä kultaisine rannekelloineen, ja tukevahko nainen silmälaseissa, arviointiraadin puheenjohtaja. Vieressä pormestari pyyhki hikeä kaljustaan.
Seppo seisoi ensimmäisen trumpetin pulpetin ääressä. Hänen katseensa minuun oli täynnä uhkaa.
Minä nostin käteni ja aloitin. Vanha häämarssisovitus soi täyteläisenä, tasapainoisena. Keskellä kappaletta Emilia astui esiin. Huntu peitti kasvonsa kevyesti, arvet kuulsivat kankaan läpi mustavalkoista brodeerausta vasten. Hän nosti torven huulilleen. Soolo alkoi — korkea, kaihoisa, melkein epäinhimillisen puhdas melodia.
Ja silloin tapahtui vahinko, jota kukaan ei suunnitellut. Valomies yläparvella nykäisi vanhaa kohdevalotelinettä, köysi tarttui lavastekukkien seppeleeseen, se heilahti, osui Emilian seppeleeseen, ja hiuspinnit lipsahtivat irti. Vanha huntu liukui hitaasti lavan puulattialle.
Tyttö jäi seisomaan kirkkaan valokeilan keskelle, kasvot täysin paljaina. Joku eturivissä veti äänekkäästi henkeä. Seppo hyppäsi rytmistä, trumpetti päästi väärän äänen ja vaikeni. Orkesteri horjui, basso menetti tahdin.
Emilia laski soittimen hetkeksi. Hänen katseensa lensi saliin, jossa satojen silmäparien katse osui hänen arpiinsa. Hartiat nytkähtivät, hän otti puolen askeleen taaksepäin kohti pimeitä kulisseja.
Minä pysähdyin sekunniksi. Olisin voinut pysäyttää orkesterin, ilmoittaa teknisen tauon, viedä hänet pois lavalta, peittää kiusallisen tilanteen raadin edessä ja pelastaa oman virkani. Se olisi ollut järkevää. Se olisi ollut turvallista.
Sen sijaan minä käännyin täysin orkesterin puoleen, iskin tahtipuikolla kaksi voimakasta iskua pultille ja annoin merkin torville: fortissimo. En irrottanut katsettani Emiliasta. Katsoin häntä silmiin — ilman sääliä, vaatien häneltä sitä mitä vaatii mestarilta.
Emilia pysähtyi. Hengitys tasaantui. Hän tarttui venttiileihin tiukemmin, nosti leukaansa, käänsi arpisen poskensa suoraan valoon, ja puhalsi suukappaleeseen niin voimalla, että alttotorven ääni peitti koko puhallinryhmän. Se ei ollut enää morsiamen itku. Se oli voitto.
Orkesteri tarttui teemaan mukaan sellaisella intensiteetillä kuin ei koskaan harjoituksissa. Viimeinen sointu iski salin seiniin ja jähmettyi täydelliseen hiljaisuuteen.
Sitten eturivissä nousi hitaasti se raadin puheenjohtaja. Hän ei katsonut pormestaria. Hän nosti kätensä ja alkoi taputtaa, katse suoraan Emiliaan. Sekunnin päästä koko sali räjähti aplodeihin.
Tunti myöhemmin kulisseissa oli tyhjää ja kylmä. Seppo pani soittimensa koteloon katsomatta minua.
— No, voitettiin, hän sanoi tylysti lukkoja kiinnittäen. — Piirin gran prix. Mutta pormestari on jo allekirjoittanut erottamiskäskysi. Sanoi ettei hän tarvitse omavaltaisuutta lavalla. Huomenna palautat toimiston avaimet.
En vastannut mitään. Pakkasin nuotit vanhaan nahkakansioon. Käteni eivät enää täristä. Sisälläni oli outo tyhjyys, samanlainen kuin poltetulla pellolla ukkosen jälkeen.
Emilia tuli kulisseihin, vaihtaneena farkkuihin ja neuleeseen, hiuksissa yhä lakan jälkiä. Käsissään hän kantoi sitä samaa vanhaa huntua, huolellisesti neljään kertaan taiteltuna.
— Pauli, hän sanoi hiljaa.
Nostin katseeni.
— Olit tänään ylittämätön. Kukaan ei enää pakota sinua piiloutumaan.
— Kuulin käskystä, hän sanoi ja asetti kankaan pöydän reunalle. — Jos sinä lähdet, minä lähden myös. Joonas ja Aleksi lähtevät myös. Emme soita Sepon alaisuudessa.
— Älä puhu hölynpölyä, minä sanoin ja laskin käteni hänen olkapäälleen. — Orkesterin pitää elää. Soittimet ovat teidän, musiikki on teidän. Virat tulevat ja menevät. Minun oli jo aika eläkkeelle.
— Ei, hän sanoi lujasti. Hän otti taskustaan taitetun paperin. — Tämä on kutsu raadin puheenjohtajalta. Hän on Sibelius-Akatemian professori. Hän kutsuu meidän kvartettomme harjoittelujaksolle täydellä asumistuella — mutta vain jos sinä tulet taiteellisena johtajana. Hän sanoi, että kapellimestareita, jotka kestävät paikallaan lavalla kriisin keskellä, on maassa enää muutama.
Otin paperin käteeni. Leima oli tuore, muste tuoksui vielä painovärille. Menin ikkunan luo, josta näki kulttuuritalon edustan aukion. Ulkona satoi ensimmäistä märkää syyslunta, se laskeutui lammikoihin ja vanhoihin ilmoitustauluihin.
Edessä ei ollut mitään takeita — ei rauhallista eläkettä, ei lämmintä toimistoa, ei tuttua kotikaupungin turvaa. Mutta takanani seisoi nuori nainen arpisilla, kauniilla kasvoillaan, joka ei enää koskaan laskisi katsettaan kenenkään halveksunnan edessä.
Työnsin paperin taskuuni, napitin takkini ja otin vanhan nuottikansioni kainalooni.
— Kerää pojat kokoon, Emilia, sanoin hiljaa. — Huomisaamuna kello yhdeksän lähtee ensimmäinen juna Helsinkiin. Meidän on ehdittävä käydä koko ohjelmisto läpi ennen iltaa.
