Olen Riitta, olen neljäkymmentäseitsemän, ja jo kolme kuukautta kannan laukussani keltaista muovikansiota, jossa säilytän Herttoniemen itsepalvelupesulani papereita. Sisällä on liikehuoneiston vuokrasopimus, notaarin edessä allekirjoitettu luovutuskirja ja pankin kuitti kahdestatoista tuhannesta eurosta. Haluan kertoa, miten tähän päädyin, koska kyse ei ollut oikutusta, joka syntyi jonain tavallisena aamuna.
Mieheni Reijo lähti postin virkailijan kanssa viime vuoden helmikuussa, silloin kun ulkona satoi lunta — sitä harvinaista Helsingin lumisadetta, joka kestää päivän ja muuttuu sitten harmaaksi loskaksi jalkakäytäville. Hän oli viisikymmentäkolme, minä neljäkymmentäkuusi. Kaksikymmentäkolme vuotta yhdessä, poika, Aleksi, joka opiskelee nyt konetekniikkaa Tampereella ja soittaa minulle sunnuntai-iltaisin, aina kello kahdeksalta, kuin virastoaikataulun mukaan.
Kun Reijo lähti, sain saman iltapäivän aikana selville kaksi asiaa, kun istuimme keittiön pöydän ääressä siskoni Pirjon kanssa: että hänellä oli ollut suhde jo kaksi vuotta, ja että pesula — se, jonka olimme perustaneet yhdessä vuonna 2009 molempien säästöillä ja Osuuspankin lainalla — oli kirjattu vain hänen nimiinsä. Olin työskennellyt siellä joka iltapäivä viisitoista vuotta. Tunsin jokaisen asiakkaan nimeltä, tiesin kuka toi lakanat tiistaisin ja kuka torstaisin, tiesin että Väänäsen herra kolmostalosta unohti aina kolikoita housuntaskuihinsa ja minä palautin ne hänelle pikkupussissa. Siinä pesulassa tuoksui aina huuhteluaineelta ja kuumalta silitysraudalta, ja se oli minulle yhtä lailla kotini kuin kerrostaloasunto, jossa nukuin.
Reijo sanoi minulle, sohvalla istuen takki vielä päällä, että "verotuksellisista syistä" yritys oli jätetty hänen nimiinsä, ja että hän halusi nyt myydä sen rahoittaakseen uuden elämänsä Jyväskylässä Marjan kanssa. Hän tarjosi minulle kahta tuhatta euroa, "kiitollisuudesta", hän sanoi juuri niin. Kaksi tuhatta euroa viidestätoista vuodesta elämää tuon tiskin takana.
Nyökkäsin sinä iltana. En sanonut ei, en huutanut, en rikkonut mitään. Palasin siskoni luo, istuin hänen parvekkeellaan, joka avautui sisäpihalle, kuulin naapurin television, jossa pyöri kello kahdeksan uutiset, ja ajattelin, että olin neljäkymmentäkuusi ja käteni osasivat yhä poistaa tahran kauluksesta paremmin kuin kukaan muu koko kaupunginosassa.
Seuraavana päivänä menin lakimies Alanteen luo, Mannerheimintielle, samaan, joka oli hoitanut Pirjon avioeron kolme vuotta aiemmin. Vein hänelle kaiken: pesulan tiliotteet vuodesta 2009, tavarantoimittajien kuitit, jotka oli maksettu minun pankkikortillani, valokuvat, jotka olin vuosien varrella ottanut liikkeen somekanavia varten — niissä olin aina minä, ei koskaan hän. Hän sanoi minulle jotain, mikä jäi mieleeni: "Olette työskennellyt viisitoista vuotta ilman sopimusta avioparin yhteisessä yrityksessä. Sillä on oikeudessa painoarvoa, jos pystytte näyttämään sen toteen."
Se kesti kahdeksan kuukautta. Reijo yritti myydä pesulan pöydän alta tammikuussa eräälle tutulleen, kun omaisuuden osituskäsittely oli vielä kesken. Ostaja, eräs Kari, joka piti jo kahta pesulaa Vantaalla, perääntyi heti kuultuaan, että asiasta oli vireillä oikeusjuttu — kukaan ei halua ostaa riita-asiaa.
Maaliskuussa käräjäoikeus totesi, että pesula kuului osituksen piiriin muodollisesta omistuskirjauksesta huolimatta, koska pystyin pankkiasiakirjoilla ja asiakkaiden todistuksilla osoittamaan — kyllä, vein oikeuteen Väänäsen herran, joka on seitsemänkymmentäyksi ja sanoi tuomarille, ryhdikkäänä sunnuntaitakissaan, että "rouva Riitta oli se pesula, toinen näkyi siellä kerran kuussa" — että minä hoidin yrityksen tosiasiallisesti.
Kesäkuun viidentenätoista allekirjoitin asiakirjan: pesula siirtyi minulle vastineeksi siitä, että luovuin osasta Reijon lisäeläkettä. Notaari, Salonen, ojensi minulle jäljennöksen sinisessä kansiossa ja sanoi vain "onnittelut, rouva" — ei muuta, mutta minä kuulin sen sanan kuin aplodit.
Reijo ilmestyi liikkeeseen kaksi viikkoa myöhemmin, tiistaina, kuuden aikaan illalla, kun olin vetämässä rullaovea kiinni. Hänen kasvoillaan näkyi, ettei hän odottanut löytävänsä minua yhä sieltä avaimet kädessä.
"Kuulin, että vaihdoit lukon takaovestakin," hän sanoi.
"Niin vaihdoin," vastasin lopettamatta rullaoven vetämistä. "Ja vaihdoin nimen kylttiinkin. Se ei ole enää 'Pesula Kivimäki'. Nyt se on 'Riitan Pesula'."
Hän jäi seisomaan jalkakäytävälle, kädet takin taskuissa, kun minä sain oven kiinni. En antanut hänelle selityksiä, en ollut hänelle mitään velkaa. Laitoin munalukon, tarkistin sen kahdesti vetämällä, niin kuin aina teen, ja kävelin bussipysäkille, josta nelosbussi vie minut kotiin kahdessatoista minuutissa.
Pesulan pankkitili on nykyään vain minun nimissäni. Ne kaksitoista tuhatta euroa, jotka maksoin hänen osuudestaan, otin lainasta, jota lyhennän seitsemän vuoden ajan — erä, jonka osaan ulkoa, sata seitsemänkymmentäkahdeksan euroa kuussa, joka kuun neljäs päivä. Aleksi sanoi minulle viime sunnuntaina puhelimessa olevansa ylpeä minusta. Vastasin, ettei sitä tarvinnut sanoa, riitti kun näki minut lauantaiaamuna sen tiskin takana, hihat käärittyinä, poistamassa tahraa kauluksesta, jota kukaan muu ei osaisi pelastaa.
