Minä olen se, joka piti autotallin auki lauantaisinkin, kun Sanna-sisko oli jo lähtenyt kaupungille lastensa kanssa. Nimeni on Petri Aaltonen, olen neljäkymmentäkolme, ja tämä on minun versioni siitä, mitä Kotkassa tapahtui viime talvena — ei se, jonka sisko kertoo kahvipöydässä.
Isäni Reino piti autokorjaamoa Karhulassa kolmekymmentäyksi vuotta. Pieni halli, kaksi nostinta, seinällä kalenteri Sammon vakuutuksesta vuodelta 2003, jota kukaan ei ollut vaihtanut. Kun isä sairastui, minä olin se joka jäi. En siksi, että olisin ollut jalompi kuin sisko — vaan koska minulla ei ollut mihin muualle mennä. Sanna oli mennyt naimisiin lääkärin kanssa Helsingissä, hänellä oli oma elämänsä, ja isä sanoi aina puhelimessa: "Älä sinä, tyttöni, murehdi tästä paikasta." Minulle hän ei koskaan sanonut mitään lohdullista. Minulle hän vain ojensi jakoavaimen ja sanoi, että Corollan jarrut pitää tehdä ennen kolmea.
Kun isä kuoli tammikuussa, testamentti oli yksinkertainen: talo Sannalle, koska hän oli "aina ollut se herkempi", ja autotalli minulle, "koska sinä joka tapauksessa asut siellä". Se oli isän tapa sanoa asioita — ei pahalla, mutta ei koskaan niin että olisin tuntenut itseni valituksi mihinkään. Sanna itki hautajaisissa enemmän kuin minä. En tiedä, onko se merkki jostain vai ei.
Kolme kuukautta isän kuoleman jälkeen Sanna soitti minulle ja sanoi, että hänen miehensä Ville, joka on kirurgi ja jolla on aina hyviä ideoita muiden rahoista, oli laskenut että tontti autotallin alla on nyt arvokkaampi kuin koko liiketoiminta yhteensä. Kuulin taustalla lastenohjelman, Muumit taisi olla, ja Sanna sanoi ihan tavallisella äänellä, ikään kuin olisi puhunut ruokakaupasta: "Petri, mietithän sä, ettei kannata pitää sitä auki. Myydään tontti, jaetaan rahat."
En vastannut mitään heti. Katsoin ikkunasta parkkipaikalle, missä seisoi neljä autoa joita en ollut vielä ehtinyt korjata, ja mietin, että minä olen se joka on käynyt joka aamu kuuden jälkeen tuolla hallissa kaksitoista vuotta, ja hän on se joka soittaa Muumien tauolla ja puhuu tontista.
Se mitä Sanna ei tiennyt — eikä kukaan muukaan asiakkaista tai sukulaisista tiennyt — oli, että isä oli jo elokuussa, ennen kuin syöpä levisi, käynyt notaarilla Kotkassa ja tehnyt erillisen lahjakirjan. Ei testamentin osana, vaan omana asiakirjanaan: autotallin tontti, kolmesataakahdeksankymmentä neliötä Karhulantien varressa, siirrettiin jo silloin kokonaan minun nimiini, elossa ollessaan, verovapaana lahjana pitkäaikaiselle työntekijälle ja pojalle. Isä ei kertonut minulle etukäteen. Löysin paperin vasta kun kävin läpi hänen lipastonsa alalaatikkoa, ruskeaa kirjekuorta jossa luki vain "Petrille, kun on aika". Sisällä oli lahjakirja, notaarin leima, ja isän käsialalla lappu: "Sinä rakensit tämän uudelleen minun kanssani joka ilta kymmenen vuotta. Se ei ollut koskaan minun jaettavakseni testamentissa."
Kun Sanna sitten tuli hallille maaliskuun lopulla, hänellä oli mukanaan Ville ja kansio, jossa oli jo kiinteistönvälittäjän arvio ja ehdotus tontin jakamisesta. He seisoivat siinä nostimen vieressä, Ville puku päällä keskellä arkipäivää, öljyn hajussa, ja Sanna sanoi, että he olivat jo puhuneet asianajajan kanssa siitä miten "isän tahto pitäisi tulkita kokonaisuutena". Minä en huutanut. Otin vain kirjekuoren työkalukaapin päältä, missä olin pitänyt sitä kolme viikkoa odottaen oikeaa hetkeä, ja laitoin sen pöydälle heidän kansionsa viereen.
Villen naama muuttui ensin, ennen kuin Sanna ehti edes lukea loppuun. Hän luki notaarin leiman, päivämäärän — elokuu, kuusi kuukautta ennen kuolemaa, isä täydessä ymmärryksessä — ja sanoi hiljaa: "Tämä on jo rekisteröity." Ei kysymyksenä. Totena.
Sanna ei sanonut mitään pitkään aikaan. Sitten hän kysyi, miksi en ollut kertonut hänelle heti hautajaisten jälkeen. Vastasin, että hän ei ollut kertaakaan kysynyt minulta, miten autotalli voi, vaan ainoastaan mitä se on arvoltaan.
He lähtivät sinä päivänä eivätkä palanneet enää kansion kanssa. Minä maksoin tontin varainsiirtoveron pankista, jonka isä oli avannut minulle kun täytin kahdeksantoista, ja vein paperit maanmittauslaitokselle huhtikuun alussa rekisteröitäväksi lopullisesti omiin nimiini, ilman mitään yhteisomistusta enää kenenkään kanssa.
Puoli vuotta myöhemmin sain tietää naapurilta, joka oli ollut notaarilla samana päivänä hoitamassa omaa asiaansa, että isä oli sinä elokuun aamuna pyytänyt hoitajaa tuomaan hänet notaarille pyörätuolilla, koska ei jaksanut enää seistä pitkään jonossa — ja että hän oli notaarin huoneessa sanonut ääneen, todistajan kuullen, yhden lauseen ennen allekirjoitusta: "Tytär sai talon rakkaudesta. Poika saa tämän siitä, että jäi." En ole kertonut tätä Sannalle. En usko että kerronkin.
