Olen asunut Ahonperän omakotialueella kaksitoista vuotta, kolme taloa Reijo Kanervan tontista kaakkoon. Töissä käyn hoitajana terveyskeskuksessa, joten aamuvuorot tuovat minut pihalle silloin kun muut vasta hakevat sanomalehteä postilaatikosta. Sinä torstaiaamuna kello oli vasta kuusi kymmenen, taivas harmaan sinertävä, naapurin koira haukkui jotain lokkia parvekkeella. Muistan senkin, koska ajattelin että pitäisi ehtiä ostaa kahvia ennen vuoron alkua, tili oli vähissä kuun lopussa niin kuin aina.
Näin isännöitsijän auton kääntyvän Kanervan pihaan ennen kuin kaivinkone ehti paikalle. Sirkka Ahtiainen, taloyhtiön—no, tässä tapauksessa asukasyhdistyksen—puheenjohtaja, astui ulos harmaasta Volvostaan kansio kainalossa, aivan kuin olisi tuomassa käräjäoikeuden päätöstä. Hän oli johtanut yhdistystä kuusi vuotta, ja siinä ajassa oli ehtinyt riidellä pihan väristä, roska-astioiden sijoituksesta ja kerran jopa siitä, saako pyörätelineen maalata muuta kuin harmaaksi.
Kanervan tontin perällä seisoi vanha lautavaja, jonka isä oli rakentanut aikoinaan, sanotaan neljäkymmentä vuotta sitten, kun alue oli vielä peltoa eikä ketään kiinnostanut naapurin katon väri. Vaja oli vino, laudat harmaantuneet, yksi seinä peitetty pressulla joka oli repeytynyt kulmasta. Sirkka oli vaatinut sen purkamista kaksi vuotta, kokouksissa ja sähköposteissa, kunnes hallitus lopulta äänesti asian läpi.
Paikalle oli kertynyt väkeä enemmän kuin torstaiaamuun kuuluisi. Ehkä kymmenen ihmistä seisoi tien reunassa, osa kahvikupit kädessä, yksi mies kuvasi puhelimella. Naapurin Pertti sanoi ääneen jollekin: "Vihdoinkin se rumuus lähtee." Minä seisoin oman aitani takana ja katsoin, koska en oikeastaan halunnut mennä keskelle mitään—vuoroni alkoi seitsemältä ja minulla oli vielä eväät pakkaamatta.
Reijo tuli ulos verkkakenkäisenä, kahvimuki kädessä, eikä hän juossut eikä huutanut. Hän kysyi vain: "Oletteko varmoja tästä?" Sirkka vastasi jotain arkkitehtuurisista määräyksistä ja alueen arvosta, samaa mitä oli toistanut kokouksissa. Reijo sanoi, että se ei ole tavallinen vaja. Sirkka nauroi, oikeasti nauroi, ja sanoi että kaikki sanovat niin kun eivät halua noudattaa sääntöjä.
Kaivinkoneen kuljettaja, semmoinen harmaapartainen mies jonka nimeä en tiedä, katsoi Reijoa hetken ja kysyi Sirkalta, halutaanko odottaa. Sirkka viittasi kädellä eteenpäin, ei edes katsonut kuljettajaa.
Kauha laski. Ensimmäinen isku halkaisi etuseinän, ja lankku napsahti niin kovaa että koira alkoi taas haukkua. Pöly nousi harmaana pilvenä, ja joku väkijoukosta taputti. Muistan senkin ihan tarkkaan—nainen jolla oli aamutakki punaisine kukkakuvioineen, hän taputti kuin olisi katsomassa jääkiekkoa.
Kaivinkone iski toisen kerran, ja tällä kertaa ääni muuttui. Ei enää puuta rikki menevää ääntä, vaan syvempi, metallinen vääntyminen. Kuljettaja hidasti konetta, katsoi taas Sirkkaa. Tällä kertaa Sirkka epäröi hetken—näin sen aidan takaa—mutta viittasi silti jatkamaan.
Jotain lattian alla petti. Tunsin sen omissa jaloissani asti, hento tärinä joka kulki maata pitkin ja sitten loppui kokonaan, ikään kuin joku olisi katkaissut virran.
Kone perääntyi kahdenkymmenen minuutin päästä. Jäljellä oli vain murskattuja lautoja, vääntynyttä peltiä ja revittyä maata. Sirkka pyyhki pölyä hihastaan ja sanoi jotain siitä että nyt näyttää paremmalta.
Reijo käveli murskan keskelle, kaikkien katsoessa. Hän kyykistyi sinne missä ovi oli ollut, siirsi lautaa syrjään ja nosti maasta lommoutuneen peltirasian. Avasi kannen. Sisällä oli messinkiavain, kulunut sileäksi vuosien käytöstä.
Sirkka kysyi mikä se on. Reijo pisti avaimen taskuunsa eikä vastannut mitään. Käveli takaisin talolleen, otti kahvikupin kuistin pöydältä ja joi siitä, vaikka kahvi oli varmasti jo kylmää.
Minä lähdin sen jälkeen töihin enkä ajatellut asiaa sen enempää—vuoro oli pitkä, potilaita jonossa saakka käytävälle, enkä muistanut vajaa ennen kuin kotimatkalla huomasin että hanavesi oli katkennut jo toisen kerroksen naapurissa.
Perjantaina puoliltapäivin koko alue oli hiljainen eri tavalla kuin yleensä. Ei suihkujen solinaa, ei pesukoneiden hurinaa. Kaksi päivää murskan jälkeen käytiin talosta taloon, ja jokainen hana antoi vain ilmaa ja pientä röhinää. Neljäsataa kolmekymmentäkahdeksan taloa, sanottiin myöhemmin lehdessä, jäi ilman vettä samalla kertaa.
Kunnan vesilaitoksen mies tuli paikalle sunnuntaina, käveli murskan yli ja soitti jollekulle, ja sitten seisoi pitkän aikaa hiljaa katsoen murskattua pumppukaivoa. Kävi ilmi että Reijon isän aikoinaan rakentama vaja ei ollutkaan mikä tahansa varasto, vaan koko alueen yksityisen kaivojärjestelmän pumppuhuone—se joka syötti vettä kaikille taloille, koska kunnallinen verkko ei aikoinaan ulottunut tänne asti ja vanha isännöitsijä oli rakennuttanut järjestelmän omalla kustannuksellaan neljäkymmentä vuotta sitten.
Sirkka soitti Reijolle maanantaina, kuulin siitä myöhemmin naapurilta joka asuu heidän välissään. Reijo ei vastannut ensimmäiseen kertaan. Toisella kerralla hän vastasi ja sanoi vain, että hän on hakenut asianajajan ja että pumppujärjestelmän uudelleenrakentaminen maksaa yhdistykselle kuusikymmentäkaksituhatta euroa, koska hän ei enää anna järjestelmää ilmaiseksi kenenkään käyttöön ilman sopimusta ja korvausta menetetystä omaisuudesta.
Kolme viikkoa myöhemmin näin Sirkan pihalla enää harvoin. Kuulin että hän erosi puheenjohtajan pestistä ylimääräisessä kokouksessa, jonka moni vaati koolle heti kun vesikatko venyi viidenteen päivään ja ihmiset joutuivat hakemaan vettä kanistereilla naapurikylästä. Reijo antoi lopulta väliaikaisen luvan käyttää vanhaa kaivoaan, mutta vaati kirjallisen sopimuksen ja korvauksen, ja uusi pumppuhuone rakennettiin puoli vuotta myöhemmin yhdistyksen kustannuksella, tällä kertaa tiiliseen rakennukseen jonka piha-alueelle asetettiin lukittu portti.
Näin Reijon viime talvena, kun toin hänelle vahingossa hänen postiaan joka oli eksynyt meidän laatikkoomme. Hän kertoi ihan ohimennen, ettei ollut koskaan halunnut mitään draamaa—hän olisi kertonut heti alussa, jos joku olisi vain kysynyt ennen kuin ajoi koneen paikalle. Sanoin, että moni meistä muisti sen aamun tarkkaan, ja hän vain nyökkäsi ja jatkoi matkaansa lumisen kadun poikki, avainkimppu kilisten taskussa.
