Toisella soitolla vastasin.
— Notaariosasto, Lehtonen puhelimessa.
— Täällä on Riikka Salminen, Lindström & Kallio -asianajotoimistosta. Pyysitte lisäselvitystä Alastaron kiinteistöä koskevasta kauppakirjaluonnoksesta.
Pidin luurin korvan ja olkapään välissä ja avasin sähköpostin. Alastaro. Rantatontti. Vanha punainen huvila, joka oli siirtynyt edellisen omistajan kuolinpesältä erikoisella tavalla.
— Selvä, sanoin ja vedin tiedoston näytölle. — Mistä tarkalleen on kyse?
— Huolenaiheenamme on valtuutusasiakirja, jonka mukaan myyjällä olisi oikeus määrätä kiinteistöstä. Se on allekirjoitettu, mutta allekirjoitus ei täsmää rekisterissä olevaan.
Vilkaisin kellotaulua. Tasan 14:32. Joskus sitä muistaa hetken tarkalleen, vaikka ei vielä tiedä miksi.
Minä olen viisikymmentäkolmevuotias notaari, en mikään lakimies. Työni on tarkistaa asiakirjoja, vertailla allekirjoituksia, kaivella rekistereitä ja varmistaa, että kaikki on niin kuin paperilla sanotaan. En omista huvilaa, en ole koskaan omistanut. Mutta olen nähnyt kymmenen vuoden aikana tässä virastossa niin monta perintöriitaa, että osaan jo haistaa ne.
Tämä haisi heti pahalta.
Alastaron huvila oli kuulunut eräälle Hilkka Järvelle, joka oli kuollut kolme vuotta sitten. Testamentin mukaan huvila meni hänen tyttärentyttärelleen, Annika Järvelle — Hilkan ainoalle lapsenlapselle. Ei sukulaisille, ei sisaruksille. Ainoastaan Annikalle.
Nyt sitä myi Seija Järvi, Hilkan jo edesmenneen veljen leski, annetun valtuutuksen perusteella. Seija oli ollut naimisissa Hilkan veljen kanssa kaksikymmentä vuotta, kunnes tämä kuoli syöpään Annikan ollessa kymmenen. Sen jälkeen Seija oli jäänyt perheeseen kiinni — käytännössä Annikan täti-tädiksi avioliiton kautta, vaikka verisidettä ei ollut lainkaan — ja oli vuosien varrella toiminut tytön arjessa lähes toisena vanhempana, sillä Annikan oma äiti oli kuollut jo aiemmin.
Mutta valtuutus oli päivätty kuusi viikkoa ennen Hilkan kuolemaa. Ja allekirjoitus näytti väärältä.
Avasin Holvin kiinteistörekisterin. Annikan omistusmerkintä oli selvä. Testamentti oli vahvistettu, perunkirjoitus tehty. Huvila oli laillisesti Annika Järven omaisuutta.
Mutta myynti-ilmoitus oli jo eilen ollut Etuovi.comissa. Kaksikymmentäkaksi tuhatta neliötä rantatonttia, vanha huvila, uusi laituri. Hinta: 740 000 euroa.
Klikkasin ilmoitusta. Kuvissa näkyi kuistilla riippuva ruostunut tuulikello. Vanha omenapuu pihassa. Laituri, jossa oli juuri vaihdettu kaksi lautaa. Näytti siltä kuin joku olisi ehtinyt putsata pihaa ennen kuvia.
— Kuka siis on allekirjoittanut tämän valtuutuksen? kysyin.
— Siinä on Hilkka Järven allekirjoitus, Riikka sanoi.
— Mutta rekisterin mukaan testamentti on tehty vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hänellä ei ollut valtuutettua tuolloin. Eikä hän ollut enää oikeustoimikelpoinen viimeisen puolen vuoden aikana.
Puhelimessa oli hiljaista.
— Sen takia soitammekin teille, Riikka totesi.
Sillä hetkellä tiesin, että tämä ei ollut vain kiinteistökauppa. Tämä oli ansa — ja jonkun laskema, kiireinen ansa.
Sinä iltana en mennyt suoraan kotiin. Kävelin Turun tuomiokirkon ohi, ylös Aurajoen rantaan. Ilmassa oli syyskuun kosteutta. Joki tuoksui levälle ja märälle raudalle. Siinä oli jotain lohdullista — se virtasi samaan suuntaan kuin aina, välittämättä siitä kuka myi ja kuka omisti.
Kuljin kotiin päin miettimättä mitään. Sitten soitin vanhalle kollegalleni. Naiselle, joka oli hoitanut Hilkka Järven testamentin kolme vuotta aiemmin.
— Onko Annika paikalla? kysyin, kun hän vastasi.
— Annika on ollut täällä koko päivän. Seija oli eilen täällä tekemässä kauppakirjaa. Annika itki. Sanoi, ettei tiennyt mitään.
— Kenen allekirjoitus siinä valtuutuksessa on?
— Se on kopio. Sähköisessä liitteessä. Vain valokuva.
— Ja kopiossa on Hilkan allekirjoitus?
Vanha kollega huokaisi.
— Se on oikea allekirjoitus, mutta se on leikattu eri asiakirjasta. Siitä näkee pikselit, jos tietää mitä katsoo.
Seisoin Aurajoen kevyen liikenteen sillalla. Pyöräilijä suhahti ohi. Joku mies istui penkillä ja katsoi puhelintaan, eikä tiennyt, että parin kilometrin päässä nainen itki, koska hänen isoäitinsä talo oltiin myymässä hänen selkänsä takana.
— Onko muita asiakirjoja? kysyin.
— Siinä on edunvalvontavaltuutus. Se on tehty kuusi viikkoa ennen Hilkan kuolemaa. Mutta Hilkka oli tuolloin jo hoitokodissa. Ja talletuksessa on jo selvä muistisairausdiagnoosi.
Kylmä tunne levisi vatsaan.
— Eli valtuutus on mitätön jo syntyessään, sanoin.
— Niin. Mutta Seija on hakenut kaupan edellytyksiä. Hän väittää olevansa perillinen.
— Ei ole. Testamentissa on selvä määräys.
— Niin. Ja se on ongelma, koska Seija ei ole vain myynyt väärää omaisuutta. Hän on myös perintöhallinnossa salannut asiakirjoja.
Suljin puhelimen ja jäin katsomaan veden pintaa hetken. Sitten käännyin ja lähdin kotiin.
Seuraavana aamuna asia eteni virastossa nopeasti. Sähköinen valtuutus oli palautettu liitteenä. Alle puoli tuntia myöhemmin kaupparekisteristä tuli ilmoitus, ettei Seija Järvellä ollut oikeutta määrätä Alastaron kiinteistöstä. Ostajataho oli jo varannut käsirahan. Pankki jäädytti varat.
Päivä kului kokouksissa. Vanhempi notaari soitti maakäräjille. Kellään ei ollut ollut tapana kiirehtiä tällaisissa asioissa. Mutta nyt kiirehdittiin. Ja juuri se kiire alkoi kiinnostaa minua: miksi Seija oli lähtenyt liikkeelle näin äkkiä, näin näkyvästi, julkisella ilmoituksella, kun huolellisempi tie olisi vienyt pidemmälle mutta vähemmän silmiin?
Olin kahdentoista aikaan tulostamassa kahta asiakirjaa, kun vanha kollegani soitti uudestaan.
— Seija palasi tänään hakemaan alkuperäisiä papereita, hän sanoi. — Annika oli täällä. Seija sanoi tytölle: “Sinä et saa sitä taloa. Minä hoidin sinut aikuiseksi, minä pesin sinun vaatteesi ja istuin sairaalan käytävillä. Sinä olet vain sukua sattumalta.”
Muistin Annikan. Hän oli neljäkymmentävuotias nainen, joka asui Tampereella. Kun Hilkka sairastui, Annika oli ollut kaksikymmentäviisi ja jo muuttanut pois Turusta. Siitä lähtien Seija oli vastannut jokapäiväisestä hoidosta, käynyt hoitokodissa joka sunnuntai, pessyt pyykkiä ja kulkenut bussilla Turusta Alastaroon ollakseen paikalla lääkärikäynneillä — vaikka verisukulaisuutta ei ollut, vaikka kukaan ei ollut häntä siihen velvoittanut sen jälkeen, kun aviomies kuoli.
Olin nähnyt Seijan pari kertaa. Hän oli pieni nainen, noin viidenkymmenenviiden. Käveli nopeasti, puhui kovaa. Hänen kädessään ollut paperikassi rapisi aina, kun hän liikkui.
— Seija on katkera, vanha kollega jatkoi. — Se ei nyt näytä siltä, mutta hän on ollut vihainen koko elämänsä.
— Mistä?
— Siitä, että Hilkka ei antanut hänelle mitään, vaikka Seija hoiti kaiken. Hilkka antoi kaiken Annikalle, koska Annika oli veren puolesta hänen.
Nielaisin. Tiesin, että perhedynamiikka ei ole koskaan niin yksinkertaista miltä näyttää.
— Ja silti hän yritti tätä nyt, avoimesti, ilmoituksella netissä, sanoin. — Vaikka tiesi, että allekirjoitus paljastuisi.
— Hän luultavasti laski, ettei kukaan ehtisi tarkistaa ajoissa, vanha kollega sanoi. — Annika on Tampereella, ei täällä valvomassa. Ostaja oli valmis maksamaan käsirahan heti. Jos kauppa olisi ehtinyt notaarin pöydältä kirjaamisviranomaiselle ennen kuin joku vertaisi allekirjoituksia rekisteriin, rahat olisivat jo liikkuneet. Seija pelasi nopeudella, ei huolellisuudella.
Iltapäivällä lähdin virastosta ja kävelin Turun kauppatorin halki. Joku soitti haitaria torin kulmalla. Kahvilan edessä seisoi nuori nainen ja piteli kahta litraa maitoa käsissään. Kaikki tuntui jotenkin liian normaalilta.
Tämä on se hetki, jolloin moni katsoo pois. Kun asiat menevät rikki, ihmiset lähtevät. Minulla oli oma syyni olla lähtemättä: äitini oli itse aikanaan jäänyt ilman perintöä, koska paperit oli järjestetty väärin eikä kukaan viraston puolelta huomannut virhettä ajoissa. Sen jälkeen olin luvannut itselleni, etten koskaan päästäisi asiakirjaa läpi tarkistamatta sitä kahdesti. Nyt työ oli tämä: selvittää, kenelle Alastaron huvila oikeasti kuului.
Se ei kestänyt kauan.
Seurakunnan arkistosta löytyi Hilkan oma käsin kirjoittama kirje. Se oli jätetty sinne kolme vuotta aiemmin, pian sen jälkeen kun hän oli laatinut testamenttinsa. Siinä luki:
“Pankin tallelokerossa numero 114 on kaikki paperit siitä, mistä talo on tullut ja kenelle se kuuluu.”
Tallelokerosta löytyi nippu vanhoja kirjeitä. Ne olivat peräisin vuodelta 2007, siltä ajalta kun Seijan mies — Hilkan veli — oli juuri kuollut. Kirjeissä Hilkka oli kirjoittanut Seijalle selvästi: talo oli rakennettu hänen ja veljensä yhteisillä varoilla heidän isältään perityllä maalla, ja se kuuluisi aina suvun verenperijälle, ei avioliiton kautta tulleelle. Yhdessä kirjeessä, jonka Seija oli aikanaan palauttanut Hilkalle vihaisena vastauksena, luki Seijan omalla käsialalla kirjoitettuna reunaan: “Minä olen hoitanut sen talon kuntoon paremmin kuin kukaan verisukulainen. Se kuuluu minulle siksi.”
Luin sen kahteen kertaan. Se oli todiste siitä, että Seija oli jo vuonna 2007 tiennyt tarkalleen, miten omistus oli järjestetty ja miksi. Ja juuri se selitti kaiken: hän ei ollut yrittänyt huijata ketään pitkällä juonella, koska tiesi ettei sellainen kestäisi tarkastelua. Hän oli yrittänyt kulkea nopeasti asiakirjojen ohi, ennen kuin kukaan ehtisi lukea niitä uudelleen — samalla nopeudella, jolla hän oli vuosikymmenten ajan kulkenut Turusta Alastaroon bussilla, aina ehtien juuri ajoissa.
Kun Annika lopulta tuli hakemaan omistusasiakirjoja, olin itse virastossa. Hän oli kalpea mutta puhui selvästi.
— En minä halunnut tätä, hän sanoi.
— Mutta se on sinun, totesin.
— Miten se voisi olla? Seija hoiti kaiken. Hän oli se, joka vei minut kouluun ja valvoi öisin.
— Sinä et voi päättää, mitä Hilkka teki. Voit vain päättää, mitä teet nyt.
Hän mietti hetken.
— En myy.
Se oli ainoa asia, jonka hän sanoi.
Seuraavana aamuna näin etuoven ikkunasta, kuinka Seija seisoi ulkona sateessa. Hänellä oli musta sateenvarjo ja paperikassi, jossa oli papereita. En tiennyt, mitä hän siinä odotti. Ehkä hän luuli, että Annika tulisi. Ehkä hän luuli, että talo vielä joskus annettaisiin hänelle.
Mutta Annika tuli sinä aamuna eri kautta. Hän meni Alastaron huvilalle, otti pihasta tuulikellon ja vei sen mukanaan. Seija seisoi yhä oven edessä, kun paperikassi jäi hänen käteensä painamaan. Hän ei koskaan saanut taloa.
Seuraavana aamuna join kahvia viraston keittiössä. Joku oli taaskin jättänyt tiskialtaaseen puoliksi syödyn pullan. Ikkunasta näkyi linja-auto, joka kääntyi torin laidalla ja pysähtyi pysäkille.
Istuin alas, avasin koneen, ja jatkoin töitä.
