Olen kätilö Kymenlaakson keskussairaalassa, ja tämän tapauksen muistan yhä tarkkaan, vaikka siitä on jo kaksi vuotta. Minun työni on ottaa vastaan lapsia, ei arvostella heidän vanhempiaan — mutta joskus tulee vastaan tilanne, joka jää mieleen paremmin kuin muut.
Se oli marraskuun ilta, kello lähestyi puolta neljää yöllä, kun ambulanssin sijaan käytävällemme ilmestyi läpimärkä, hädissään oleva nainen ja hänen siskonsa. Ei ambulanssia — he olivat ajaneet itse, kahden tunnin matkan Kotkasta Kouvolan kautta tänne meille Haminaan, koska nainen oli kieltäytynyt menemästä siihen sairaalaan, jonne hänen aviomiehensä odotti häntä menevän.
Nainen esittäytyi Sannaksi. Kolmikymppinen, hoitoalan esimies päivätyössään, kuten myöhemmin kuulin. Hänen siskonsa Mari tuki häntä käytävällä ja toisti koko ajan samaa lausetta: "Me ollaan melkein perillä, hengitä." Otin heidät vastaan, ja kun kysyin tavanomaiset kysymykset — supistusten väli, milloin lapsivesi meni — Sanna vastasi jokaiseen lyhyesti, ilman turhaa sanaa, kuin joku, joka on päättänyt olla romahtamatta juuri nyt.
Kun riisuin häneltä takin synnytyssaliin, huomasin jotain outoa: hänellä ei ollut sormuksia. Ei kihla- eikä vihkisormusta. Naimisissa olevalla naisella, joka on tulossa synnyttämään, se pisti silmään. Ajattelin ensin, että hän oli ehkä ottanut ne pois turvotuksen takia — niin moni tekee raskauden lopulla. Mutta kun myöhemmin autoin häntä sairaalapaidan kanssa, näin hänen puhelimensa lukkonäytöllä ilmoituksen: "17 vastaamatonta puhelua — Joni". En kysynyt mitään. Se ei kuulu minulle.
Meillä on tapana kysyä joka synnyttäjältä, saako tukihenkilön päästää sisään, ja keneltä. Sanna sanoi vain: "Siskoni riittää." Ei muuta nimeä listalle. Marilta kysyin myöhemmin kahvihuoneessa, missä isä oikein oli. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi: "Hän antoi Sannalle viisikymmentä euroa taksiin ja meni asiakasillalliselle." En osannut vastata mitään järkevää. Laitoin vain kahvikupin hänen eteensä ja jatkoin kierrostani.
Synnytys eteni nopeasti loppuvaiheessa, mikä usein tapahtuu toisen kerran äideille — tämä oli Sannan ensimmäinen, mutta hän oli valmistautunut henkisesti niin pitkään, että keho tuntui tietävän mitä tehdä. Kello 4.08 tyttö syntyi. Terve, äänekäs, 3420 grammaa. Nimi oli jo valittu: Aino. Laskin vauvan Sannan rinnalle, ja hän itki — ei tuskasta, se oli jo ohi. Se oli erilaista itkua, sellaista jota näen ehkä kerran kymmenessä synnytyksessä: helpotuksen itkua, joka ei liity lainkaan kipuun.
Mari piti Sannaa kädestä koko ajan, ja minä näin hänen puhelimensa valaisevan taskusta jatkuvasti — joku soitti sinnikkäästi. Sanna ei katsonut sinne kertaakaan.
Vuoroni loppui aamukuudelta, mutta jäin vielä hetkeksi täyttämään papereita, ja silloin kuulin käytävältä äänekkään miehen. Hän oli ajanut Kotkasta asti, kolme tuntia, ja vaati päästä osastolle. Vartija pysäytti hänet vastaanotossa. Kuulin läpi oven hänen sanovan: "Se on minun tyttäreni, teillä ei ole oikeutta pitää minua poissa." Osastonhoitaja selitti rauhallisesti, että synnyttäjä ei ollut merkinnyt häntä vierailulistalle ja että meidän on kunnioitettava potilaan toivetta. Mies muuttui hetkeksi kohteliaaksi, melkein pyytävän kuuloiseksi, ja sitten taas vaativaksi — kuin joku, joka kokeilee eri äänensävyjä nähdäkseen minkä läpi pääsee. Se oli kummallista katsottavaa jonkun ulkopuolisena.
Hän ei päässyt sisään sinä aamuna. Poliisi kävi paikan päällä, kun hän ei suostunut poistumaan, mutta mitään dramaattista ei tapahtunut — hän lähti lopulta itse, kun ymmärsi, ettei uhkailu toiminut henkilökuntaan.
En tiedä mitä tapahtui seuraavina viikkoina, sillä Sanna kotiutui, eikä hoitosuhteemme jatkunut. Mutta osastonhoitajamme, joka piti yhteyttä sosiaalityöntekijään tapauksen tiimoilta, kertoi minulle myöhemmin — nimettömänä, ilman yksityiskohtia, kuten meillä on tapana — että pariskunta oli päätynyt eroon ja että äiti oli muuttanut pysyvästi lähemmäs siskoaan. Kuulin myös, aivan sattumalta parin kuukauden päästä, kun tapasin Marin kaupassa Karhulassa, että asianajaja oli löytänyt aviomiehen tileiltä siirtoja, joita vaimo ei ollut koskaan nähnyt — yli neljäkymmentäkolme tuhatta euroa oli siirretty vuoden aikana miehen omalle, vaimolta salatulle tilille.
Mari kertoi minulle myös yhden asian, jota en ole unohtanut. Kun Sanna oli allekirjoittanut viimeiset erodokumentit, hän oli tilannut pankista uuden kortin omalle, vain omalla nimellään olevalle tililleen ja siirtänyt sinne joka ikisen sentin, joka oli hänen. Sitten hän oli mennyt hakemaan Ainon isältä lastenhoitolaukun vaihdon yhteydessä — ja antanut tälle takaisin kirjekuoren, jossa oli viisikymmentä euroa käteisenä. Sama summa, jonka mies oli kerran heittänyt hänelle keittiön pöydälle taksirahaksi. Kuoressa ei ollut viestiä. Ei tarvinnut olla.
Näin heidät molemmat vielä kerran, kun Aino oli noin vuoden ikäinen ja tuli meille rokotuskäynnille — sattumalta minun vuorossani. Sanna näytti erilaiselta: rauhallisemmalta, ei enää sillä tavalla varuillaan kuin sairaalayönä. Kysyin tavan vuoksi kuulumisia, ja hän sanoi vain: "Kaikki on hyvin nyt." Ei enempää. Eikä tarvinnutkaan — se näkyi siitä, miten hän kantoi tytärtään: toisella kädellä, rennosti, ilman kiirettä minnekään.
