Minä olen työskennellyt Vaasan maistraatissa kohta seitsemäntoista vuotta. Tiskini on neljäs vasemmalta, niiden kahden seinän vieressä, joissa ei koskaan toimi kunnolla valaistus. Olen nähnyt siinä tiskin takana avioeroja, perunkirjoituksia, holhousasioita ja yhden tapauksen, jossa kaksi veljestä riiteli perunakuopan omistuksesta niin kiivaasti, että jouduin soittamaan järjestyksenvalvojan.
Mutta sellaista syyskuun tiistaita en ollut nähnyt koskaan ennen.
Ulkona satoi sitä Vaasalle tyypillistä viistoa tihkua, joka kastelee ihmisen polvista alaspäin vaikka kuinka pitäisi sateenvarjoa. Olin tulossa lounastauolta, takki vielä märkänä, kun kuulin tiskiltäni naisen äänen.
— Minä haluan ottaa selvää, kuka on merkitty tämän tilan omistajaksi.
Hän oli arviolta neljänkymmenenviiden paikkeilla, vaalea tukka kiinni poninhännällä, sellainen vartalonmyötäinen urheilutakki, jota nykyään näkee joka toisella pyöräilevällä naisella Vaasan torin ympäristössä. Hänellä ei ollut käsilaukkua. Se pani merkille. Hänellä oli pieni nahkakansio, joka oli kulunut reunoista, ja hän piti sitä rintaansa vasten kuin pelkäisi sen putoavan.
Hän laski eteeni yhden paperin. Tunnistin sen heti — kiinteistörekisteriote.
— Selitän asian, sanoin. — Mutta tarvitsen teiltä henkilötunnuksen.
Hän ojensi ajokortin. Suomalainen ajokortti. Nimi oli Anni Vehkala. Syntymäpaikkakunta Ilmajoki. Osoite Vaasassa, aivan keskustan tuntumassa, sellaisella kadulla, jolla on isoja puutaloja ja asuntoja, joihin ei enää ole varaa.
Kun näppäilin tietoja, huomasin että hänen sormensa lepäsivät tiskin reunalla aivan valkoisina. Ei puristettuina nyrkkiin, vaan suorina, kynnet painuneina kiinni kiiltävään työtasoon.
— Tämän kiinteistön kohdalla on merkintä, sanoin varovasti. — Omistajaksi on merkitty Auto-Antero Siivonen.
Hän ei sanonut mitään. Huomasin, että hän luki asiakirjaa ylösalaisin, mutta hän ei ojentanut sitä minulle. Hän luki siitä kohtaa, jossa nimi seisoi.
— Minä tiesin sen, hän sanoi.
Sitten hän kysyi, mitä maksaa saada asiasta virallinen paperi.
Sanoin hinnan. Hän otti lompakkonsa — sekin oli sellainen pieni musta, jota pidetään urheilutakin rintataskussa — ja laski setelit tiskille. Sitten hän pyysi kopiota. Minä tein sen. Siinä kesti muutaman minuutin, koska tulostin oli taas jumissa.
Kun ojensin paperin, hän taittoi sen kahtia ja asetti sen kansioonsa. Kansion kanteen oli kirjoitettu isoin tikkukirjaimin: VEHKALA.
— Sattuuko teillä olemaan kahvia täällä jossain? hän kysyi.
Hänen äänensä oli aivan tavallinen, kuin hän olisi kysynyt milloin kirje ehtii perille.
###
Kahvihuone oli tiskin takana, ei sinne yleensä päästetä asiakkaita. Mutta tauko oli juuri loppunut, ja vahti seisoi ovella. Sanoin, että yksi nainen tarvitsee lasin vettä. Hän nyökkäsi.
Hän istui odotusaulan penkille. Ne penkit ovat vihreät ja niissä on sellaiset puiset käsinojat, jotka ovat halkeilleet jo vuosia sitten. Hän joi vettä hitaasti, ja minä tein töitä. Tunsin silti hänen katseensa selässäni joka kerta kun nousin hakemaan jotain arkistosta.
Noin puolen tunnin kuluttua hän tuli uudelleen tiskille.
— Anteeksi, hän sanoi. — Vielä yksi kysymys. Onko mahdollista saada selville, milloin tämä kiinteistö on vaihtanut omistajaa?
Minä katsoin tietoja. Kiinteistön historia oli outo. Se oli siirtynyt Auto-Antero Siivosen nimiin neljä vuotta sitten. Sitä ennen se oli ollut Vehkala-nimisellä miehellä. Hänen isällään, arvatenkin.
Kerroin tämän.
— Neljä vuotta, hän toisti.
— Neljä vuotta ja kolme kuukautta, sanoin.
Hän painoi huulensa yhteen. Sitten hän katsoi minua suoraan. Vaasassa ihmiset eivät katso toisiaan silmiin, ainakaan vieraat. Mutta hän katsoi.
— Minä olen asunut ulkomailla kaksikymmentä vuotta, hän sanoi. — Isä soitti ennen kuolemaansa ja sanoi, että kaikki on kunnossa. Että paperit ovat kunnossa. Hän sanoi, että Auto-Antero hoitaa asiat sillä aikaa kun hän on sairaalassa.
Hän otti kansiostaan yhden kirjeen. Se oli käsinkirjoitettu. Paperi oli kellastunut reunoista.
— Tämä kirje tuli minulle kolme kuukautta sitten, hän sanoi. — Isä oli kirjoittanut sen ennen kuolemaansa. Hän kirjoitti: jos minä en enää ole täällä, Anni, mene maistraattiin. Tarkista. Älä luota puhelimeen.
Hän ei lukenut kirjettä. Hän lainasi sitä ulkoa.
— Minä soitin Auto-Anterolle, hän jatkoi. — Kaksi viikkoa sitten. Hän sanoi, että paperityöt ovat kunnossa. Että isä myi hänelle kaiken. Että minun ei tarvitse huolehtia.
Hän pysähtyi. Sitten hän nauroi sellaista lyhyttä naurua, jossa ei ole iloa.
— Minä kysyin, paljonko maksoi. Auto-Antero sanoi, että sovittu hinta. Että se oli meidän kahden välinen asia, isän ja hänen. Että minun ei kannata lähteä sotkemaan asioita.
Silloin minä huomasin ovella miehen.
Hän seisoi maistraatin lasiovella, märkä popliinitakki yllään, toinen käsi ovenkahvalla. Hän oli kookas, parrakas, ehkä viidenkymmenen tai viidenkymmenenviiden. Hän etsi katseellaan aulasta jotakuta. Kun hän näki naisen, hän jätti oven selälleen.
— Sinäkö se olet, hän sanoi.
Hänen äänensä oli jykevä, sellainen, joka täyttää huoneen hiljaisuuden.
Anni Vehkala kääntyi. Hänen kasvonsa eivät värähtäneet.
— Hei, Antero.
— Mitä sinä täällä teet? Auto-Antero kysyi. — Minä luulin, että me sovittiin.
— Me sovittiin, että minä soitan, Anni sanoi. — Nyt sinä seurasit minua.
— Minä näin sinut torilla. Tulin katsomaan, mitä sinä puuhaat.
Minä istuin tiskini takana aivan liikkumatta. Olen oppinut, että parasta mitä minä voin tehdä tällaisessa tilanteessa, on olla hengittämättä liian äänekkäästi.
Auto-Antero tuli lähemmäs. Sateenvarjo ei ollut hänellä, vaikka ulkona satoi yhä. Hänen hiuksistaan tippui vettä maistraatin lattialle.
— Sinä et tarvitse mitään papereita, hän sanoi. — Minä hoidin isäsi kanssa kaiken. Kysy vaikka. Kysy keneltä tahansa Ilmajoelta. Jokainen tietää, että minä olin se, joka kävi hänen luonaan sairaalassa. Jokainen ilta.
Anni ei vastannut. Hän otti kansiosta toisen paperin, tällä kertaa kopion kauppakirjasta. En ollut nähnyt sitä ennen. Hän laski sen tiskille.
— Sinä ostit isän tilan, hän sanoi. — Neljä vuotta sitten. Isä oli jo silloin melkein sokea. Hänellä oli se syöpä. Sinä tiedät, että hänellä oli se syöpä.
— Hän myi minulle itse. Oli kauppa.
— Se lukee tässä, Anni sanoi. — Mutta tässä ei lue ostohintaa. Katsopa. Siinä on viiva.
Auto-Antero oli hiljaa. Hän pyyhki vettä naamaltaan kämmenellä.
— Se oli sovittu erikseen, hän sanoi.
— Isä ei olisi myynyt metsäpalstaa eikä vanhaa latoa millään erillisellä sopimuksella, Anni sanoi. — Minä tunsin hänet. Hän oli pikkutarkka. Hän kirjoitti ylös jokaisen litran polttoainetta, jonka traktori otti. Sinä tiedät sen paremmin kuin kukaan. Sinä ajoit hänen traktoriaan.
Auto-Antero astui lähemmäs tiskiä. Minä nousin tuolissani, mutta en sanonut mitään. Minä tiedän, milloin ihminen on tekemässä jotain sellaista, josta hän itsekin tietää ettei pidä tehdä.
— Sinä et ole käynyt täällä kahteenkymmeneen vuoteen, hän sanoi. — Sinä et tiedä, mitä kaikkea minä tein sen tilan eteen. Sinä et tiedä, mitä kaikkea minä maksoin. Laskut. Korjaukset. Polttoaineet.
— Paljonko? Anni kysyi.
— Mitä?
— Paljonko maksoit. Minä maksan takaisin. Jokaisen sentin. Sinun ei tarvitse muuta kuin kertoa summa. Samalla minä haluan nähdä kuitit.
Auto-Anteron kasvoilla kävi jotain, mitä en osannut lukea. Se oli nopea, kuin varjo.
— Kuitti on se, mitä sinun isäsi jätti, hän sanoi.
Niin se alkoi. Kello oli vartin yli kaksi. Silloinkaan en arvannut, mihin se päättyisi.
###
Kului viikko.
Minä olin töissä, kuin aina. Vaasassa syyskuu on sellainen, että aamulla on pimeää ja iltapäivällä sataa. Tiskini edessä ei juuri käynyt ihmisiä muutoin kuin niitä, joilla oli kiire. Silloin tapahtuu mitä tahansa vain, ettei tarvitse puhua säästä.
Eräänä torstaina Anni tuli uudelleen. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan salkku. Musta, nahkainen, sellainen, jossa on numerolukko. En ollut nähnyt sellaista kahteenkymmeneen vuoteen.
Hän laski salkun aukinaiseksi tiskille. Papereita. Paljon papereita. Kauppakirjan jäljennöksiä, viestejä, kopioita pankkisiirroista. Ja yksi minulle tärkeä asia: asiakirja, jonka mukaan Auto-Antero oli käyttänyt Antero Siivonen-nimeä pankissa, mutta maistraattiin hänen nimensä oli kirjoitettu Auto-Antero Siivonen. Se oli sama mies, mutta nimikirjoitus erosi joka paperissa.
— Katsokaa tätä, hän sanoi. — Tässä on isän allekirjoitus. Tämä on siitä valtakirjasta, jonka mukaan hän olisi antanut Auto-Anterolle oikeuden myydä. Kysymys: onko tämä allekirjoitus tehty samalla musteella kuin asiakirjan teksti?
Minä en ole käsialantutkija. Sanoin sen.
— Tiedetään, hän sanoi. — Mutta maistraatti voi pyytää tutkinnan. Minä olen maksanut siitä jo. Lasku on tässä.
Hän ojensi kuitin. Neljäsataa euroa.
— Jos tutkinta osoittaa, että valtakirja on tehty eri aikaan kuin teksti, asiakirja on pätemätön.
Auto-Antero ei ollut paikalla. Mutta hänen miehensä, sellainen nuori mies, jolla oli musta nahkatakki ja joka oli ollut hänen mukanaan viime kerralla, seisoi oven ulkopuolella. Minä näin hänet ikkunasta. Hän tupakoi.
Anni huomasi sen.
— Antakaa minulle kopio asiakirjasta, jonka mukaan tämä nuori mies on merkitty Auto-Anteron yhtiön hallituksen varajäseneksi, hän sanoi. — Sellainenkin on olemassa.
Se asiakirja oli se, jonka vuoksi hän oli tullut alun perin. Se yhtiö, johon isän tila oli siirretty, oli Auto-Anteron nimissä, mutta varajäsen oli se nuori mies. Se nuori mies oli se, joka oli allekirjoittanut pankin lainapaperit. Se nuori mies oli tehnyt sen samana päivänä, kun isä oli haudattu.
Minä tulostin asiakirjan. Anni luki sen.
— Tämä riittää, hän sanoi.
Hän ei hymyillyt. Hän ei sanonut enempää. Hän työnsi paperit salkkuun, sulki sen, ja poistui.
Torstaina satoi. Auton etupenkille heitettiin yksi tupakan-aski. Sitä nuorta miestä ei näkynyt.
###
En ole nähnyt Anni Vehkalaa sen jälkeen.
Mutta minä tiedän, mitä tapahtui. Kaupungilla asiat eivät pysy salassa, ja minä olen ollut tässä tiskin takana niin kauan, että tiedän, mistä puhua.
Auto-Antero tuli tammikuussa maistraattiin tekemään omistajanvaihdoksen. Sen verran tiedän. Hän oli eri mies. Ei, minä valehtelen. Hän oli sama mies, mutta hän puhui eri äänellä. Hiippakunnan edustaja oli mukana. Hänellä oli asiakirja, jonka mukaan tila oli palannut Anni Vehkalan nimiin. Kuusikymmentäseitsemän tuhatta euroa. Se oli se summa, jonka Auto-Antero joutui maksamaan takaisin, koska hän ei pystynyt osoittamaan, että isä olisi saanut kauppahinnan.
Mutta se ei ollut kaikki.
Se nuori mies, varajäsen, oli saanut ehdollisen tuomion asiakirjaväärennöksestä. Minä luin sen maakuntalehdestä, joka oli jätetty aulaan. Antero Siivonen oli vapautettu, koska meidän oikeusjärjestelmä on sellainen, että jos ihminen on liian pitkään ollut osa maalaismaisemaa, häntä ei työnnetä linnaan. Mutta häneltä vietiin se yhtiö, ja häneltä vietiin ne lainapaperit, ja häneltä vietiin se, mitä hän kutsui "isältä saaduksi hyväksi sopimukseksi".
Minä näin hänet viimeksi helmikuussa kauppahallissa. Hän seisoi liha-tiskillä. Myyjä sanoi: — Entä sulle, Antero?
Hän sanoi: — Ota se halvin.
Mutta nyt minä kerron teille sen, mikä on tärkeintä.
Viime viikolla posti toi minulle kirjeen. Kuori oli valkoinen, ja siihen oli kirjoitettu: Maistraatti, osasto kaksi, tiskin numero neljä. Ei nimeä. Minä avasin sen. Sisällä oli postikortti. Kuvassa oli järvi ja metsää, jostain päin Itä-Suomea. Teksti:
Kiitos, että hait kahvia.
Alla oli allekirjoitus: A.V.
Minä käänsin korttia. Siinä oli leima. Kuusa.
Olen pitänyt korttia tiskin vetolaatikossa. Sen vieressä on niitä muita, joita ei kukaan tule hakemaan. Kun minulla on tylsää, minä otan sen esiin ja muistan sen syyskuisen tiistain. Ja sitten minä panen sen takaisin vetolaatikkoon, koska minulla on töitä. Ihmisiä tulee ja menee. He jättävät papereita. He vievät papereita. Ja minä kirjoitan nimeni sinne, minne pitää. Se on minun työni.
