Olin viisikymmentäkolme, kun Ilkka löysi joogaohjaajan ja sen mukana "oman totuutensa". Minä löysin sinä samana keväänä sen, että olin ollut kaksikymmentäkaksi vuotta hänen elämänsä lavastaja — se, joka pitää kulissit pystyssä niin ettei kukaan huomaa lavastetta.
Se tapahtui meidän mökillämme Puumalassa, toukokuun alussa, kun järvi oli vielä liian kylmä uimiseen mutta tuoksui jo mudalta ja koivunlehdiltä. Ilkka oli tuonut termospullon retikoiden ja paahtoleivän lisäksi jotain, mitä hän kutsui "rehellisyydeksi". Hän sanoi, ettei avioliittomme enää anna hänelle tilaa olla "aidoimmillaan". Aidoimmillaan. Mies, joka kahdenkymmenenkahden vuoden aikana ei koskaan muistanut edes omaa isäänsä ilman että laitoin muistutuksen hänen kalenteriinsa.
— Ei ole sinusta kiinni, on minusta, — hän sanoi. Ihan noin, sanasta sanaan. Vuonna kaksituhattakaksikymmentäkuusi. Istuin siinä keittiön pöydän ääressä, retiisilautanen edessäni, enkä sanonut mitään. Ajattelin: kuinka monta kertaa näiden vuosien aikana olen istunut juuri näin hiljaa ja odottanut, että hän lopettaa puhumisen, jotta pääsen jatkamaan sitä, mikä oli tehtävä.
Koska sitä minä olin tehnyt: tehnyt. Sillä aikaa kun hän "oli". Minä hoidin laskut, hammaslääkäriajat, autoveron, joulukortit hänen sisarilleen Ouluun, pöytävaraukset hänen työlounailleen keskustan ravintoloihin. Kaikki. Ehdottomasti kaikki kulki minun kauttani. Ja tein sen hyvin, tehokkaasti, valittamatta — koska luulin sen olevan rakkautta.
Nyt hän lähti joogaohjaajansa kanssa — yksitoista vuotta minua nuoremman naisen, joka piti Facebook-mainoksissaan kursseja nimeltä "Herätä sisäinen miehesi". En voinut olla ajattelematta, että olin itse yrittänyt herättää sitä samaa miestä kaksikymmentäkaksi vuotta ilman tuntipalkkiota.
— Oletko kunnossa? — hän kysyi ovella, reppu olalla, ilme vilpittömän huolestunut.
— Olen ihan hyvässä kunnossa, — sanoin.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se oli totta.
Suljin oven ja jäin yksin mökin hiljaisuuteen, joka aluksi tuntui valtavalta. Sitten tajusin, ettei se ollut valtava. Se oli minun. Ulkona naapurin koira haukkui jotain, mitä ei ollut olemassa, ja lopetti sitten yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.
Sinä iltana en laittanut ruokaa. Tilasin pizzan Puumalan ainoasta pizzeriasta, avasin pullon Riojaa, jonka olin säästänyt "isompaa tilaisuutta" varten, ja päätin, että tämä — epäilemättä — oli sellainen.
Seuraavien viikkojen aikana kokosin takaisin pieniä asioita, jotka olin huomaamattani hylännyt. Aloin taas lukea iltaisin, oikeita kirjoja, en Ilkan verotietoja. Soitin ystävälle Anitalle, jota en ollut nähnyt puoleen vuoteen. Kirjoitin vihkoon listan asioista, joita halusin tehdä — en niitä, jotka piti tehdä, vaan niitä, joita halusin — ja yllätyin, kuinka pitkä listasta tuli.
Yhtenä lauantaina ajoin Mikkeliin torille, ilman kiirettä. Ostin itselleni pionit. Laitoin ne keittiön pöydälle ja katsoin niitä hetken ennen kuin istuin syömään aamiaista. En muista, milloin olisin viimeksi ostanut kukkia itselleni.
Sinä aamuna tajusin jotain, mikä kuulostaa yksinkertaiselta mutta jonka ymmärtämiseen meni viisikymmentäkolme vuotta: itsestään huolehtiminen ei ole ylellisyyttä. Se on lähtökohta.
Mutta se aamu ei ollut vielä loppu.
Kesäkuun puolivälissä sain kirjeen asianajotoimistolta Mikkelistä. Ilkka oli laittanut mökin — sen saman, jossa olimme istuneet retiisien ääressä — myyntiin ilman että oli maininnut minulle sanaakaan. Se oli kirjoitettu hänen nimiinsä avioliittomme alusta asti, "käytännön syistä", niin kuin hän aikoinaan sanoi, koska minä olin silloin äitiyslomalla enkä "tarvinnut sitä paperiasiaa". Kaksikymmentäkaksi vuotta olin siivonnut sitä mökkiä, maalannut sen laiturin joka kevät, istuttanut pihlajat rantaan. Ja nyt hän aikoi myydä sen kolmellakymmenellätuhannella eurolla nopeasti pois, koska joogaohjaaja halusi rahaa retriittikeskukselleen Fuerteventuralla.
En soittanut hänelle. Menin sen sijaan Mikkeliin, samaan asianajotoimistoon, mutta oman ajanvarauksen kautta. Otin mukaani kansion, jota olin koonnut vuosien varrella huomaamattani: kuitit remonteista, jotka olin maksanut omalta tililtäni, valokuvat pihatöistä, sähköpostit, joissa Ilkka oli kirjoittanut "meidän mökki" vuosikymmenen ajan. Avioliittolain mukaan yhteisen talouden aikana hankittu omaisuus jaetaan tasan, vaikka nimi paperissa olisi vain toisen — asianajaja, nimeltä Marjatta Heinonen, selitti sen minulle rauhallisesti, kuppi kahvia edessään, ja sanoi, että meillä oli hyvät perusteet vaatia ositusta ennen kuin mökki ehtisi vaihtaa omistajaa.
Elokuun lopulla, kun koivut olivat jo alkaneet keltaantua reunoilta, istuimme kolmestaan — minä, Ilkka ja hänen oma asianajajansa — pöydän ääressä keskustan toimistossa. Ilkalla oli päällään sama takki, jonka olin ostanut hänelle kolme vuotta sitten hänen syntymäpäivälahjakseen. Hän ei katsonut minua koko kokouksen aikana.
Emme myyneet mökkiä hänen joogaohjaajansa retriittiä varten. Sovimme osituksesta: sain mökin kokonaan omiin nimiini, ja hän sai vastineeksi yhteisen kesämökkitontin sijaan osan meidän sijoitusasunnostamme Lappeenrannassa — se oli reilu jako, laskettuna euro eurosta, notaarin vahvistamana. Allekirjoitin paperit kynällä, jonka toin itse mukanani, koska en halunnut lainata mitään enää häneltä, ei edes kynää.
Kun kävelin ulos toimistosta, puhelimeni värähti. Ilkka oli lähettänyt viestin: "Miksi teet tämän noin kylmästi?" En vastannut. Laitoin puhelimen laukkuun ja kävelin torille ostamaan uudet pionit — nyt syksyn viimeiset, hieman haalistuneet mutta silti kauniit.
Lokakuussa muutin mökille pysyvästi, koko syksyn ja talven ajaksi, vaikka kaikki naapurit varoittivat pakkasista ja tiestä, joka ei aina ollut aurattu. Sytytin ensimmäisen tulen takkaan itse, ilman että kukaan neuvoi minua siinä. Kissani, Nöpö, nukahti sylissäni saman illan, ja rinnassani oli tunne, joka ei ollut tyhjyyttä vaan tilaa. Oma tila, jonka nimi oli minun.
