Kesäkuun aurinko porotti Ritvan ja Taunon siirtolapuutarhamökkiin kuin olisi halunnut polttaa koko peltikaton. Olin juuri nostanut pihapöydälle korillisen mansikoita ja pyyhkinyt hikeä niskasta, kun kuulin ne sanat.
Verannan ovi oli raollaan. Ritva ja hänen siskonsa Marjatta istuivat sisällä, luulivat varmaan minun olevan vielä marjapensaiden takana. En ollut varsinaisesti salakuunnellut – olin vain pysähtynyt, koska jokin äänensävyssä laittoi jalat lukkoon.
“Niin kauan kuin se akka on Mikon kanssa, se ei näe meiltä senttiäkään.”
Ritvan ääni oli kylmä, sellainen jota en ollut kuullut koskaan ennen. Puhelin ei edes väristänyt. Kurkku kuivui. Se akka. Mikon kanssa. Ne puhuivat minusta.
Marjatta sanoi jotain hiljempaa, sitten Ritva jatkoi:
“Ei me voida antaa sen tuhota poikaa. Se kuvittelee saavansa kaiken, mutta vielä se näkee. Me pidämme huolen siitä.”
Seisoin paikallaan kompostin vieressä, mansikkaämpäri kädessä, ja koko loppupäivä meni kuin sumussa. Minä, Satu, kolmekymppinen varhaiskasvatuksen opettaja, olin yhtäkkiä jonkun rahanahneen huoran roolissa omassa anoppilassaan.
Mikon kanssa olimme olleet naimisissa seitsemän vuotta. Ei aina täydellistä, mutta me puhuimme illat pitkät, meillä oli omat vitsit ja se yhteinen rytmi. Viime keväänä olimme jopa katselleet isompaa asuntoa, koska Mikko ehdotti, että joskus sitten kun olisi lapsia… Ja nyt tämä.
Ritvan kanssa olin tullut hyvin juttuun. Tai niin luulin. Hän oli sellainen vanhan liiton nainen, piti maalaisjärkeä arvossa, kehui aina piirakoitani. Kun isäpuoli kuoli, autoin häntä paperisodassa viikkokausia. Istuttiin keittiössä ja nauroimme sille, kuinka pankki vaati kuolintodistuksen alkuperäisenä kolmeen kertaan. Ei se nyt mitään tunteita herättänyt – ihan tavallista sukulaissuhdetta. Mutta ei tuollaista vihaa.
“Se akka.” “Se ei näe senttiäkään.”
Istuin koko hellepäivän puutarhatuolissa ja mietin, mistä tässä oikein oli kyse. Raha? Mutta minkä rahan? Minulla oli oma palkka, eikä Mikonkaan ansiot olleet mitkään miljoonat. Ehkä Ritva kuvitteli minun havittelevan sitä perintöä, josta miehet aina vitsailivat juhannuksena: “Kun äiti potkaisee tyhjää, ostetaan purjevene.” Se oli läppää, ei mitään sellaista mihin minä olisin vakavissani tarttunut.
Kun Mikko tuli töistä ja pussasi poskelle, katsoin häntä kuin vierasta. Hän oli aivan tavallinen, kysyi mansikoista, kehu, että olin saanut hyvän saaliin. Purin huulta ja odotin jotain – mitä tahansa merkkiä. Ei tullut.
Illalla näin, kun hän vilkaisi puhelinta ja käänsi sen näyttö alaspäin pöydälle. Pieni ele, mutta riitti. Menin vessaan ja istuin reunalta pidellen kylmää posliinia, kunnes hengitys tasaantui.
Seuraavana aamuna Ritva ja Marjatta lähtivät torille. Minä jäin mökille siivoamaan, muka. Kun heidän autonsa kaarsi mutkan taakse, painoin Mikon salasanan puhelimeen – olin nähnyt sen satoja kertoja vahingossa, Mikon syntymävuosi. Viestejä Jenni-nimiseltä kontaktilta. Kuvia. Rivoja sanoja ja sitten jotain muuta: “Sä lupasit hoitaa sen, tai mä kerron Satulle kaiken.” “Mä tarviin sen viisi tonnia nyt, ei ensi kuussa.”
En itkenyt. Järjestelin monta asiaa mielessäni samalla kun selasin lisää.
Jenni oli entinen työkaveri, jonka nimen olin kuullut kerran jossain pikkujoulukaskussa. Nyt hänellä oli Mikon valokuvia jotka eivät jättäneet arvailun varaa. Ja hän vaati rahaa, tai hän kertoisi minulle. Mikko oli maksanut jo yli kymmenen tuhatta euroa, penni kerrallaan. Ja Ritva tiesi. Ritva ja Marjatta olivat puhuneet Jennistä, eivät minusta. “Se akka” – se olin minä heidän puheissaan tietysti, mutta vihollinen oli toinen. He yrittivät suojella minua? Eivät helvetissä. He suojelivat poikaansa, Mikkoa, ja sitä rahaa jota Jenni yritti kiskoa.
Kun ovi kävi ja naisten äänet palasivat eteiseen, olin jo pessyt kasvot ja istuin keinutuolissa sylissä täysi pähkinäkori. Olin rauhallinen. Tiesin mitä teen.
Perjantaina koko perhe söi yhdessä verannalla: minä, Mikko, Ritva, Marjatta ja Tauno. Kattilassa höyrysi uudet perunat, tilli tuoksui. Odotin, kunnes kaikilla oli lautaset täynnä. Sitten nostin Mikon puhelimen – jonka olin löytänyt eteisen pöydältä latauksesta – ja asetin sen ruokapöydälle keskelle liinaa.
“Ennen kuin kukaan ottaa lisää,” sanoin hiljaa, “mä haluaisin tietää yhden asian. Kuka on Jenni? Ja miksi hänelle ei saisi antaa senttiäkään?”
Ritvan haarukka pysähtyi. Marjatta katsoi siskoaan silmät suurina. Mikko säpsähti ja koitti tarttua puhelimeen, mutta minä painoin sormeni ruudulle.
“Älä. Soitan Jennille ihan kohta, jos sä et selitä.”
“Satu, mä voin selittää…”
“Sä selität nyt kaikille tässä pöydässä, miten sä oot maksanut rakastajallesi liki yksitoista tonnia ja miksi sun äiti tietää siitä mutta mä en. Ja sitten mä päätän, jatkanko mä tätä avioliittoa.”
Ilma sakeutui. Ritva alkoi puhua nopeasti, jotain siitä kuinka tämä ei ollut Satun vika, kuinka Jenni oli uhkaillut ja kiristänyt, ja kuinka he olivat yrittäneet hoitaa tilanteen ilman minua, koska eivät halunneet minun loukkaantuvan. Mikko istui kädet polvissa ja toisti vain “anteeksi” kuin mantraa.
Kuuntelin loputtoman hetken, sitten nousin.
“Mä en lähde tästä mökistä teidän rahojen takia,” sanoin ja katsoin Ritvaa suoraan silmiin. “Mä olisin pärjännyt ilmankin. Mutta te ette pärjää ilman sitä, että puhutte mulle totta.”
Laskin auton avaimet pöydälle – ne olivat minun autoni, jonka olin ostanut ennen Mikkoa. “Mä ajan nyt kotiin. Pakkaa kamas, Mikko. Sä et tule tänä yönä.”
Aurinko oli kääntynyt ja paistoi nyt verannan lattiaan pitkinä keltaisina vanoina. Kenelläkään ei ollut enää nälkä. Kävelin portaita alas, en katsonut taakse. Kuulin Ritvan hiljaisen kommentin, jonkin “anna sen mennä” -tyyppisen. En jäänyt kuuntelemaan.
Kun ajoin Kotkanväylää etelään, radionäytössä vilkkui Mikon nimi. En vastannut. Ikkunasta näkyi sininen taivas ja muutama purjevene, sellainen tavallinen heinäkuu, ja minä mietin vain sitä, miten koti haisee nyt tyhjältä ja miten hyvältä tuntui se hetki, kun laskin puhelimen keskelle lautasia. Ei senttiäkään kenellekään. Ei minulta.
