Kuljettaja ja turvamies seisoivat jähmettyneinä. Molemmat tiesivät, mitä tarkoitti, kun Mika Kuusela hiljeni tuolla tavalla. Yleensä se merkitsi jotain peruuttamatonta.
Mika tunsi kylmän ilman niskassaan. Takapenkillä nukkui vieras nainen vaaleassa toppatakissa, jonka alta pilkotti sairaalan sininen työasu. Hiukset olivat karannut nutturalta ja poskea vasten painautui oma olkalaukku tyynynä. Nainen hengitti syvään, aivan kuin hän ei olisi nukkunut kunnolla viikkoon.
Turvamies kurotti jo kättään ravistamaan olkapäätä.
”Älä koske häneen.”
Sana oli terävä, hiljainen, ja se sai miehen vetäytymään välittömästi. Sitten tapahtui se, mitä kukaan ei ollut nähnyt koskaan aiemmin. Mika Kuusela, lempinimeltään Susi, riisui oman tummanvillakankaisen takkinsa, kumartui varovasti ja laski sen nukkuvan naisen päälle. Nainen huokaisi unissaan ja veti takkia tiukemmin leuan alle.
”Ajetaan osoitteeseen”, Mika sanoi hiljaa. ”Herättämättä.”
Kukaan ei kysynyt mitään.
Kaksi tuntia aiemmin Aino Virtanen oli päättänyt kahdentoista tunnin vuoron TAYSin päivystyksessä. Hän oli laskenut tiputuksia, pitänyt kädestä vanhusta, joka luuli kuolevansa, ja rauhoitellut äitiä, jonka lapsi oli niellyt kolikon. Viimeiset puoli tuntia hän oli vain toivonut, etteivät polvet pettäisi ennen ulko-ovea.
Ulkona pakkasta oli melkein kaksikymmentä astetta. Tuuli painoi Tampereen katuja puhtaiksi ja ajoi jäänsäröjä Pispalan suuntaan. Aino tilasi taksin sovelluksella, veti hupun korville ja astui ulos pääovesta juuri kun musta Audi A8 pysähtyi rampille. Moottori kävi pehmeästi, takarekkarin valo heijastui jäätyneeseen asfalttiin. Aino ei katsonut rekisterinumeroa. Hän näki ainoastaan auton, jonka ovi oli raollaan.
Hän avasi takapenkin oven, lysähti sisään ja sanoi väsyneellä äänellä: ”Satakunnankatu neljätoista, kiitos.”
Kuskin penkillä istui jäykkä mies tummassa puvussa. Apukuskin paikalla toinen, vielä leveämpi. He vilkaisivat toisiaan, mutta nainen takapenkillä oli jo painanut päänsä ikkunaa vasten ja sulkenut silmänsä.
”Anteeksi, olen ihan lopussa”, hän kuiskasi. ”Voitko herättää, kun ollaan perillä.”
Sitten hän nukahti.
Viisi minuuttia myöhemmin sairaalan liukuovet avautuivat ja Mika Kuusela käveli ulos. Viisikymppinen, pitkä, harmailla ohimoilla. Puku maksoi enemmän kuin monen kuukausipalkka. Hän oli hoitanut erään lääkärin kanssa asian, josta ei puhuttu enää koskaan. Kun hän lähestyi autoa, jokin oli pielessä. Kuljettaja ei avannut ovea, turvamies seisoi selkä jäykkänä.
”Mitä nyt?” Mika kysyi, ja ääni oli pelkkä matala jää.
Kuljettaja nielaisi. ”Takapenkillä on… vieras.”
Mika avasi oven itse.
Ja silloin hän näki Ainon. Nainen oli valahtanut ikkunaa vasten, suu raollaan, ripset varjostivat poskipäitä. Vasemmassa rinnassa roikkui henkilökortti: Aino Virtanen, sairaanhoitaja. Mika luki nimen, eikä hänen tarvinnut miettiä sekuntiakaan. Hän muisti.
Kolme kuukautta sitten hänet oli tuotu tähän samaan sairaalaan puukotettuna, papereissa väärä nimi. Verenvuoto oli ollut paha, kipu sietämätön. Leikkauksen jälkeen hän oli herännyt valvontahuoneesta, ja vieressä istui nuori nainen, joka piti hänen rannettaan ja sanoi: ”Älä pelkää, olen tässä. Hengitä hitaasti.” Hän oli valvonut koko yön, vaihtanut haavasiteitä ja juottanut pillillä vettä. Mika ei ollut unohtanut niitä silmiä. Eikä sitä ääntä.
Ja nyt tuo nainen nukkui hänen autossaan, aivan kuin maailma olisi päättänyt maksaa palveluksen takaisin.
Auto lipui hiljaa Satakunnankadulle. Mika itse ajoi – sekin oli ennenkuulumatonta. Turvamies istui takana aivan hiljaa. Kukaan ei puhunut. Kun he pysähtyivät vanhan kerrostalon eteen, Aino havahtui hieman. Mika avasi oven ja sanoi rauhallisesti: ”Olet perillä. Mennään sisälle.”
Aino katsoi häntä sumentunein silmin, tunnisti jotain, mutta väsymys oli liian syvä. Hän otti Mikan tarjoaman käsivarren ja antoi taluttaa itsensä rappukäytävään, hissiin, oman asunnon ovelle. Mika työnsi oven auki, auttoi Ainon eteisen penkille ja varmisti, ettei tämä kaatuisi. Sitten hän veti taskustaan taitellun paperin ja sujautti sen Ainon toppatakin taskuun. Ovi sulkeutui hiljaa.
Aamu valkeni harmaana. Aino heräsi sohvalta pää jyskyttäen, ulkovaatteet päällä. Hän muisti hatarasti: taksi, kylmä, jonkun tumma hahmo. Taskussa rapisi. Hän kaivoi esiin käsin kirjoitetun lapun: ”Kiitos siitä yöstä. Jos joskus tarvitset jotain, soita. – Mika Kuusela.” Sen alla oli viisisataa euroa käteisenä ja puhelinnumero.
Aino tuijotti seteliä. Sitten hän googletti nimen. Haku kesti muutaman sekunnin, ja sitten alkoivat otsikot: ”Epäilty rahanpesusta vapaaksi”, ”Poliisi epäilee ravintolaketjun omistajaa”, ”Kuka on Mika ’Susi’ Kuusela?”. Aino tunsi jään leviävän rinnassa. Hän ei soittanut. Hän työnsi rahat ja lapun kenkälaatikkoon ja yritti unohtaa.
Kuukauden kuluttua hän sai puhelun yksityiseltä klinikalta. Etsittiin sairaanhoitajaa viikon mittaiseen yksityiskeikkaan, hyvä palkka, täysi hiljaisuusvelvollisuus. Kun Aino astui klinikan huoneeseen, sängyssä makasi Mika Kuusela. Olkapää oli sidottu, kasvoilla oli naarmuja, mutta ilme oli aivan yhtä rauhallinen kuin sinä yönä.
”Hei, Aino”, Mika sanoi. ”Anteeksi, etten voinut kutsua ihan tavallisesti.”
Aino seisoi ovella, kädet nyrkissä. ”Sinäkö tämän järjestit?”
”Minä pyysin, että sinut kutsuttaisiin. En käskenyt.”
Aino puri huultaan, mutta ammattilaisuus voitti. Hän tarkisti tipan, vaihtoi sidoksen, mittasi kuumeen. Mika katseli koko ajan, hiljaa.
”Se yö sairaalassa”, Mika sanoi lopulta. ”Sinä olit ainoa, joka ei pelännyt. Vaikka et tiennyt, kuka olin.”
”En minä tiedä vieläkään”, Aino vastasi viileästi. ”Enkä halua tietää. Minä vain teen työni.”
”Sen takia minä haluan maksaa velkani.”
”Sinä et ole minulle mitään velkaa.”
Viikon päätteeksi Aino löysi tililtään summan, joka vastasi hänen puolen vuoden palkkaansa. Viite: ”Laina, ei lahja. M.K.”
Seuraavana aamuna Aino marssi Mikan ravintolan yksityistilaan, Laukontorin kulmalla, ja iski rahat pöytään. Setelit valuivat tummalle mahongille. Mika katsoi pöytää, sitten Ainoa.
”Minähän sanoin, etten ota”, Aino sanoi. Ääni tärisi raivosta. ”Enkä ole mikään sinun hyväntekeväisyyskohteesi.”
Mika nousi hitaasti. Olkapää oli yhä siteessä, mutta liikkeet olivat pedon, harkitut ja kevyet. ”Tiedätkö, mitä minä ajattelin sinä yönä, kun istuin autossa ja katsoin, miten nukuit? Että joku tekee työtä, jota kukaan ei näe. Että pelastaa ihmisiä ilman ehtoja.”
”Se on minun työtäni.”
”Niin on. Siksi nuo rahat ovat sinun.” Mika työnsi setelit takaisin Ainoa kohti. ”Jos et halua niitä, polta ne. Lahjoita. Mutta älä palauta. Minä en ota vastaan.”
Aino seisoi paikoillaan, hengästyneenä. Sitten hän veti syvään henkeä, kokosi rahat takaisin laukkuun, yhtä seteliä lukuun ottamatta. Hän laski sen pöydälle.
”Yksi kahvi. Sitten ollaan tasoissa.”
Mika hymyili. Se ei ollut jäinen, laskelmoitu hymy, vaan jotain hauraampaa. ”Kahvista minä en kieltäydy.”
He istuivat alas. Ulkona alkoi sataa lunta, hitaasti, raskaasti. Aino nosti katseensa, ja Mika huomasi, ettei hänen tarvinnut enää sanoa mitään. Ikkunan takana Tampere peittyi valkoiseen hiljaisuuteen, ja pöydällä höyrysi kaksi kupillista.
