Nimeni on Riitta Hovila, olen viisikymmentäkolme, ja olen kaksikymmentä vuotta työskennellyt Tampereen maanmittaustoimistossa. Tämä tarina jäi mieleeni, koska olin todistamassa sitä ihan sattumalta — tulin vain tarkistamaan lainhuutotodistuksen otetta, ja lähdin tunteella, että näin jotain, mikä ei mahdu mihinkään virkakirjaan.
Oli tiistai, puoli kolme iltapäivällä, ulkona painostavaa ukkosen alla ilmaa, käytävällä tuoksui automaatin karamellikahvi. Edelläni tiskillä seisoi nainen, ehkä neljäkymmentäviisi, haalareissa, ikään kuin olisi tullut suoraan töistä. Hän esittäytyi Katja Mäenpääksi, sähköasentajaksi Tampereen Sähköverkolta, huoltoteknikoksi alueen verkossa. Hän halusi tarkistaa omistussuhteet Kalevantien asuntoon — muka sähkökeskuksen katsastusta varten, mutta äänestä kuulin jotain muuta. Ei pelkoa. Pikemminkin päätöstä, joka oli tehty jo kauan sitten, ja jonka hän vain tarvitsi vahvistettavaksi paperille.
Asunto oli hänen. Hän oli ostanut sen yksitoista vuotta sitten, ennen kuin tapasi miehensä Markon, autonasentajan Nokialta. Kaksituhatta kaksisataa euroa kuussa lainaa, kaksi vuoroa, viikonloppuhommia päivystyksessä — hän maksoi sen kolme vuotta etuajassa. Marko muutti hänen luokseen urheilukassi kädessä ja lupauksella, että "kyllä hän sen vielä hyvittää". Se lupaus jäi leijumaan ilmaan kuin se hajuvesi, jolla hän tuoksutti itsensä aamulla, ennen kuin vei vaimonsa avaimet.
Tästä hän kertoi minulle, kun odotimme, että virkailija vapautuisi. Asunnon avaimet, varapari eteisen kulhosta, katosivat maanantaiaamuna. Marko väitti, että vaimo oli "ihan itse hukannut ne jonnekin", puki ylleen uuden takin — hintalappua hän oli vetänyt roskiksesta toissapäivänä, kolmesataakahdeksankymmentä euroa, täsmälleen sen verran kuin palkasta puuttui sähkölaskun maksuun — ja lähti muka Ollin autokorjaamolle vaihtamaan moottoria. Autokorjaamolle ei kuitenkaan mennä hajuvedessä kuin treffeille.
Katjalla oli mukanaan kannettava, jolla hän seurasi älymittarien lukemia — hän oli juuri tekemässä katsastusta kerrostaloon, jossa itse asui. Niinpä hän huomasi jotain, minkä moni muu olisi jättänyt huomaamatta: kulutuslukema hänen asunnossaan hyppäsi ylös maanantai-iltapäivänä, vaikka hän itse oli töissä ja kissa Miu oli jo viikon siskolla Ylöjärvellä, koska asuntoa käsiteltiin kirppuja vastaan. Joku oli siellä. Joku oli laittanut boilerin päälle, sytyttänyt valot, ehkä jopa laittanut ruokaa.
Hän soitti siskolleen Annelle. Tämä vahvisti sen, mitä hän jo aavisti — Marko oli viime kuukauden puhunut jatkuvasti äidistään Sirkasta, kuinka tälle oli yksinäistä mökillä Nokian laidalla, kuinka hän tarvitsisi jotain lähempänä kaupunkia, apteekkia, kauppahallia. Ja kuinka olisi muka "järkevää" myydä asunto, lisätä siihen mökin rahat ja ostaa jotain isompaa "koko perheelle", koska joskushan heillekin tulee lapsia.
Minä ajattelin siinä hetkessä, että tämä on vain yksi niistä tarinoista, joita kuulen tiskillä pari kertaa viikossa — tyytymätön aviomies, anoppi mökillä, asunto, joka paperien mukaan kuuluu vain yhdelle henkilölle mutta tavan mukaan "kuuluu perheelle". Mutta Katja ei korottanut ääntään, ei alkanut itkeä. Hän avasi salkun ja veti siitä esiin keltaisen kirjekuoren, jossa oli kaikki — kauppakirja vuodelta 2015, lainhuutotodistus, Nordean todistus lainan loppumaksusta. Ja vielä yhden paperin, juuri allekirjoitetun, tamperelaisen notaarin leimalla varustetun: valtakirjan hän oli peruuttanut, sekä pankille että maanmittaustoimistolle hän oli ilmoittanut, että miehensä aikoma hakemus panttioikeuden kirjaamisesta kolmannen osapuolen hyväksi on aiheeton, koska ainoa omistaja on ja pysyy hän itse.
Kysyin, tietääkö mies asiasta. Hän hymyili — ei onnellisena, pikemminkin väsyneenä, kuin ihminen, joka on pitkään odottanut hetkeä, jolloin lakkaa selittämästä ja alkaa toimia. Hän kertoi ottaneensa vapaapäivän sinä päivänä, kun avaimet katosivat, käyneensä etäyhteydellä tarkistamassa sähköyhtiön kautta, kenellä on fyysinen pääsy asuntoon, vaihdattaneensa lukon Hämeenkadun lukkosepällä — se maksoi sata kahdeksankymmentä euroa — ja jättäneensä uuden avaimen vain itselleen ja siskolleen. Markolle hän kirjoitti tekstiviestin: tulkoon hakemaan tavaransa torstaina kolmen ja viiden välillä, hän on kotona, ja miehen tavarat ovat siihen mennessä pinottuna Electrolux-pesukoneen laatikkoon, joka oli heillä komerossa.
Minun piti silloin hoitaa vielä kaksi muuta tiskiasiaa, joten en nähnyt tarinaa loppuun asti. Mutta kolmen viikon päästä tapasin Katjan uudelleen, tällä kertaa lainhuudon vahvistuksen vuoksi — hän varmisti, että kirjaus oli mennyt läpi, asunto on täysin hänen, ilman rasitteita, ilman panttia, ilman yhtään ylimääräistä pilkkua. Hän sanoi minulle vain yhden lauseen, kun odotimme leimaa: että torstaina mies oli tullut äitinsä kanssa, Sirkka oli seisonut kerrostalon oven edessä Kalevantiellä säilykepurkkeja täynnä oleva kassi kädessään ja odottanut, että hänet kutsuttaisiin sisään, kahville, ehkä ikuisesti. Katja ojensi hänelle laatikon miehen tavaroineen porraskäytävässä, ei päästänyt häntä edes kynnyksen yli, ja toivotti rouva Sirkalle paljon terveyttä mökille Nokian suuntaan, jonne tämä nyt, kun on "lähempänä perhettä", varmasti mielellään matkustelee.
Oven hän sulki itse. Lukko oli uusi, avain oli hänen haalareidensa taskussa, ja ennen kuin hän lähti tiskin luota, hän vielä pyöritteli sitä sormissaan, ikään kuin varmistaakseen, että se on todellinen.
