Nimeni on Eila Korhonen, ja olen myynyt vihanneksia Hakaniemen kauppahallissa lähes yksitoista vuotta. Olen nähnyt siellä kaikenlaista: riitoja tomaattien hinnasta, naisia jotka laskevat kolikkonsa kolmeen kertaan ennen perunakilon ostamista, poikia jotka nappaavat omenan ja häviävät laatikoiden väliin. Mutta se, mitä näin viime lauantaina, kymmenisen myyntipöytää omastani, aivan käytettyjen vaatteiden osaston perällä, ei unohdu vielä pitkään aikaan.
Siellä, käsintehtyjen huopien pöydän vieressä, on jo muutaman kuukauden ajan seissyt seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt mies, mukanaan viidentoista vuoden ikäinen tyttö pyörätuolissa. Tunsin heidät näöltä — miestä kutsutaan Eero-vaariksi, tyttö sanoo häntä isoisäksi, vaikka ei olekaan hänen oikea lapsenlapsensa vaan sellaisen pojan tytär, jota vanhus ei ole nähnyt pitkään aikaan. Näin kertoi kerran naapuripöydän myyjä, se juustorouva, joka myi heille myös lankaa ja nappeja huopiin.
Tyttö oli menettänyt jalkojensa liikkeen auto-onnettomuudessa noin vuosi sitten, jossain Lahden moottoritiellä. En tiedä tarkkoja yksityiskohtia, mutta ymmärsin, että toinen auto oli luistanut märällä ajoradalla ja osunut häneen, ja vanhuksesta oli tullut hänen ainoa tukensa. Tytön äiti oli kuollut synnytyksessä, ja isä oli kadonnut heti sen jälkeen — tämän olin kuullut suoraan tytöltä, kerran kun seisoimme jonossa munkkikioskilla ja hän odotti vieressäni, isoisän mennessä ostamaan lankaa.
Siitä lähtien Eero-vaari toi joka lauantai ja sunnuntai pyörätuoliin kiinnitettyyn kärryyn pinon värikkäitä, käsin ommeltuja huopia, joissa oli eläin- tai kukkakuvioita, vauvoille ja pienille lapsille. Hän myi niitä kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen euroon kappale. Naapurini kertoi miehen tekevän kaksoisvuoroja rautatieaseman lähellä olevassa rakennustarvikevarastossa, ja illalla, kotiin päästyään väsyneenä, hän ompeli vielä yhteen-kahteen yöllä pöytälampun valossa, silmälasit koko ajan valumassa nenän päähän. Tyttö taas, siis se lapsenlapsi, lajitteli tilkkuja ja kiinnitti hintalappuja sellaisella taidolla, joka teki minuun joka kerta vaikutuksen — ikään kuin hän olisi halunnut korvata käsillään sen, mihin jalat eivät enää pystyneet.
Torilla kiersi huhu, että he keräävät rahaa kuntoutushoitoon yksityisklinikalle Oulussa, johonkin erikoisterapiaan, hyvin kalliiseen, jota Kela korvaa vain puoliksi. Puhuttu summa oli noin kahdeksankymmentätuhatta euroa — summa, johon oli tietenkin hyvin vaikea päästä pelkillä kolmenkymmenen euron huovilla.
Viime lauantaina olin jo saanut paprika- ja tomaattilaatikkoni järjestykseen — myynti oli sujunut mukavasti, koska Marianpäivä lähestyi ja ihmiset ostivat enemmän perhelounaita varten — ja lähdin hakemaan kuumaa teetä automaatista hallin perällä, aivan heidän pöytänsä vierestä. Aioin palata nopeasti, koska olin jättänyt oman pöytäni vartioimatta, mutta se mitä näin siellä, viivästytti minua enemmän kuin olisi pitänyt.
Nelikymmenvuotias mies oli lähestynyt heidän pöytäänsä. Hänellä oli kulunut musta nahkaliivi, johon oli ommeltu merkkejä, raskaat saappaat ja tumma bandana otsalla. Käsivarsissa oli tatuointeja — toisessa kotka, toista en ehtinyt nähdä kunnolla. Ulkona, jalkakäytävän reunalla, oli iso musta-kromiinen moottoripyörä, sellainen joka pärisee käynnistyessään kuin traktori.
Mies pysähtyi pöydän eteen ja katsoi pitkään huopia sanomatta mitään. Eero-vaari kysyi tavanomaisen kohteliaasti, voisiko auttaa jotenkin, haluaisiko hän huovan lapsenlapselle ehkä. Moottoripyöräilijä ei vastannut. Hän nosti katseensa hitaasti ja tuijotti vanhusta, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä — kiristyi, ikään kuin hän olisi vihdoin löytänyt jotain, mitä oli etsinyt hyvin kauan.
Jäin seisomaan muovimuki kädessä, unohtaen kokonaan jäähtyvän teen.
Mies työnsi kätensä liiviin ja veti esiin paksun, taitetun kirjekuoren, jonka ojensi pöydän yli.
— Sinä se olet, hän sanoi hitaasti, käheästi.
Eero-vaarin ilme muuttui. Näin hänen hartioidensa lysähtävän.
— Olen etsinyt sinua kaksikymmentä vuotta, moottoripyöräilijä jatkoi. Tiedän tarkalleen, mitä silloin teit. Et enää huijaa ketään.
Tyttö katsoi isoisäänsä, sitten miestä, sitten taas isoisäänsä. Näin hänen sormiensa puristuvan pyörätuolin kaaresta niin lujaa, että ne valkenivat.
Vaari ojensi kätensä ja otti kirjekuoren, avasi sen vapisevin sormin. Näin värin katoavan hänen poskiltaan hänen katsoessaan sisään — kuin joku olisi vetänyt tuolin hänen altaan huomaamatta.
— Ei, hän sanoi, melkein itsekseen. Sinäkö tässä? Ei voi olla.
Hänen kasvojensa järkytys muuttui muutamassa sekunnissa joksikin toiseksi — vihaksi, jota en olisi uskonut näin lempeällä miehellä, joka ompelee huopia sairaille lapsille, olevan sisällään.
— MITEN KEHTAAT? hän huusi, puristaen kirjekuoren nyrkkiinsä.
Muutama ohikulkija pysähtyi. Minä seisoin liikkumatta teeautomaatin vierellä, sydän jyskyttäen, ymmärtämättä tarkalleen mitä tapahtui, mutta aavistaen, ettei kyse ollut tavallisesta torikinasta.
Moottoripyöräilijä ei liikahtanut. Hän antoi vaarin vihan pyyhkäistä ylitseen, sanoi sitten hiljempaa:
— En tullut tekemään sinulle pahaa, ukko. Tulin antamaan takaisin sen, mikä on sinun.
Vasta silloin ymmärsin, ettei kirjekuoressa ollut uhkaus, vaan vanhoja, kellastuneita valokuvia ja koneella kirjoitettuja papereita. Tyttö ojensi kätensä, ja vaari antoi hänelle kirjekuoren vapisten. Tyttö veti esiin valokuvat — nuori nainen hymyilemässä, sylissään käärittynä vauva.
— Äiti, hän kuiskasi.
Moottoripyöräilijä, jonka nimi — kuten koko tori sai tietää seuraavan puolen tunnin aikana — oli Sakari, oli tytön äidin veli. Kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänen sisarensa oli kuollut synnytyksessä ja lanko kadonnut, äidin puoli perhettä oli luullut, että isän puoleinen isoisä, siis juuri Eero-vaari, oli vienyt lapsen mukanaan jäljettömiin, kieltäytynyt kaikesta yhteydenpidosta, syytettynä aiheettomasti kateellisen tädin toimesta siitä, että olisi "myynyt" lapsen ulkomaalaiselle perheelle päästäkseen vastuusta. Sakari oli etsinyt tätä miestä läpi kolmen maakunnan, kysellyt seurakunnista ja virastoista, palkannut jopa yksityisetsivän autokorjaamon mekaanikon säästöillään, saadakseen lopulta selville, nyt, Hakaniemen kauppahallin pöydän ääressä, että kahdenkymmenen vuoden ajan lapsenryöstäjänä pidetty vanhus oli kasvattanut tytön yksin, maksanut hänen koulunkäyntinsä varastonhoitajan palkasta ja ommellut huopia yhteen yöllä maksaakseen hänen lääkinnällisen kuntoutuksensa.
Eeron viha ei kohdistunut syytökseen, vaan äidin sukuun, siihen joka oli mustamaalannut häntä koko kaupungin edessä etsimättä häntä koskaan, kysymättä edes, oliko tytöllä ruokaa.
— Kaksikymmentä vuotta, vaari sanoi, ääni kuristuneena, istuutuessaan kokoontaitettavalle tuolilleen pöydän viereen, ikään kuin polvet eivät enää kantaisi. Kaksikymmentä vuotta luulin, ettei kenellekään ollut väliä, elämmekö vai kuolemmeko.
Sakari polvistui pyörätuolin viereen, katsoi tyttöä ja veti liivin taskusta vanhan puhelimen, jonka kuori oli haljennut.
— Minulla on säästössä kuusikymmentäkaksituhatta euroa, hän sanoi. Olen laittanut sivuun joka kuukausi korjaamopalkastani, ajatellen että jonain päivänä löydän sinut ja voin antaa ne sisarentyttärelleni. En tiennyt, että tarvitsit niitä johonkin muuhun. Mutta nyt tiedän.
Tyttö ei itkenyt, vaikka minulla, pöydän luona, oli kyyneleet silmissä ja teeskentelin järjestäväni tyhjää mukiani, jotta minulla olisi tekosyy jäädä sinne.
Kolme viikkoa myöhemmin sain juustorouvalta kuulla jatkon. Eero-vaari meni Sakarin ja tämän palkkaaman lakimiehen kanssa maistraattiin, jossa hän allekirjoitti asiakirjat, joiden mukaan tytöstä tuli suoraan setänsä keräämän summan perillinen, kaikki laillisesti vahvistettuna, sekä heidän kahden kesken jaetun huoltajuuden, ettei tyttö olisi enää riippuvainen ainoastaan seitsemänkymmentäkuusivuotiaan miehen voimista. Rahat — ne kuusikymmentäkaksituhatta euroa ja lähes yhdeksäntoistatuhatta huopien myynnistä kerättyä — talletettiin tytön nimiin avatulle tilille, jonka tiliotteen vaari säilyttää nyt sinisessä muovikansiossa keittiön kaapin ylälaatikossa.
Kuntoutushoito alkoi lokakuussa Oulun klinikalla. Eero-vaari luopui toisesta varaston vuorosta — hänen ei enää tarvitse tehdä kaksoisvuoroja, mutta hän tulee edelleen lauantaisin torille, vähemmillä huovilla myytäväksi, enemmän tottumuksesta kuin tarpeesta. Hän sanoo pitävänsä ihmisten kanssa jutustelusta. Ja Sakari käy nyt lähes joka viikonloppu moottoripyörällään, pysäköi sen pöydän viereen ja jää sinne pariksi kolmeksi tunniksi auttamaan tyttöä pakkaamaan jäljelle jääneet huovat, samalla kun hänen vanha paimenkoiransa, nimeltään Ukko, nukkuu pöydän alla tomaattilaatikoideni keskellä.
