Minä olen Eero Aaltonen, ja tässä on se, mitä minä näin — koska minä olin se, joka jätti isäni yksin taloon Porvoossa kolmeksi vuodeksi.
Sanotaan suoraan: minä olin se huono poika. Ei sisarpuoleni Liisa eikä Sanna. Minä.
Isä sokeutui vähitellen, glaukooma vei näön toisesta silmästä ja sitten toisesta, ja minä olin sillä välin Tampereella, rakensin omaa remonttifirmaani, otin lainaa pankista neljäkymmentäviisi tuhatta euroa ja sanoin itselleni, että käyn viikonloppuna. En käynyt. Kolmeen vuoteen.
Liisa ja Sanna sen sijaan muuttivat isän luo, toinen jätti oman asuntonsa Loviisassa tyhjilleen, toinen otti työstään palkatonta vapaata niin paljon kuin esimies antoi periksi. He veivät isän kauppaan, laittoivat ruokaa, joivat kanssaan aamukahvit siitä samasta termarista, joka oli ollut äidin. He kävelivät hänen kanssaan joka aamu Näsijärven rantaan asti — ei, anteeksi, meillähän oli kyse Porvoonjoesta, siitä vanhasta puukauppiaiden rannasta, missä haisee aina hieman meri ja tervattu puu. He pitivät hänen kättään risteyksissä. He eivät koskaan sanoneet ääneen, että tämä oli raskasta.
Minä tiesin tämän kaiken puhelimen välityksellä. Soitin joskus sunnuntaisin, kuulin taustalla television — isä katsoi aina samaa asiaohjelmaa, jossa juontaja puhui liian kovaa — ja sanoin: "miten menee", ja Liisa vastasi: "menee", ja siihen se jäi.
Sitten tuli se puhelu marraskuun lopulla. Isä oli kaatunut kylpyhuoneessa. Ei mitään vakavaa, mustelma lantiossa, mutta hän oli maannut lattialla kaksi tuntia ennen kuin Sanna löysi hänet töistä palattuaan. Ja silloin minä kuulin ensimmäistä kertaa Liisan äänessä jotain, mitä en ollut ennen kuullut — ei syytöstä, vaan väsymystä niin syvää, että se kuulosti melkein tyyneydeltä.
— Eero, hän sanoi. — Me ei jakseta enää kahdestaan. Sinä et ole käynyt täällä lokakuun jälkeen etkä sitäkään ennen paljon useammin.
Minä muistan seisoneeni omalla parvekkeellani Tampereella, tupakka sormien välissä vaikka olin lopettanut kaksi vuotta sitten, ja katsoneeni alas parkkipaikalle, jossa naapurin koira haukkui jotain postimiestä. Ja minä sanoin jotain typerää, jotain siitä että työt eivät anna periksi, että firma on juuri nyt kriittisessä vaiheessa. Liisa ei väitellyt vastaan. Hän vain sanoi:
— Selvä. Sitten me hoidamme tämän niin kuin tähänkin asti.
Se "sitten me hoidamme" jäi minuun kummittelemaan pitemmäksi aikaa kuin mikään syytös olisi jäänyt.
Kolme viikkoa myöhemmin sain toisen puhelun. Isä oli poissa — ei kuollut, vaan päättänyt kirjoittaa testamentin uusiksi. Hän oli mennyt asianajajan luo Sannan kyydissä ja pyytänyt siirtää oman osuutensa perheen kesämökistä Sipoonlahdella kokonaan Liisalle ja Sannalle. Minulle jäisi vain se, mikä laki minimissään pakotti.
Minä raivostuin. Soitin isälle, huusin, sanoin että se ei ole reilua, että olen hänen poikansa ihan siinä missä he ovat tyttäriä. Isä kuunteli — hän ei nähnyt ilmettäni, mutta minä kuulin hänen hengityksensä muuttuvan, sen tavan jolla hän aina veti henkeä ennen kuin sanoi jotain, mitä ei halunnut sanoa.
— Eero, hän sanoi lopulta. — Minä en näe enää mitään. Mutta minä tiedän tarkalleen, kuka toi minulle veden lasin viime yönä kun heräsin janoiseksi kello kolme. Se ei ollut sinun kätesi.
Puhelu katkesi. Ei vihaisesti — hän vain lopetti sen, rauhallisesti, niin kuin ihminen joka on jo päättänyt jotain eikä tarvitse enää keskustella siitä.
Minä ajoin sinä yönä Porvooseen. Kolme tuntia, radio pois päältä koko matkan. Talon ikkunasta näkyi valo keittiössä vielä puoli kahdeltatoista, ja kun tulin sisään, näin Sannan pöydän ääressä papereiden kanssa — hän hoiti isän lääkelistoja, apteekin reseptejä, Kelan hoitotukihakemuksia, joita en ollut edes tiennyt olevan olemassa.
Liisa istui isän vieressä sohvalla, kädessään se sama termari, ja isä nukkui, pää nojaten hänen olkapäähänsä.
Minä en mennyt herättämään ketään. Istuin keittiön pöydän ääreen Sannan viereen ja katsoin niitä papereita: hoitotukihakemus, apuvälinelaskut, yksi kuitti taksimatkasta silmäklinikalle Helsinkiin, joka oli maksanut satakahdeksankymmentä euroa, koska Kela-korvaus ei kattanut sitä kaikkea.
— Kuinka paljon tämä on maksanut teille, minä kysyin.
Sanna ei katsonut ylös papereista. — Rahassa vai muuten?
Se oli oikeutettu kysymys, ja minä en osannut vastata siihen.
Aamulla isä heräsi ja tiesi, että olin talossa — hän tunnisti askeleeni, sanoi hän, vaikka en ollut sanonut mitään. Me istuimme keittiössä kolmestaan, Liisa ja Sanna ja minä, ja isä keskellämme, ja minä sanoin sen, mitä olisi pitänyt sanoa kolme vuotta sitten: että olin ollut pelkuri, että lainan maksaminen ja firman pyörittäminen oli ollut helpompi syy kuin totuus, joka oli se, etten kestänyt katsoa isää sellaisena kuin hän nyt oli.
Isä ei sanonut mitään pitkään aikaan. Sitten hän ojensi kätensä pöydän yli, tunnusteli kunnes löysi minun käteni, ja piti siitä kiinni.
— Testamentti pysyy, hän sanoi. — Ei siksi että rankaisen sinua. Vaan siksi että mökki kuuluu niille, jotka kantoivat minut sinne joka kesä viime kolmena vuonna, kun jalkani eivät enää kestäneet hiekkatietä.
Minä en riidellyt vastaan tälläkään kertaa. Sen sijaan tein sen, minkä olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin: soitin firmani kirjanpitäjälle ja siirsin itseni osa-aikaiseksi projektinjohtajaksi, otin vapaata joka toinen viikonloppu ja aloin ajaa Porvooseen. Maksoin myös takaisin sen taksikuitin, satakahdeksankymmentä euroa, käteisenä Sannan kouraan, koska tiesin ettei hän ottaisi sitä pankkisiirtona — hän olisi vain jättänyt sen huomiotta.
Isä kuoli seuraavana kesänä, mökin verannalla, kesken sen saman iltapäiväunen, jota hän oli nukkunut joka päivä koko elämänsä. Liisa istui vieressä. Minä olin sisällä hakemassa hänelle vettä lasiin, ja kun tulin ulos, Liisa katsoi minua ja sanoi vain:
— Nyt sinä olit se, joka toi sen lasin.
Emme puhuneet siitä sen enempää. Hautajaisten jälkeen laitoimme mökin nimet yhdessä uusiksi kiinteistörekisteriin — kolmasosa kullekin, koska Liisa ja Sanna eivät suostuneet muuhun jaon jälkeenkään, vaikka testamentti olisi sallinut heidän pitää sen kokonaan itsellään. He sanoivat vain, että mökki oli isän, ja isä olisi halunnut nähdä meidät kaikki siellä yhdessä kesäisin, eikä kukaan tarvinnut siitä paperia todistaakseen jotakin.
