Anna-Liisa Peltola seisoi keittiön ikkunan edessä ja käänteli kädessään vanhaa avainta, joka ei enää sopinut mihinkään lukkoon heidän talossaan. Hän oli löytänyt sen äitinsä koruaitasta kolme päivää sitten, samana päivänä kun asianajaja oli soittanut testamentista.
— Äiti jätti mökin sinulle, ei minulle, sanoi Anna-Liisan veli Mikko puhelimessa. Hänen äänensä oli tasainen, mutta Anna-Liisa kuuli sen alta jotain, joka muistutti särkynyttä lasia.
— En tiennyt siitä mitään ennen kuin Reijo soitti, Anna-Liisa vastasi.
— Etkö tiennyt? Sinä kävit siellä joka kesä. Minä en päässyt sinne kymmeneen vuoteen, koska sinä ja äiti ette koskaan kutsuneet minua.
Puhelu katkesi ilman hyvästejä. Anna-Liisa laski avaimen pöydälle ja katsoi ulos, missä syyskuinen sade valui ikkunalasia pitkin viiruina. Mökki oli Kuusamossa, järven rannalla, ja se oli ollut perheen paikka jo isoisän ajoista. Mikko oli muuttanut Ouluun kaksikymmentä vuotta sitten eikä ollut pitänyt yhteyttä juuri kehenkään, ei edes äitiin viimeisinä vuosina, kun tämä sairasti.
Anna-Liisa oli se, joka oli ajanut äitinsä luo joka toinen viikonloppu, joka oli istunut sairaalan käytävillä ja täyttänyt lääkelistoja. Hän ei ollut pyytänyt mökkiä. Hän ei ollut pyytänyt mitään.
Seuraavana aamuna Mikko ilmestyi hänen ovelleen mustassa takissa, joka oli liian ohut lokakuun säähän. Hän ei odottanut kutsua sisään.
— Minä riitautan testamentin, Mikko sanoi kynnyksellä. — Sinä painostit äitiä. Kaikki tietävät sen.
— Kukaan ei tiedä sitä, koska se ei ole totta.
— Sinä olit siellä joka viikko. Sinä sait hänet uskomaan, että minä en välitä.
Anna-Liisa tunsi, kuinka jokin hänen sisällään kiristyi kuin köysi, joka on ollut liian kauan vedossa. — Sinä et soittanut hänelle silloinkaan, kun hän oli sairaalassa kolme viikkoa. Minä lähetin sinulle viestin joka päivä.
— Minulla oli töitä.
— Äidillä oli syöpä, Mikko.
Veli katsoi hänen ohitseen, keittiön pöydälle, missä vanha avain yhä lojui. — Se mökki oli meidän molempien lapsuus. Ei vain sinun.
Anna-Liisa nosti avaimen ja puristi sitä kämmenessään niin lujaa, että reunat painautuivat ihoon. — Tule sitten mukaan, hän sanoi yllättäen itseään. — Tänä viikonloppuna. Katsotaan se paikka yhdessä, ennen kuin päätät riitauttaa mitään.
Mikko epäröi ovella pidempään kuin kumpikaan heistä olisi odottanut.
He ajoivat pohjoiseen lauantaiaamuna, kolme tuntia hiljaisuudessa, radio pois päältä. Kun mökki tuli näkyviin puiden takaa, järvi harmaana ja tyynenä sen takana, Mikko pysäytti auton tien reunaan ennen pihaa.
— Äiti toi minut tänne kerran ilman sinua, hän sanoi. — Minä olin kahdeksan. Hän näytti minulle, missä isoisä opetti hänet uistelemaan.
— En tiennyt sitä.
— Ei tietenkään. Sinä olit aina se, joka oli paikalla myöhemmin. Minä olin se, joka oli paikalla ensin, ja sitten en enää missään.
He kävelivät laiturille auringon laskiessa järven taakse. Mikko kumartui ja nosti vedestä pienen, ruosteisen ongenkoukun, joka oli takertunut laiturin rakoon vuosikymmeniksi.
— Tämä voi olla isoisän, hän sanoi ja käänsi sen valoa vasten.
Anna-Liisa istui hänen viereensä laiturin reunalle, jalat roikkuen veden yllä. — En halunnut mökkiä sinun poissaolostasi. Halusin sen, koska se oli ainoa paikka, jossa äiti ei puhunut sairaudesta.
— Miksi et sanonut sitä minulle aiemmin?
— Koska sinä et kysynyt. Sinä vain oletit.
Mikko käänsi ongenkoukkua sormissaan pitkän hetken. — Voitko myydä sen minulle puolella hinnalla? En pysty maksamaan koko summaa, mutta en halua riidellä oikeudessa loppuelämääni.
— En myy sitä sinulle, Anna-Liisa sanoi.
Mikon ilme kovettui.
— Annan sen sinulle, Anna-Liisa jatkoi. — Sillä ehdolla, että tulet tänne joka kesä, ja otat lapsesi mukaan, jotta hekin oppivat, missä isoisä uisteli.
Mikko laski koukun laiturille heidän väliinsä, hitaasti, kuin se olisi jotain hauraampaa kuin ruoste ja vanha lanka. Sade oli lakannut jossain matkan varrella, ja järvi makasi edessä täysin liikkumattomana, kun he istuivat siinä pitkään, kumpikaan sanomatta enää mitään.
