Olen postinjakaja Rovaniemellä, olen ollut sillä reitillä yhdeksän vuotta, ja yleensä en muista yksittäisiä kirjeitä. Mutta tämän muistan, koska sama käsiala toistui samassa laatikossa kolmena perjantaina peräkkäin, eikä kukaan tullut hakemaan sitä.
Talo on Ounasjoen rannassa, keltainen puutalo, jonka pihalla on vanha liukumäki ruostuneena talven jäljiltä. Postilaatikossa lukee "Aro". Tiesin, että siellä asuu yksin nainen, Kerttu Aro, koska hän aina tuli hakemaan eläkelaskelmansa aivan aamulla, kylmässäkin, pipo vinossa päässä ja kumisaappaat jalassa vaikka oli syyskuu. Hän kysyi joka kerta säästä, vaikka näki sen itsekin ikkunasta.
Sitten hän ei tullutkaan enää laatikolle. Ensin ajattelin, että hän on ehkä lähtenyt tyttärensä luo Ouluun, sellaista tapahtuu vanhemmille ihmisille syksyllä, kun pimeä alkaa painaa. Mutta valot paloivat joka ilta keittiön ikkunassa, näin ne reittini viimeisellä pysähdyksellä, kun oli jo hämärää.
Kolmas kirje oli sama kuin kaksi edellistä — käsin kirjoitettu, ei postimerkkiä oikeastaan tarvittukaan, koska se oli osoitettu talon omalle postilaatikolle, ei mihinkään muualle. Näin sen kannen läpi valoa vasten, ihan vahingossa, kun laitoin sitä laatikkoon: "Rakas Liisa." En lukenut sitä, en tietenkään, mutta reunimmainen rivi näkyi kirjekuoren avonaisesta liepeestä, koska liima ei ollut pitänyt kunnolla syyskosteudessa. Siinä luki jotain auringonkukista.
Neljäntenä perjantaina ovi oli auki. Kerttu istui kynnyksellä villasukissa, ei saappaissa, ja hänen vieressään oli pahvilaatikko täynnä samanlaisia kirjekuoria — en laskenut, mutta arvioisin niitä olleen toistakymmentä. Hän ei itkenyt. Hän vain käänteli yhtä kirjekuorta käsissään, ei avannut sitä, käänteli vain, niin kuin harkitsisi jotain.
Kysyin, onko kaikki hyvin, koska minun piti kysyä, ja koska vuoro loppui puolen tunnin päästä ja halusin ehtiä vielä Kittilänpolulle ennen pimeää. Hän sanoi, että tytär Liisa asuu Tampereella, töissä sairaalassa, kolme lasta, ja että viimeksi Liisa oli käynyt jouluna kaksi vuotta sitten. "Puhelimessa hän aina sanoo, ettei ehdi", Kerttu sanoi, "mutta minä olen ruvennut kirjoittamaan hänelle kirjeitä, joita en lähetä. Kirjoitan ne ja panen laatikkoon niin kuin lähettäisin, mutta sitten haen ne pois ennen kuin sinä ehdit."
En tiennyt, mitä sanoa siihen. Sanoin vain, että kahvi tuoksuu hyvältä hänen keittiöstään, koska se oli totta, tuoksui kardemummalta koko pihan yli.
Sitten hän sanoi jotain, mitä en ole unohtanut: että hän oli laskenut, montako kertaa hän oli käynyt tyttärensä isän haudalla kymmenen vuoden aikana — kuusitoista kertaa, aina kukkia mukanaan, aina siististi puettuna — ja montako kertaa hän oli käynyt katsomassa isäänsä elävänä viimeisen viiden vuoden aikana ennen kuolemaa. Kolme kertaa. "Me osaamme kunnioittaa hautoja paremmin kuin ihmisiä", hän sanoi, ja käänsi taas sitä kirjekuorta.
En jäänyt kauemmaksi, minulla oli vielä kolmekymmentä taloa jäljellä ja alkoi tihkusataa. Mutta seuraavana perjantaina laatikossa ei ollut mitään uutta kirjettä. Ajattelin, että ehkä hän oli lakannut kirjoittamasta.
Erehdyin. Marraskuun alussa, kun lumi oli jo pysyvästi maassa, näin pihalla auton, jossa oli Pirkanmaan kilvet. Ovi oli auki, ja keittiön pöydällä, kun kuljin ohi ja vilkaisin sisään ikkunasta — mikä ei kuulu minulle, mutta katse vain osui sinne — oli auringonkukkakimppu maljakossa ja kaksi kahvikuppia. Kerttu istui pöydän ääressä, ja hänen vastapäätään nainen, joka näytti häneltä nuorempana, käsissään yksi niistä kirjekuorista, avattuna.
En pysähtynyt, en kuulunut sinne. Mutta seuraavalla kierroksella, viikkoa myöhemmin, postilaatikossa oli lappu teipattuna kanteen, ei kirjekuoressa, vain tavallinen paperinpala: "Kiitos kärsivällisyydestä. Ei enää kirjeitä." Ja sen alla, pienemmällä käsialalla, aivan kuin jälkikirjoituksena: "Liisa myi asuntonsa Tampereella ja osti tontin tästä kolmen kilometrin päästä. Rakennuslupa haussa."
Sitä tonttia en ole nähnyt, koska se ei kuulu reittiini. Mutta viime keväänä, kun jaoin postia taas Ounasjoen varrella, Kerttu seisoi pihallaan kumisaappaissa, ja hänen vieressään oli leikkuulauta täynnä auringonkukan siemeniä kuivumassa. Hän vilkutti, minä vilkutin takaisin, ja siinä se oli — ei sen kummempaa.
