Seisoin eteisessä ja kuuntelin, kuinka hän raapi avainta uudessa lukossa. Olin itse vaihtanut sen aamulla. Avain ei kääntynyt, metalli kilisi vasten metallia, ja jokainen raapaisu tuntui korvan takana.
En avannut. En edes sytyttänyt valoa.
Pari viikkoa aiemmin kaikki oli vielä jotakuinkin koossa. Kävin töissä Oulun sataman varastolla, tein yövuoroja, ajoin kotiin pakkasella, joka puri poskia. Asuttiin kolmiossa Raksilassa, Tuiraan vei silta, ja parvekkeelta näkyi jäätävä joki. Elina oli hoitovapaalla. Eetu nukkui huoneessaan, ja minä luulin, että meillä on perhe.
Sitten Elina ilmoitti, että hän lähtee kahdeksi päiväksi Espooseen.
– Se on uusi terminaali, Joonas. Mun on pakko olla paikalla.
Hän seisoi keittiössä, takki vielä päällä, ja kaatoi itselleen vettä muumimukista, joka oli jäänyt tiskipöydälle edellisestä illasta. Muistan sen mukin, koska se oli viimeinen asia, jonka näin ennen kuin kaikki meni rikki.
– Me sovittiin, että hoidat Eetua sen ajan, hän sanoi. – Sä sanoit, että otat vapaata.
No minä olin sanonut. Mutta työvuorolistat olivat muuttuneet, pomo soitti, ja minun oli pakko mennä. En voinut riskeerata paikkaani. Siitä minä yritin kertoa, mutta Elina ei kuunnellut.
– Mun palkka on melkein puolet isompi kuin sun, hän sanoi.
Se lause iski suoraan palleaan. Olin juuri tullut kotiin, kädet vielä kohmettuneet pakkasesta, takin hihassa rasvatahra. Tienasin vähemmän, koska olin jäänyt ilman ylennystä, koska olin ollut saikulla selän takia, koska olin tehnyt mitä pystyin. Ja siinä hän seisoi, oma vaimo, ja kertoi, että hänen palkkansa on isompi.
Äitini Sirpa istui olohuoneessa, oli tullut kylään tuomaan mustikkapiirakkaa. Hän kuuli kaiken. Elinan äiti Maija tuli hetkeä myöhemmin, hänellä oli tapana soittaa juuri silloin, kun riita oli päällä. Ne kaksi naista seisoivat käytävässä, ja minä tunsin, kuinka koko huone kaatui päälleni.
– Sä et lähde, minä sanoin.
– Joonas…
– Et lähde! Eetu on kaksivuotias. Kuka sen kanssa jää? Mä? Mun äiti? Sun äiti? Kenelläkään ei ole aikaa, ja sä haluat jättää lapsen.
Se ei ollut reilua. Se olin minä, joka pelkäsin. Pelkäsin, että hän lähtee eikä tule takaisin. Pelkäsin, että hän huomaa, ettei tarvitse minua mihinkään. Pelkäsin jäädä yksin pojan kanssa, jota en osaa hoitaa niin hyvin kuin hän.
Äitini nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Maija huokaisi ja sanoi Elinalle:
– Perheen hylkäät tytön takia. Nainen hoitaa kotia, kunnes lapsi on isompi. Mitä sinä noilla rahoilla?
Elina puristi muumimukia, rystyset valkoisina. Hän ei sanonut mitään hetkeen. Sitten hän painoi mukin pöytään niin, että pohjasta lähti kilahdus.
– Mä soitan isälle.
Se oli shokki. Hänen isänsä Erkki, jota en ollut nähnyt kertaakaan koko avioliittomme aikana. Asui Kempeleessä, piti autokorjaamoa. Elina oli kertonut kerran, ettei Erkki tullut edes heidän häihinsä, että välit katkesivat jo silloin, kun Elinan vanhemmat erosivat ja Erkki muutti pois Oulusta. Mutta samalla Elina oli aina pitänyt talteen paperin, jonka Erkki oli allekirjoittanut vuosia sitten notaarilla — jonkinlaisen valtakirjan, "jos jotain sattuu", hän oli selittänyt kerran puolivakavissaan. Minä olin nauranut sille silloin. Nyt en enää nauranut.
– Soita vaan, minä sanoin. – Ei se ketään auta.
Erkki tuli. Hän seisoi ovella, takki haisi pakokaasulta ja öljyltä. Minä avasin oven, koska halusin nähdä, mitä tapahtuu. Hän ei katsonut minua, ei äitiäni, ei Maijaa. Hän meni suoraan Eetun huoneeseen, kyykistyi lattialle ja otti taskusta puisen auton. Se oli käsin veistetty, siinä oli pyörät, jotka pyörivät. Eetu lopetti itkun ja otti auton.
Minä seisoin siinä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi omassa kodissani.
– Sä et jää tänne, minä sanoin Erkille.
– Minä jään, hän sanoi. – Lähde sinä.
Elina pakkasi loppuun. Hän ei edes riisunut takkia ennen lähtöä. Minä seisoin eteisen kamerajalustan alla — se oli ollut siellä vuoden, kun palkkasimme kerran iltahoitajan Eetulle ja minä halusin nähdä, miten lapsi voi illalla. Olin unohtanut koko laitteen, sen vilkkuvan punaisen valon, joka nyt tallensi jokaisen sanan, jonka huusin Erkille, kun tämä kantoi Eetua kylkeään vasten:
– Vie se lapsi pois täältä, jos haluat! En jaksa enää!
En tarkoittanut sitä niin kuin se kuulosti. Mutta kamera ei tiedä tarkoituksista, se tietää vain sanat ja äänen, jolla ne sanotaan.
Ovi kolahti Elinan perässä. Äiti kosketti olkapäätäni, mutta en kuunnellut. Katsoin vain ovea, jonka takana Elina käveli pois — ja Erkkiä, joka jäi seisomaan eteiseen Eetu sylissään, poika vaikeni hänen olallaan.
Sitten tein typerimmän asian, jonka olen koskaan tehnyt.
Soitin lukkosepälle. Kerroin, että asunto on äitini nimissä, ja tilasin uuden lukon. Maksoin siitä satakuusikymmentä euroa. Asensin sen itse, kun Erkki oli vienyt Eetun omaan autoonsa yöksi — hän oli sanonut, ettei jää "kaaokseen", ja minä olin liian väsynyt estämään häntä. Ajattelin, että kun Elina palaa, hän joutuu koputtamaan. Ja minä en avaa, ennen kuin hän suostuu jäämään kotiin.
Hän palasi kahden päivän päästä, yöllä. Kuulin askeleet rappukäytävästä, sitten avaimen raapimisen. Menin ovelle, mutta en avannut. Laittoin puhelimen äänettömälle, vaikka tiesin, että hän katsoo ikkunasta, onko valo päällä.
Aamulla sain puhelun poliisilta.
He kertoivat, että Elina oli tehnyt ilmoituksen, että olin vaihtanut lukon ja estänyt häntä pääsemästä kotiin. Mutta se ei ollut pahin. He kertoivat, että Erkki oli soittanut heille ensin, koska minä ja äitini muka uhkasimme hakea Eetua väkisin edellisenä iltana. Poliisit olivat menneet Erkin luo Kempeleeseen, ja siellä oli tapahtunut jotain, mitä en olisi uskonut.
Erkillä oli se paperi. Sama valtakirja, jonka Elina oli kertaalleen maininnut nauraen — nyt notaari oli vahvistanut sen uudelleen juuri ennen Elinan lähtöä Espooseen, ikään kuin varmuuden vuoksi, jos jotain menisi pieleen kotona. Minä en ollut tiennyt siitä mitään. Lisäksi Erkillä oli tallenne, jonka Elina oli kopioinut kamerasta omaan puhelimeensa jo viikkoja sitten, kun oli huomannut laitteen olevan yhä päällä, ja lähettänyt sen isälleen "varmuuden vuoksi", niin kuin hän myöhemmin oikeudessa sanoi.
Poliisi katsoi tallenteen. He eivät ottaneet minua kiinni, mutta he jättivät Eetun Erkille väliaikaisesti, koska Elina oli äiti ja hänellä oli valtakirja ja tallenne, jolla näytin sanovani asioita, joita en olisi koskaan halunnut sanoa ääneen. Minä soitin äidilleni, itkin puhelimeen, enkä saanut sanaa suustani. Äiti sanoi, että haetaan lapsi takaisin, mutta minä tiesin jo silloin, että se oli ohi.
Kolme kuukautta myöhemmin sain käräjäoikeudesta päätöksen. Avioero. Eetu jäi Elinalle. Asunnosta, joka oli äitini nimissä, tuli riita. Elinan asianajaja löysi paperit, jotka osoittivat, että Elinan äiti oli maksanut osan käsirahasta aikoinaan. Oikeus määräsi minut maksamaan Elinalle kompensaatiota neljäkymmentäkolme tuhatta euroa.
En riidellyt. En valittanut. Istuin keittiössä, avasin pankkisovelluksen ja katsoin numeroa näytöllä. Neljäkymmentäkolme tuhatta. Tein siirron. Kirjoitin viestin viitenumerolla, painoin "hyväksy". Puhelin värähti, kun rahat lähtivät. Laitoin sen pöydälle ja istuin pitkään paikallaan.
Muutamaa päivää myöhemmin näin Elinan kauppakeskuksessa. Hän käveli Eetun kanssa, poika istui kärryissä ja piteli puista autoa — sitä samaa, jonka Erkki oli tuonut. Elina ei nähnyt minua. He menivät hissiin.
Minä jäin seisomaan liukuportaiden eteen, ja käteeni osui takin taskussa vielä se satakuudenkymmenen euron kuitti lukkosepältä, jonka olin unohtanut heittää pois. Käänsin sen sormissani, luin summan uudelleen, ja panin sen takaisin taskuun, koska en keksinyt, mitä muutakaan sille tekisin.
