# Avaimet Rautatienkadun lasiovesta
"Sun äiti on ihan sekaisin", sähisi miniäni puhelimeen huomaamatta, että seisoin raollaan olevan oven takana hänen avaimensa kädessäni. Keltaisen ankan avaimenperä — se, jonka Anne oli ostanut ex-miehensä
Tahmea torstai Tampereella
Minä olen nähnyt tämän saman näytelmän liian monta kertaa yhdentoista vuoden aikana. Työskentelen kassalla Hervannan Prismassa, ja meidän osastolla käy viikoittain nainen, jonka kassakuitti kertoo enemmän kuin hän
Siskoni sulki liesituulettimen ja katsoi kattilaa numero kolme
Tarja seisoi keittiössä aamuseitsemältä, kun ulkona satoi ensimmäistä syysräntää. Hän oli jakanut hellan neljään vyöhykkeeseen: yhdellä hautui Selman keitto, toisella aikuisten ruoka, kolmannella kiehui vesi pullojen pesua varten,
Kylmä puhelu juhannusyönä
Minä, Mikael Aalto, seison tässä nyt sitten kännykkä kädessä, ja ruudulla on mun oman pojan nimi. Soitto tuli tasan kello 23.47. En vastannut heti. Annoin sen soida neljä
# Sateen halki ajettu poika
Ensimmäinen luoti osui bussipysäkin pleksiin ennen kuin Katri Haapala ehti käsittää, että joku ampuu. Lasi räjähti märälle asfaltille. Pieni poika kyyristeli pysäkin ruosteisen penkin alla, toinen käsi päänsä
Näin minä sen näin — tarina naapurista, joka ei ollut minulle mitään, mutta jonka iltaa en unohda
Minä olen asunut samassa kerrostalossa Aurinkolahdessa viisitoista vuotta. Yksiö, neljäs kerros, parveke merelle päin. Ikkunan alla kulkee ratikkakiskojen viereinen kävelytie, ja siinä kohdassa Helsingin valot heijastuvat aina sateen
# Päivä jolloin tapasin Sinikka Rannan
Sinä päivänä ajoin linjaa 16 Tampereella. Kello oli jotain neljän ja puolen viiden välillä, ja laskin minuutteja vuoroni loppuun. Bussin ilmastointi oli ollut koko viikon vaisu, ja hikinen
# Eeron viimeinen toivematka
Istun lentokoneen ikkunapaikalla ja katselen, kuinka Helsinki jää taakse pilvien alle. Eero painaa nenänsä ikkunaan, hengittää siihen huurua ja piirtää sormellaan auringon. Kahdeksanvuotias, jolla on syöpä ja yksi
Autotalli, jonka Eino Latvala jätti tyttärelleen — ja mies, joka yritti viedä sen
Rovaniemellä syyskuun alussa satoi jo räntää, ja huoltoaseman valot heijastuivat märälle asfaltille kuin öljyläikät. Sinikka Latvala seisoi isänsä autokorjaamon ovella, kädessään termoskuppi, jonka kansi ei enää sulkeutunut kunnolla.
Autotalli Härmälässä, isän avaimet ja poika, joka ei koskaan soittanut
Kahvi keitossa, sade katolla — siinä kaksi hajua, joita en vaihtaisi mihinkään. Mutta se ei ole se, mistä tässä kerron. Nimeni on Antti Salonen, olen neljäkymmentäkolme, ja asun