Tarja seisoi keittiössä aamuseitsemältä, kun ulkona satoi ensimmäistä syysräntää. Hän oli jakanut hellan neljään vyöhykkeeseen: yhdellä hautui Selman keitto, toisella aikuisten ruoka, kolmannella kiehui vesi pullojen pesua varten, neljännellä ei mitään. Jokaisella kattilalla oli oma paikka, oma kansi, oma kauha. Selman kattila oli valkoinen, pienempi, ja sen reunassa roikkui sininen kuminauha, jonka Tarja oli pujottanut kahvaan heti herättyään. Ettei kukaan vain sekoittaisi.
Selma oli kymmenen. Kaksi viikkoa sitten sairaalasta oli annettu paperi, jossa luki mitä tyttö saa syödä seuraavan kuukauden aikana ja mitä ei. Ei rasvaista lihaa, ei sieniä, ei mausteita, ei eineksiä. Tarja oli kopioinut listan jääkaapin oveen ja toisen kopion omaan puhelimeensa. Hän keitti aamulla porkkanaa, palsternakkaa, pienen perunan ja lusikallisen öljyä. Ei suolaa. Tarkalleen sen verran kuin lääkäri oli pyytänyt.
Kello yhdentoista jälkeen kuului avain ulko-ovessa. Antero oli antanut äidilleen vara-avaimen joskus kaksi vuotta sitten, eikä kumpikaan ollut puhunut siitä sen jälkeen.
Leena astui eteiseen, riisui takkinsa ja meni suoraan keittiöön. Hän nosti valkoisen kattilan kannen, nojasi lähemmäs ja työnsi nenänsä höyryn sisään.
— Mitä tämä on? — hän kysyi.
— Selman keitto.
— Tämä on vettä.
— Lääkäri määräsi kevyen ruokavalion.
— Lapsi tarvitsee kunnon ruokaa, ei tätä lientä.
Tarja käänsi levyä pienemmälle ja otti lusikan tiskipöydältä. Selma nukkui yläkerrassa, antibiootti oli alkanut vaikuttaa vasta yöllä.
— Ainekset on tarkistettu lääkärin kanssa, — Tarja sanoi.
— Teidän lääkärinne taitaa olla joku nuori, joka ei ole itse kasvattanut ketään.
Leena avasi laukkunsa ja nosti pöydälle kaksi purkkia. Toisessa oli tummaa sienikeittoa, toisessa lihapullia kermakastikkeessa. Purkit olivat tulleet mukaan omasta jääkaapista, Tarja näki sen kansista — toisen reunassa oli vielä hintalappu paikallisesta marketista.
— Vie takaisin, — Tarja sanoi.
— Yksi lusikallinen ei tapa ketään.
— En halua Selmalle sieniä.
— Sinä ylisuojelet. Katsokaa nyt, tyttö ei ole syönyt kunnolla kolmeen päivään.
Tarja otti jääkaapista mansikkajogurtin, jonka päälle hän oli kirjoittanut tussilla päivämäärän. Selman lääke piti ottaa ruuan jälkeen, mutta ei heti perään, vaan puoli tuntia myöhemmin. Tarja oli asettanut puhelimeen kolme ajastinta, koska yksi ei ollut riittänyt.
— Mä käyn katsomassa Selmaa, — hän sanoi.
Hän nousi portaat yläkertaan. Selma istui sängyssä ja piirsi. Sänky oli peitelty tarkasti, ikkuna raollaan, yöpöydällä lasi vettä ja lautanen, jolla oli yksi näkkileipä.
— Miten menee? — Tarja kysyi.
— Siskolla on tylsää.
— Kohta syödään.
Hän viipyi ylhäällä alle viisi minuuttia. Kun hän tuli takaisin, Leena istui keittiön pöydän ääressä ja selasi puhelinta. Valkoinen kattila oli siirretty etulevylle. Punainen kattila, jossa oli aikuisten ruoka, seisoi taaempana. Kattilan vierestä puuttui pieni muovirasia, jonka Tarja oli jättänyt siihen aamulla. Se ei ollut ruokaa. Se oli jotain muuta, ja sen piti olla lähellä.
— Missä rasia on? — Tarja kysyi.
— Mikä rasia?
— Valkoisen kattilan vieressä. Pieni, läpinäkyvä.
— En ole nähnyt mitään rasiaa. Sinä jätät tavaroita joka paikkaan.
Leena ei nostanut katsetta puhelimesta. Tarja avasi jääkaapin, kurkisti kaappien taakse, katsoi roskikseen. Ei mitään. Hän tiesi jättäneensä rasian hellan viereen, koska muisti painaneensa sen kannen kiinni ennen kuin Selma kutsui.
— Menitkö sinä roskiin? — hän kysyi.
— En minä täällä mitään siivoa.
Ovikello soi. Tarja meni avaamaan ja näki eteisessä lääkäri Helanderin, joka oli hoitanut Selmaa sairaalassa. Mies piti kädessään kangaskassia ja näytti siltä kuin olisi tullut suoraan poliklinikalta.
— Olin tässä lähistöllä, — lääkäri sanoi. — Ajattelin tarkistaa, miten Selma voi ja mitä hän on syönyt.
Leena nousi pöydästä ja tuli eteiseen.
— Kertokaa tekin, että lapselle pitää antaa oikeaa ruokaa, — hän sanoi. — Ei mitään lientä.
Helander riisui kengät, pani kassin tuolille ja meni keittiöön. Hän ei vastannut Leenalle. Hän katseli hellaa, kahta kattilaa, roskista, tiskipöytää. Sitten hän avasi valkoisen kattilan kannen.
— Kuka teki tämän? — hän kysyi.
Keitossa kellui sienenpaloja. Kermainen liemi oli vaaleampi kuin aamulla, ja seassa oli lihapullia, jotka eivät kuuluneet sinne. Tarja tunsi hajun heti. Se ei ollut hänen keittonsa.
— Minä en ole tehnyt tuota, — hän sanoi.
Helander nosti lusikalla yhden lihapullan ja katsoi sitä.
— Selman suolisto ei nyt kestä sieniä eikä kermaa. Tämä on täsmälleen se, mitä pyysin välttämään.
Leena seisoi jääkaapin edessä ja puristi käsiään ristiin.
— Minä vain lämmitin ruuan, — hän sanoi.
— Mitä tarkoitatte, lämmititte?
— Tytön keitto näytti valmiilta, mutta se oli ihan vetistä. Ajattelin, että pieni lisäys tekee siitä ruokaa.
Tarja otti askeleen eteenpäin.
— Sinä kaadoit minun keittoni pois?
— En kaatanut. Sekoitin. Laitoin vähän lihapullia, että lapsi jaksaisi.
Helander kääntyi ja avasi roskiskaapin. Siellä oli valkoisia porkkananviipaleita, palsternakkaa, perunaa. Saman keiton jäänteet, jotka oli kauhottu viemäriin tai viskattu roskiin. Leena oli siis valehdellut. Tai sitten hän ei enää muistanut, mitä oli tehnyt.
Lääkäri kurkisti vielä kerran kattiloihin. Sitten hän kumartui ja veti esiin kännykän taskustaan.
— Tarja lähetti minulle aamulla kuvan hellasta, — hän sanoi. — Varmistaakseen, että ruoka on oikein. Katsotaan yhdessä.
Hän käänsi puhelimen näytön keittiön valoon. Kuvassa näkyi valkoinen kattila etulevyllä. Sen vieressä oli pieni läpinäkyvä rasia, jossa oli vaaleaa jauhetta. Kannen päällä sininen kuminauha.
— Tämä rasia, — Helander sanoi, — ei ole mauste. Se on Selman lääkettä. Siinä on tarkka määrä aamun ja illan annoksiin. Sen piti mennä keittoon vasta viimeisenä, koska kuumennus tuhoaa vaikutuksen.
Tarja puristi tiskipöydän reunaa.
— Missä se on? — hän kysyi Leenalta.
Leena ei vastannut. Hän seisoi paikallaan ja katsoi kuvaa.
— Minä luulin sitä suolaksi. Sekoitin sen aikuisten kattilaan. Se on varmaan siellä.
Helander otti kauhan, nosti punaisen kattilan kannen ja sekoitti varovasti. Hän maistoi pienen määrän, sylkäisi tiskialtaaseen ja laski kauhan käsistään.
— Tämä ruoka on pilalla, — hän sanoi. — Koko kattilallinen on nyt käyttökelvotonta. Lääke muuttui kuumennuksessa, ja sienikeitto on sekoittunut siihen. Selma ei voi syödä kumpaakaan.
Tarja katsoi hellaa. Neljä levyä, joista kaksi paloi, kaksi oli kylmänä. Hän oli herännyt kuudelta, keittänyt kaksi kattilallista, merkannut kannet, soittanut apteekkiin, varmistanut lääkäriltä annoksen. Nyt hän seisoi keittiössä, jossa hänen tyttärensä lääke oli pilkottu aikuisten ruokaan ja hänen tyttärensä ruoka oli viskattu roskiin.
— Selma ei ole syönyt vielä mitään, — hän sanoi. — Eikö niin?
Kukaan ei vastannut. Yläkerrasta kuului askelia. Selma tuli portaisiin ja jäi seisomaan kaiteen taakse.
— Äiti, haisee ihan ruualle, — hän sanoi.
Tarja ei kääntynyt. Hän nosti valkoisen kattilan liedeltä ja kaatoi koko sisällön viemäriin. Sitten hän pesi kattilan, otti leikkuulaudan ja alkoi kuoria uutta porkkanaa. Sormet tärisivät, mutta hän ei pysähtynyt.
— Aikuisten ruuasta ei ole mitään jäljellä, — hän sanoi Leenalle. — Sinun kattilasi on nyt tyhjä. Seison tässä, kunnes Selma on syönyt.
Leena otti laukkunsa ja meni eteiseen. Hän puki takin hitaasti, katseli pari kertaa keittiöön päin, mutta ei sanonut mitään. Antero ei ollut koko aikana tullut alakertaan. Tarja tiesi, että hän istui työhuoneessa ja kuuli kaiken. Hän tiesi myös, että ulko-oven avain ei jäisi enää Leenan haltuun.
Kun Leena lähti, Tarja siirsi keittiön pöydän ääreen leikkuulaudan ja alkoi pilkkoa. Selma tuli alas ja istui tuolille. Tarja viipaloi porkkanan aivan ohuiksi kiekoiksi, yksi toisensa jälkeen, eikä sanonut mitään. Vesi alkoi kiehua. Uusi keitto tuoksui makealta ja puhtaalta.
Tarja otti puhelimen, avasi valokuvan aamusta ja poisti sen. Sitten hän otti lääkärin uuden annoksen, tarkisti lusikalla määrän, sekoitti valmiiseen keittoon ja nosti lautasen Selman eteen.
— Syötkö heti, — hän sanoi, — vai otetaanko ensin lääke?
Selma otti lusikan.
— Ensin ruoka.
Tarja istui vastapäätä ja katsoi, kun tyttö söi. Ikkunan takana satoi edelleen räntää, mutta keittiössä oli lämmin. Kun lautanen oli tyhjä, Tarja otti tyhjän lääkepurkin, pudotti sen taskuunsa ja käveli eteiseen. Hän veti ulkovälioven takaa esiin Leenan kumisaappaat, joita tämä ei ollut muistanut mukaansa, ja nosti ne oven ulkopuolelle.
Sitten hän sulki oven perässään ja käänsi lukkoa yhden pykälän enemmän kuin yleensä.
