Sinä päivänä ajoin linjaa 16 Tampereella.
Kello oli jotain neljän ja puolen viiden välillä, ja laskin minuutteja vuoroni loppuun. Bussin ilmastointi oli ollut koko viikon vaisu, ja hikinen lämpö tarttui penkkeihin. Hämeenkadun pysäkillä nousi kyytiin nelikymppinen nainen, hänen perässään kaksi parikymppistä miestä, kuin toistensa peilikuvat — toisella oli rannerengastatuointi käsivarressa, toisella Tampereen Ilveksen pipo. He kävelivät bussin perälle sanaakaan vaihtamatta. Nainen istuutui yksin lähelle takaovea, kädessään ruskea kansio, jota hän piti tiukasti rintaansa vasten kuin jotain särkyvää.
Kaksi pysäkkiä myöhemmin kyytiin nousi vanhempi rouva, kassi kädessä ja seurakunnan tuulettimenomainen viuhka toisessa. Sinikka nousi heti seisomaan, kosketti tätä olkapäähän ja sanoi:
— Istukaa tähän, kummi. Olkaa hyvä.
Rouva istuutui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä kansion päältä. He eivät puhuneet paljon, mutta ennen Taysin pysäkkiä, jolla rouva jäi pois, näin Sinikan katsovan taaksepäin poikien suuntaan useamman kerran, huolestuneena tavalla joka ei tuntunut sopivan tuntemattomien väliseen suhteeseen. Myöhemmin sain tietää, että rouva oli hänen kummitätinsä lapsuudesta asti — sama, joka oli kastanut hänet ja auttanut kasvattamaan nuo kaksi poikaa, kun kukaan muu ei ollut halunnut ottaa vastuuta.
Näin hänet uudelleen tiistaina, jo pimeän tultua, kahvilassa Tammelantorin laidalla. Olin lopettanut vuoroni ja tilaamassa kaakaota, kun hän tuli sisään sama ruskea kansio kainalossa, siihen oli tussilla kirjoitettu: "Talo — Kalevan puistotie". Hän istuutui pari pöytää minusta taaksepäin, ja hänen perässään tulivat molemmat kaksoset. Harvoin kiinnitän huomiota vieraiden keskusteluihin, mutta sinä iltana en voinut olla kuulematta.
— Sinikka-täti, sä tiedät että talo on aina ollut meidän molempien — sanoi tatuoitu.
Sinikka otti kansiosta pankin tiliotteita. Ensin hän laski pöydälle tiliotteen. Sitten kopion kauppakirjasta. Ja lopuksi vaaleanpunaisen taloyhtiön paperin siitä huoneistosta jonka hän oli ostanut vuonna 2014 — Kalevassa, uima-altaan ja sähköportin kanssa, ja pihalla omenapuu.
— Te olette kaksikymmentäkolme —sanoi Sinikka. — Otin teidät luokseni kun olitte kaksitoistavuotiaita, kun teidän äitinne, siskoni, muutti Ouluun eikä koskaan palannut. Yksitoista vuotta maksoin tätä taloa kassanhoitajan palkalla K-Supermarketista. Yksitoista vuotta ilman uutta autoa, ilman lomamatkoja, ilman naimisiinmenoa. Ja nyt te haluatte että myyn sen niin kuin mitään.
Tatuoitu naurahti.
— Kukaan ei pyytänyt sua uhrautumaan. Sä jäit koska halusit.
Sinikka ei vastannut heti. Sormillaan hän silitti yhä uudelleen tiliotteen taittunutta kulmaa, ikään kuin voisi pyyhkiä pois siihen painetun luvun. Minä istuin liikkumatta, kuppi puolimatkassa suulleni, mutta en enää voinut teeskennellä etten kuunnellut.
— Talosta saa kolmesataakaksikymmentätuhatta —jatkoi tatuoitu. — Me ollaan jo puhuttu kiinteistönvälittäjän kanssa Hervannassa. Sä saat äidin henkivakuutuksesta, kahdeksantoista tuhatta euroa. Sillä saat pienen yksiön Tammelasta.
Ajattelin että Sinikka nousisi ja huutaisi. Mutta ei. Hän otti laukustaan vanhan puhelimen, jonka näyttö oli kulmasta säröillä, ja avasi äänitallenteen.
Puhelimesta kuuluva ääni oli kummitädin — saman, jonka hän oli auttanut istumaan bussissa:
"Sinikka, kulta, äänitän tämän koska siskosi ei koskaan omistanut sitä taloa. Panin talon sinun nimiisi jo vuonna 2013, kun aloit maksaa lainaa yksin, koska olin todistajana joka ainoalle maksulle. On vain yksi avain, se joka avaa tallelokeron Nordeassa Hämeenkadulla, ja siellä on alkuperäinen kauppakirja sinun nimelläsi. Älä anna kenenkään muun päästä siihen lokeroon."
Kaksoset tuijottivat puhelinta. Sinikka sammutti sen ja sulki kansion.
— Te toitte minut tänne jotta allekirjoittaisin myynnin luullen että talo on teidän molempien — sanoi hän. — Mutta talo ei koskaan ollut äitinne. Se on minun. Kolmentoista vuoden ajan.
Tatuoitu nousi seisomaan.
— Ei se voi olla totta. Me käytiin pankin lokerolla viime viikolla. Löydettiin kultainen avain sun huoneestasi ja käytettiin sitä.
Sinikka katsoi häntä hetken ja päästi sitten lyhyen naurahduksen, ilman iloa.
— Se avain jonka te löysitte avaa lokeron missä säilytän äitini vanhoja kirjeitä, rauha hänen muistolleen. Ei muuta. Avain siihen lokeroon missä kauppakirja on, on tässä — hän kosketti takkinsa taskua sydämen kohdalla — kummitäti antoi sen minulle kolme vuotta sitten, kun hänelle löytyi syöpä ja hän sai minut lupaamaan että suojelisin tätä taloa keneltä tahansa, teidät kaksi mukaan lukien.
Pipollinen otti pipon päästään yhtäkkiä, kuin hänelle olisi tullut kuuma.
— Ei se oo reilua, täti. Me kasvettiin siellä.
— Ja juuri sen takia jätän sen teille testamentissa kun kuolen —sanoi Sinikka katsomatta pois hänen kasvoistaan. — Mutta niin kauan kuin elän, siihen taloon ei koske. Ei myydä. Eikä sitä käytetä minkään vakuutena.
Hän nousi, sulki kansion ja piti sitä sylissään. Ennen lähtöä hän otti uuden puhelimensa, näppäili numeron ja laittoi kaiuttimelle.
— Marja, täällä Sinikka. Peru tapaaminen sen välittäjän kanssa Hervannassa. Taloa ei myydä. Ja pyydä lakimiestä laittamaan merkintä lainhuutorekisteriin, jotain virallista, ettei kukaan muu yritä tätä uudestaan.
— Selvä, Sinikka — vastasi ääni toisessa päässä. — Minulla on jo valmiina kauppakirjan oikeaksi todistettu kopio siltä varalta että tarvitset sen näyttää.
Sinikka lopetti puhelun. Kulkiessaan pöytäni ohi hän huomasi minut.
— Te olitte se bussikuski, eikö niin? —kysyi hän.
— Kyllä, rouva. Sama joka näki teidän auttavan kummitätinne istumaan viime viikolla.
— Kiitos ettette sekaantunut —sanoi hän. — Joskus tarvitsee todistajan, vaikka hiljaisen.
Ja hän lähti. Kaksoset jäivät istumaan, katsoen ovea. Tatuoitu otti puhelimen ja soitti välittäjälle Hervannassa peruakseen tapaamisen. Pipollinen laski väärän kultaisen avaimen pöydälle ja jätti sen sinne, kuin jonkin joka ei enää kelpaa mihinkään.
Maksoin kaakaoni ja lähdin. Kävelin pysäkille asti, mutta en noussut bussiin heti. Jäin hetkeksi katsomaan kahvilan ikkunaa ulkoa. Molemmat pojat istuivat yhä, puhuen matalalla äänellä, osoittaen vaaleanpunaista taloyhtiöpaperia kuin yrittäisivät vieläkin löytää siitä jonkin ulospääsyn.
Seuraavana aamuna, kun aloitin vuoroni, näin Sinikan seisomassa samalla Hämeenkadun pysäkillä. Hän nousi kyytiin, maksoi neljän euron kertalipun ja istuutui ensimmäiselle penkille. Kädessään oli sama ruskea kansio.
— Menettekö pankkiin? —kysyin peilistä.
— Menen viemään kauppakirjan lainhuutorekisteriin vihdoin viimein —sanoi hän. — Ja käyn samalla kiittämässä kummitätiäni, joka voi jo paremmin, siitä että hän opetti minut säilyttämään paperini kunnolla.
Nyökkäsin kerran ja jatkoin ajamista.
