Minä olen nähnyt tämän saman näytelmän liian monta kertaa yhdentoista vuoden aikana. Työskentelen kassalla Hervannan Prismassa, ja meidän osastolla käy viikoittain nainen, jonka kassakuitti kertoo enemmän kuin hän itse koskaan sanoisi. Pelkkää perusruokaa. Ei suklaata, ei limsaa, ei mitään ylimääräistä. Hän laskee kolikot kämmenelleen ennen kuin maksaa, ja hänen sormensa puristavat kuitin aina samalla tavalla — kuin se olisi viimeinen todiste siitä, että rahat riittivät.
Hänen nimensä on Pirjo. Olen oppinut sen, kun hän kerran unohti bonuskorttinsa tiskille.
Sinä torstaina satoi räntää vaakasuoraan, ja Pirjo tuli kauppaan vasta puoli kahdeksan jälkeen illalla. Lapsi roikkui hänen kädessään — ehkä neljävuotias, punaiset posket, dinosaurus kainalossa. Poika haukotteli niin että koko pieni vartalo tärisi. Pirjo nosti hänet istumaan ostoskärryn lastenistuimeen, vaikka poika oli siihen jo melkein liian iso.
— Äiti, minä en jaksa, poika sanoi.
— Kohta mennään kotiin, Pirjo vastasi eikä katsonut poikaan. Hän katsoi hyllyä, jossa oli kaurapuuroa, ja hänen huulensa liikkuivat kuin hän laskisi mielessään.
Minä pyyhin kassahihnaa ja teeskentelin, etten näe.
Hän osti kaurapuuroa, maitoa, leipää, kananmunia, porkkanoita, yhden paketin makaronia. Ei mitään muuta. Kun hän kaivoi lompakkoa esiin, hänen kännykkänsä soi taskussa — värinä kuului tiskin läpi. Hän vilkaisi näyttöä, painoi punaista luuria ja työnsi puhelimen takaisin taskuun. Sormet tuskin vapisivat, mutta minä näin, miten hän painoi taskun läpi nappia uudestaan — varmuuden vuoksi.
Poika alkoi itkeä ihan hiljaa, sellaista väsynyttä ininää, joka ei vaadi vastausta.
— Kohta, Pirjo sanoi ja nosti pojan kärrystä. Lapsen kengät roikkuivat ilmassa.
He lähtivät. Automaattiovet sulkeutuivat heidän perässään, ja ulkoa kuului bussin ääni. Satoi jo ihan kunnolla.
Seuraavan kerran näin Pirjon lauantaina. Hän ei tullut kassalle, vaan seisoi palautusautomaatin edessä pullopussin kanssa. Lapsi ei ollut mukana. Pirjolla oli yllään sama takki kuin aina, mutta hiukset olivat jotenkin eri tavalla — eivät likaiset, vaan kiinni kietaistut, kuin hän olisi yrittänyt jotain uutta. Hän syötti pulloja koneeseen yksi kerrallaan, ja jokainen pullo kilahti kuin pieni kello.
— Anteeksi, sanoin, koska vuoroni oli jo päättynyt ja minulla oli kiire bussiin. — Voinko auttaa?
Hän säpsähti, kääntyi ja katsoi minua kuin olisin ilmestynyt tyhjästä.
— Ei, ei tarvitse. Minä osaan.
Hän palasi koneen ääreen. Laitoin työliivin naulakkoon ja lähdin, mutta pysähdyin eteisessä — jostain syystä katsoin taakseni. Pirjo seisoi koneen edessä kädet taskuissa. Pullopussi oli vielä puolillaan. Hän ei syöttänyt pulloja. Hän vain seisoi ja tuijotti näyttöä, jossa luki palautussumma: neljä euroa ja kuusikymmentä senttiä.
En tiedä, miksi jäin katsomaan. Ehkä siksi, että minä olen nähnyt tämän ennenkin. Naisen, joka seisoo kaupan eteisessä ja odottaa, että jokin muuttuisi.
Maanantaina Pirjo tuli taas. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan paperikassi, ei ostoskasseja. Hän käveli suoraan meidän osaston ohi, ja minä näin, että kassissa oli jotain pehmeää, ehkä pyyhkeitä tai kosmetiikkaa. Lapsi juoksi vierellä ja hoki:
— Minä olen assistentti! Minä autan!
Pirjo nauroi. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen nauravan. Ääni oli matala ja vähän käheä, kuin pitkästä hiljaisuudesta tullut.
Hän meni hissille. Meidän kauppakeskuksessa on yläkerrassa pieniä toimistohuoneita, joita vuokrataan halvalla — parturi-kampaajalle, hierojalle, jalkahoitajalle. Kukaan ei koskaan pysy siellä kauan, mutta aina joku yrittää.
Minä unohdin koko asian, kunnes näin hänen ilmoituksensa ilmoitustaululla ruokakaupan seinällä. Pahvipohja, kaksi nuppineulaa, käsin kirjoitettu:
”Pirjo K. — meikkaaja. Ajanvaraus etukäteen. Hervanta, Rakennusmestarinkatu 4, huone 12.”
Lapsi oli selvästi auttanut kiinnityksessä: nuppineulat olivat vinossa, toinen melkein irti. Minä painoin sen takaisin paikalleen.
Seuraavina viikkoina näin Pirjon useammin. Hän ei enää tullut kauppaan vain ruokaostoksille, vaan joskus hän käveli kiireesti postin ohi, joskus seisoi pankkiautomaatilla ja talleti seteleitä. Aina sama takki, mutta nyt sen alla oli eri vaatteet — puhtaat, silitetyt, joskus jopa kauluspaita. Lapsi ei enää roikkunut kädessä vaan käveli itse, kantoi pientä reppua, ja kerran näin hänen syövän jäätelöä penkillä, kun Pirjo puhui puhelimeen.
Eräänä torstaina Pirjo tuli kassalleni. Ostoskori oli täynnä: hedelmiä, kalaa, kynttilöitä, valkoista leipää. Hän katsoi minua suoraan, jotenkin kevyemmin kuin ennen, ja sanoi:
— Kiva, että olet vielä täällä.
— Minä olen täällä aina, vastasin typerästi, koska en keksinyt muuta.
Hän maksoi kortilla. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen maksavan kortilla. Aina käteisellä, aina kolikoilla. Nyt kortti vilahti lukijassa kuin se olisi maailman tavallisin asia.
Seuraavalla viikolla Pirjon mukana oli mies. Ensin en tunnistanut tilannetta — he seisoivat paistopisteen luona, ja mies puhui kovalla äänellä. Pirjo kuunteli, katse lattiassa, kädet ristissä vatsan päällä. Mies heilutti kännykkää ilmassa kuin se olisi syyllinen johonkin.
— Sinä et osaa mitään itse, mies sanoi. — Ilman minua et olisi mitään.
Minä olin hyllyjen välissä. En voinut olla kuulematta, koska mies ei osannut puhua hiljaa.
Pirjo ei vastannut. Hän otti leipäpussin hyllystä, laittoi sen koriin ja lähti kävelemään kohti kassoja. Mies tarttui häntä käsivarresta — ei kovaa, mutta näin, miten Pirjon koko vartalo jännittyi.
— Katso minua, kun puhun sinulle, mies sanoi.
Pirjo katsoi. Ja sitten hän teki jotain, mitä en unohda: hän veti kätensä irti, ihan rauhallisesti, kuin olisi korjannut takin hihaa. Ei riuhtaissut, ei huutanut. Vain irrotti otteen.
— Minä en ole sinun, hän sanoi. Ääni oli aivan tasainen. — En ole koskaan ollut.
Mies nauroi ilkeästi:
— Olet sinä. Kuka muu sinut huolisi?
Pirjo kääntyi selin ja käveli kassalle. Mies jäi seisomaan paistopisteen eteen, ja minä näin, miten hänen leukansa kiristyi. Hän potkaisi ostoskoria — sellaista pientä, muovista — ja se kaatui kolisten.
Pirjo ei katsonut taakseen.
Minä menin hänen perässään tiskille. En tiedä miksi. Ehkä halusin olla siinä, jos joku tarvitsisi todistajan. Pirjo latasi ostokset hihnalle, ja minä huomasin, että hänen kätensä eivät vapisseet. Oikea käsi liikkui rauhallisesti, vasemmalla hän piti kiinni kärryn reunasta. Rystyset olivat valkoiset.
— Kaikki hyvin? kysyin, kun ojensin kuittia.
Hän nosti katseensa. Silmät olivat kuivat, mutta jossain niiden takana oli jotain, mitä en ollut nähnyt ennen. Ei pelkoa. Ei väsymystä. Jotain muuta.
— Kyllä, hän sanoi. — Nyt on.
Hän osti kahvia. Sellaista kalliimpaa, kahvipaketin, jossa oli papuja eikä valmista jauhettua. Hän laittoi sen kassiin ihan kuin se olisi ollut kruunu.
Minä en nähnyt Pirjoa pariin viikkoon. Ajattelin häntä usein, varsinkin torstaisin, kun räntäsade alkoi. Sitten eräänä päivänä hän tuli taas. Ei kauppaan, vaan seisoi ulko-ovella, kädessään pahvilaatikko. Lapsi ei ollut mukana.
— Muutatko? kysyin, koska pahvilaatikko näytti siltä, mitä ihmiset kantavat muuttopäivänä.
— En minä, hän sanoi väsyneesti. — Minä vein tavarat varastoon. Huoneessa on nyt enemmän tilaa.
Hän ojensi minulle jotain — pienen käyntikortin. Valkoinen, musta teksti, kultainen reunus.
”Pirjo K. — kosmetologi. Ajanvaraus.”
— Tule joskus, hän sanoi. — Saat alennusta.
Minä otin kortin. Se oli painava, laadukas, sellainen, jonka painaminen maksaa rahaa.
— Minä tulen, valehtelin, koska en käytä meikkiä enkä tiennyt, mitä sanoisin.
Pirjo lähti kohti pysäkkiä. Räntä oli lakannut, ja ilta-aurinko paistoi matalalta. Hän käveli nopeasti, selkä suorassa, ja pahvilaatikko keikkui hänen käsissään kuin se olisi painanut enemmän kuin miltä näytti.
Mies seisoi parkkipaikan reunalla ja katsoi hänen peräänsä. Sama mies kuin kaupassa. Hän ei huutanut eikä seurannut perässä. Hän vain seisoi siinä, kädet taskussa, ja tuijotti, kunnes Pirjo katosi kulman taakse.
Minä jäin katsomaan miestä. Hän ei liikahtanut pitkään aikaan. Sitten hän kääntyi, potkaisi lumikokkaretta ja käveli toiseen suuntaan.
Kolme kuukautta myöhemmin sain kuulla, että yläkerran huone 12 oli nyt täynnä joka perjantai. Pirjo oli palkannut toisen työntekijän, nuoren tytön, joka hoiti pikkulauantain asiakkaat. Nainen, jolta kuulin tämän, sanoi että Pirjo oli ostanut huoneeseen uuden peilin ja kunnon valot.
— Ja se entinen mies, nainen kertoi, — kävi kerran ovella. Seisoi siinä varmaan kymmenen minuuttia. Ei koputtanut. Kun Pirjo avasi, se vain katsoi ja lähti.
Nyt on huhtikuu. Räntäsade on vaihtunut vesisateeseen, ja minä seison edelleen Hervannan Prisman kassalla. Käyntikortti on lompakossani, sen kulmat jo pehmeät hankauksesta. Valkoinen, musta teksti, kultainen reunus.
Kello on melkein yhdeksän illalla, kun uusi nainen tulee kassalleni. En ole nähnyt häntä ennen. Hänellä on ostoskorissa kaurapuuroa, maitoa, leipää, yksi paketti makaronia. Hän kaivaa kolikoita taskustaan ja alkaa laskea niitä kämmenelleen, hitaasti, yksi kerrallaan, ennen kuin edes katsoo minua.
Minä luen hänen ostoksensa, laitan pussin valmiiksi, ja kun ojennan hänelle kuittia, työnnän samalla toisen käden lompakkooni ja otan käyntikortin. Laitan sen hihnalle kuitin viereen, käännän sen niin että kultainen reunus näkyy ylöspäin.
— Tuo voi olla hyödyksi, sanon.
Nainen katsoo korttia. Ei ota sitä heti. Katsoo vielä minua, sitten korttia uudestaan, ja lopulta työntää sen taskuunsa kolikoiden joukkoon.
