Kun poikani häissä miniäni pyysi minua kohteliaasti siirtymään kauemmaksi pöytään, koska "niin on kaikille mukavampaa", nousin sanomatta mitään. Puristin käsilaukkuani rystyset valkoisina ja kävelin paikalleni aivan orkesterin viereen, missä musiikki jyskytti niin kovaa, ettei vierustoverille voinut puhua. Koko illan hymyilin, söin paahtopaistia ilman ruokahalua, taputin maljapuheille. Mutta sisälläni jyskytti toisenlainen ääni – tunne, että olin oman poikani juhlassa pelkkä satunnainen sivustakatsoja.
Nimeni on Regina ja olen kuusikymmentäkuusi. Asun pienessä maalaistalossa Mäntyharjun kumpuilevassa maastossa, talossa jonka rakensimme mieheni kanssa tiili tiileltä 80-luvulla. Mieheni kuoli kymmenen vuotta sitten, ja kasvatin poikamme Eeliksen pitkälti yksin, sillä mieheni oli usein raksakeikoilla ulkomailla. Eelis oppi ajamaan traktoria ennen kuin täytti kymmenen, keräsi kananmunia kanalasta saappaat savessa, kaivoi perunoita pellosta syyspimeällä. Myöhemmin hän muutti Helsinkiin opiskelemaan, valmistui IT-alalle, ja vuosi sitten hän nai kaupunkilaistytön, Eevan.
Eeva on kotoisin Helsingin keskustasta, kerrostaloasunnosta, eikä ole eläissään nähnyt elävää kanaa. Hän on herttainen, mutta kun hän puhuu design-ravintoloista, viinimessuista tai muodin kiertokuluista, tunnen kuin hän puhuisi toiselta planeetalta. Häät pidettiin syyskuussa ravintolassa Helsingin vanhassa satamassa, kynttilöiden ja jousikvartetin ympäröimänä. Minulla oli ylläni naapurin Aunen ompelema mekko, vanhan lehtileikkeen mallin mukaan – en halunnut ostaa uutta, liian kallista. Saavuin ajoissa, sydän pamppaillen, ja laskin käsilaukkuni tuolille aivan pääpöydän viereen.
Sitten Eeva tuli kädessään paperilappu, hymy kasvoillaan mutta silmissä jännitystä, jota silloin pidin vain hääpäivän kiireenä.
– Regina, anteeksi, teimme pienen muutoksen. Luulen, että sinun on mukavampi istua viidennessä pöydässä, maalaissukulaisten kanssa.
Nyökkäsin. Otin laukkuni. Kävelin hiljaa pöytään numero viisi, joka oli suoraan kaiuttimien alla, niin lähellä rumpuja että pöytäliina värisi jokaisella iskulla. Minut istutettiin kaukaisten serkkujen viereen, jotka olin nähnyt viimeksi ristiäisissä kaksikymmentä vuotta sitten. Heille minut esiteltiin "Eeliksen äitinä", ja keskustelu tyrehtyi nopeasti.
Vatsassani kipristeli, mutta pakotin hymyn huulilleni. Nostin maljaa, söin lautasellisen ja toisenkin, enemmän liikkeen kuin nälän vuoksi. Kun kuulin juontajan kuuluttavan "äidin ja pojan tanssin", jokin minussa vavahti. Tiesin, millainen perinne on kyseessä – ja tiesin, missä minua odotettiin. Pääpöydän ympärillä vieraat alkoivat kääntyillä, katseet etsivät minua sieltä mistä minua ei enää ollut.
Silloin Eelis nousi.
Hän nousi hitaasti, vakaasti, ja katsoi suoraan minuun yli koko salin, yli kynttilöiden ja pukujen, yli juontajan hämmentyneen ilmeen. Hän lähti kävelemään minua kohti, askel askeleelta, ilman epäröintiä. Minä istuin aivan hiljaa, kädet sylissäni täristen. Koko sali hiljeni, vain viulun viimeinen sävel häipyi ilmaan. Jokainen askel tuntui sekunneilta, jotka vetivät syvemmälle rintaani: tämä hetki joko särkisi sydämeni tai piirtäisi siihen jotain mitä mikään ei voisi pyyhkiä pois.
– Äiti, tule, Eelis sanoi ojentaen kätensä. – Tämä tanssi on sinulle, istuitpa sinut mihin pöytään tahansa.
Tartuin hänen käteensä ja nousin vaikka polveni vapisivat. Hän talutti minut tanssilattialle keskelle kaikkia tuijottavia katseita, ja me aloimme kiertää hitaasti, keinahdella musiikin tahtiin. Panin pääni hänen olkapäälleen, ja yhtäkkiä olin takaisin maalaistiellä, jossa opetin häntä ajamaan polkupyörää ilman apupyöriä, pitäen ohjaustangosta kiinni ja juosten vierellä kunnes päästin irti.
– Anteeksi pöytä, äiti. Sain tietää vasta kaksikymmentä minuuttia sitten, hän kuiskasi.
– Ei se mitään, poikaseni.
– On se. Mutta nyt sinä olet tässä, minun kanssani.
En vastannut. Kyynelet valuivat poskilleni, enkä pyyhkinyt niitä. Tunsin kuinka hänen otteensa tiukkeni, kuin hän olisi halunnut rutistaa minusta ulos kaiken sen väärän paikan aiheuttaman yksinäisyyden. Kun kappale loppui, hän kumartui ja kuiskasi korvaani sanat, joita en ikinä unohda: "Aina äiti, aina se nainen joka kasvatti minut kanalan hajussa ja perunapellon mudassa, olkoon mikä tahansa kaupunki kotini."
Sitten hän saattoi minut takaisin paikalleni, mutta tällä kertaa pää pystyssä. Vieraat taputtivat, osa pyyhki silmäkulmiaan. Huomasin miten Eeva seisoi sivummalla, kädet ristissä vatsansa päällä, kasvot kalpeina. Kun palasin, hän tuli luokseni ripeästi, vetäen henkeä.
– Regina, anteeksi, minä en ajatellut… Minä luulin vain istumajärjestystä, en tajunnut miltä sinusta tuntuu. Olen niin pahoillani.
Katsoin häntä ja näin siinä tytössä saman epävarmuuden kuin itsessäni vuosikymmeniä sitten, kun yritin ymmärtää kaupunkilaisten tapoja. Halasin häntä lujasti, ja sanoin: "Sinä et tiennyt, mutta nyt tiedät. Ja se riittää."
Myöhemmin illalla istuin viidennen pöydän ääressä, mutta nyt muiden vieraiden joukossa istui uteliaisuus kunnioituksen sekaisena. Eelis kävi hakemassa minut viereensä muutaman kerran, ja lopulta eräs sukulainen liikutti tuolinsa lähemmäs ja aloimme jutella vuosikymmenten takaisesta heinänteosta.
Kului kuukausia, ja muistan yhä sen tanssin. Muistan miten poikani, nyt kaupunkilainen IT-asiantuntija, sielultaan pysyi samana pikkupoikana, joka tiesi ettei äidin paikkaa määrittele mikään istumakartta – vaan se, kuka hänet hakee tanssiin silloin kun kukaan muu ei katso. En mieti enää, oliko kyse kaupungin ja maaseudun välisestä kuilusta vai vain pienestä ajattelemattomuudesta. Tiedän vain, että kun rakastaa tarpeeksi, ei yksikään pöytä ole liian kaukana.
