— Äiti, mä oon valmis!
Elias syöksyi huoneestaan. Kymmenen vuotta, samanlaiset pisamat kuin isällään, villiintynyt etutukka. Hän ei vielä tiennyt, miten paljon tämä päivä merkitsi Suville.
— Hyvä, Suvi sanoi ja veti laukkunsa vetoketjun kiinni. — Aki tulee ihan kohta.
— Onks niiden mökki oikeesti järven rannalla? Saanks mä ajaa veneellä?
— Järven rannalla on. Veneestä en lupaa mitään, katsotaan mitä Akun isä sanoo.
Elias nappasi reppunsa eteisen lattialta ja alkoi penkoa sitä. Suvi vilkaisi puhelinta tiskillä. Kahdeksan viikkoa. Ei näkynyt vielä mihinkään väljän paidan alla, mutta hän tunsi sen koko ajan — pienen painon alavatsassa, uuden elämän joka ei kysynyt lupaa.
Puhelin värisi. Hän tiesi kuka soitti ennen kuin katsoi ruutua.
— Suvi, täällä Raija, ääni oli siirappinen. — Miten sinä jaksat, kultaseni?
— Ihan hyvin. Me ollaan lähdössä.
— Minne te olette menossa?
— Akin vanhemmille. Mökille.
Tauko. Suvi kuuli melkein, miten huulet puristuivat viivaksi toisessa päässä.
— Ai. Tapaamaan uutta anoppia.
— Niin.
— No mutta sepä mukavaa. Minä vain ajattelin soittaa ja toivottaa hyvää matkaa. Ja kysyä, että milloinkas minä saan Eliaksen viikonlopuksi? Meillä oli se perinne, tiedäthän, lauantaipullat ja korttipelit.
Suvi puristi puhelinta. Sormenpäät valkoisina.
— Katsotaan. Nyt mulla ei oikeesti oo aikaa.
— Tietysti, tietysti. Mutta kuule, yksi asia. Olethan sinä ajatellut, miltä tuntuu mennä sinne? Nainen jolla on lapsi toisesta miehestä. Hehän ovat varmasti puhuneet teistä jo kaiken. Että sinä olet eronnut. Että Elias on jonkun toisen poika. Uusi anoppi voi olla vaikea, tiedäthän sinä. Me anopit olemme kaikki samanlaisia.
— Minun pitää mennä.
— Soita sitten, kun palaat. Haluan kuulla, miten Eliaksella meni.
Suvi lopetti puhelun. Sormet tärisivät pahemmin kuin aamulla. Jokainen puhelu tämän naisen kanssa jätti saman olon — kuin olisi juuri noussut avannosta, iho kihelmöiden, eikä tiennyt itkisikö vai huutaisiko.
Ovikello soi.
Aki seisoi kynnyksellä, autonavain heilui sormessa, aurinkolasit päälaella. Ja hetkeksi Suvin sisällä jokin päästi irti.
— Valmiita seikkailuun? Aki katsoi häntä tarkemmin. — Hei. Mitä nyt?
— Ei mitään.
— Suvi.
— Raija soitti.
Akin kasvot synkistyivät.
— Ja mitä se nyt keksi?
— Varoitti uudesta anopista. Sanoi että kaikki anopit on samanlaisia.
— Mitä sä vastasit?
— En mitään. Mutta mä pelkään, että se on ehkä oikeassa.
Aki astui lähemmäs ja painoi otsansa hänen otsaansa vasten.
— Kuuntele. Mun äiti ei ole Joonaksen äiti. Mun perhe ei ole sun entinen perhe. Jos sä meet sinne valmiina etsimään jotain vikaa, sä myös löydät sen. Vaikka sitä ei olisi olemassakaan.
— Mä tiedän.
— Yhdeksäntoista vuotta sua opetettiin olemaan luottamatta. Se ei parane kuukaudessa. Mutta mä pyydän — anna niille mahdollisuus. Katso ja kuuntele. Ilman sitä Raijan filtteriä.
Elias törmäsi eteiseen reppu selässä.
— Mennäänkö jo? Mennäänkö?
— Mennään, Aki sanoi ja heitti hänelle ilkikurisen virnistyksen. — Mutta sopimus: jos sä saat isomman kalan kuin mun isä, älä naura liikaa. Sillä on herkkä ego.
Elias hörähti. Suvi otti laukkunsa ja seurasi heitä ulos. Puhelin värisi taskussa. Hän ei vilkaissut sitä. Tiesi kuka siellä oli.
Tie vei reilun tunnin. Asfaltti vaihtui soratieksi, mäntyjen lomaan, ja lopulta puiden välistä pilkisti talo — tummanpunainen hirsimökki, leveä terassi, vanha laituri järven rantaan. Suvi puristi käsiään sylissä niin että rystyset valkoisina.
— Hengitä, Aki sanoi hiljaa, kädet ratissa. — Sä pidätät hengitystä.
— Enkä pidätä.
— Pidät. Rentouta sormet. Ne on ihan valkoiset.
Auto pysähtyi pihalle. Ovesta astui nainen, noin kuusikymppinen, harmaantunut nuttura, yllään haalistunut puutarhahaalari. Hänen takanaan tuli mies — vanttera, ahavoitunut, kädessä puukko ja puoliksi veistetty linnunpöntön aihiona.
— Tulitte jo! nainen huudahti ja laski kastelukannun terassin portaalle. — Mä aloin jo miettiä, eksyittekö te jonnekin.
— Äiti, me ajettiin tunti.
— Tunti on ikuisuus, kun odottaa.
Hän käveli suoraan Suvin luo ja veti hänet syliin. Ei kysynyt mitään, ei arvioinut, ei perääntynyt. Suvin kädet jäivät ensin roikkumaan ilmaan — ja laskeutuivat sitten varovaisesti naisen selälle.
— Tervetuloa, Suvi. Aki on puhunut sinusta niin paljon, että tuntuu kuin oltaisiin tunnettu aina.
Suvi ei osannut vastata. Hänen kehonsa oli tottunut varomaan, ja tämä helppous tuntui melkein huijaukselta.
— Ja sinä olet Elias! nainen kumartui pojan puoleen. — Aki kertoi, että olet kova onkija. Kari, hei, tule katsomaan minkälainen luontoihminen meille tuli!
Kari nousi portaille ja ojensi Eliakselle kätensä.
— Moro. Vene lähtee aamulla kuudelta. Pystytkö heräämään?
Elias käänsi katseensa Suviin.
— Äiti, mä saanhan?
— Saat, jos Kari lupaa pitää huolen ettei kukaan putoa järveen.
Kari hymähti ja palasi linnunpönttönsä pariin. Suvi seisoi pihalla ja tunsi, miten jokin hänen sisällään liikahti — kenties lapsi, kenties jokin vanhempi, jokin joka oli ollut jumissa melkein kaksikymmentä vuotta.
Hän katsoi ympärilleen. Pihalla kasvoi kaksi valtavaa kuusta joiden juurella lojui vanha kumisaapas, ja terassin kaiteella seisoi puoliksi juotu maitolasi. Sellaisia pieniä asioita, joita ihmiset eivät piilottaisi, jos heillä olisi jotain salattavaa.
Mutta Raijan ääni palasi iltaa vasten.
He istuivat terassilla, Aki ja Kari puhuivat veneen perämoottorista, ja Suvi huomasi miten Kari nojautui tuolissaan taaksepäin. Hidas, rauhallinen, ei mitään Joonaksen jännittyneisyyttä. Ja jossain hänen takaraivossaan Raija sanoi hiljaa: *Katso nyt tarkkaan. Katso mitä ne oikeasti ajattelevat sinusta.*
Akin äiti — Hilkka, hänen nimensä oli — laski käden pöydälle.
— Suvi, minä haluan kysyä sinulta yhtä asiaa. Uskallatko?
Suvi jäykistyi.
— Mitä?
— Aki sanoi, että olet ollut kovilla. Minä en halua udella, mutta haluan sanoa yhden asian. Tämä paikka on sinulle auki. Ja Elias on täällä yhtä tervetullut kuin kuka tahansa. Sanoin Akille viime viikolla, että jos hän sinut valitsee, hän valitsee teidät molemmat. Ja niin minäkin teen.
Suvi katsoi lautasta. Leipä hänen edessään oli taittunut kahtia, ja hän ei muistanut itse taittaneensa sitä.
— Kiitos, hän sanoi, ääni melkein kuulumaton.
Sinä yönä hän makasi hereillä, katsoi parven ikkunasta kuusien latvoja jotka huojuivat tuulessa, ja odotti. Odotti sitä tunnetta, jonka Raija oli luvannut — että jossain kohtaa paljastuu hinta. Että tämäkin koti laskuttaa.
Puhelin värisi yöpöydällä. Yksi viesti. Ei soittoa, vain teksti.
*Hyvää yötä Suvi. Muistathan, että Elias kaipaa isoäitiään. Lauantaina minulla on tyhjää. Laita viestiä, milloin tuon hänet.*
Suvi tuijotti viestiä pitkään. Sitten hän sammutti puhelimen.
Aamulla Elias ja Kari lähtivät veneellä. Suvi istui laituria vasten, katseli miten vene katosi sumun läpi säärannasta, ja Hilkka toi hänelle teetä.
— Tunnetko sinä Raijaa? Suvi kysyi.
— Olen kuullut hänestä. Aki on kertonut.
— Millainen kuva sinulle on jäänyt?
Hilkka istui viereen, kuppi molemmissa käsissä.
— Sellainen, että hän on valmis käyttämään Eliasta nähdäkseen sinut. Se ei ole isoäidin ikävää. Se on vipuvarsi.
Suvi käänsi päänsä. Jokin hänen sisällään — se sama varovainen vaisto, joka oli yhdeksäntoista vuotta kuiskinut että kaikki on ansa — hiljeni ensi kertaa.
— Mutta minä en halua sotaa hänen kanssaan. Eliaksen takia.
— Ei se ole sotaa, jos sinä vedät rajan, Hilkka sanoi. — Raja ei ole hyökkäys. Se on se kohta, jossa sinä et enää maksa siitä, mitä hän päättää sinun olevan velkaa.
Suvi katsoi kauas. Vesi oli tyyni, harmaata ja mustaa, ja jostain kuului karun naurun ääni — kuikka, hän ajatteli, vaikka ei tiennyt miltä kuikka kuulosti.
He palasivat kaupunkiin sunnuntaina. Elias nukkui takapenkillä, poski ikkunaa vasten, käsi edelleen kiinni ongivavassa jota ei ollut suostunut laskemaan. Suvi piti kädet sylissä, mutta rystyset olivat tavallisen väriset.
— Mitä sä ajattelet? Aki kysyi.
— Vanhanaikaista sanaa.
— Mikä se on?
— Lepo.
Aki ei vastannut, mutta hänen suupielensä nousivat.
Maanantaina Suvi soitti lakimiehelle.
Hän oli varannut ajan jo viikkoja sitten, sitä varten että saisi paperille sen, mikä ei ollut paperilla: huoltajuus, asumisjärjestely, tapaamisoikeus. Joonas oli kuollut kolme vuotta sitten, mutta Raija oli heti sen jälkeen hakenut isovanhemman tapaamisoikeutta käräjäoikeudesta. Se oli myönnetty. Joka toinen viikonloppu. Ja Suvi oli noudattanut sitä kuin sopimusta, jota ei ollut itse allekirjoittanut.
Nyt hän istui asianajajan edessä ja sanoi:
— Minä haluan hakea tapaamisoikeuden rajoittamista.
Asianajaja — viisikymppinen nainen, kaulassa riipus, pöydällä kaksi tietokonenäyttöä — nyökkäsi hitaasti.
— Millä perusteella?
— Silloin kun tuo sopimus tehtiin, minä pelkäsin. Nyt en pelkää. Se riittääkö?
— Se riittää alkuun. Mutta oikeus haluaa paperille jotain konkreettista. Onko sinulla viestejä? Puheluita?
Suvi otti puhelimensa ja näytti. Kaksi vuotta Raijan viestejä. Sirottelua, jossa jokainen lempeä kysymys oli kuin neula tyynyn alla: *Elias ei taida enää oikein viihtyä minun luona, mutta tuleekin silloin kuin sanon. Eikö olekin lapsen parhaaksi että hänellä on yksi pysyvä koti? Sinähän olet muuttamassa kaiken aikaa.* Ja muita, joissa hän esitti itsensä uhrina: *Minulla on vain tämä pojanpoika. Jos sinä viet senkin, mitä minulle jää.*
Asianajaja teki muistiinpanoja naputtelematta. Lopuksi hän laski kynän pöydälle.
— Sinulla on tarpeeksi. Tapaamisoikeus rajoitetaan valvottuihin tapaamisiin kerran kuussa. Tuon viestin jälkeen — hän osoitti näyttöä — sinun ei tarvitse vastata. Hoidan yhteydenpidon.
— Kuinka kauan?
— Hakemus etenee kolmessa kuukaudessa. Ehkä nopeammin.
Suvi nousi seisomaan. Hän otti laukustaan kirjekuoren — sen Raijan joulukortin, jonka sisälle oli painettu enkelikuva ja teksti *Perhe on aina perhe*. Hän laski sen asianajajan pöydälle.
— Tämä on kopio siitä, mitä hän postitti Eliakselle hänen syntymäpäivänään. Kortti on ihan tavallinen. Mutta kuvan taakse oli kirjoitettu jotain.
Asianajaja käänsi kortin.
Sisäpuolella, enkelin siiven alle, oli pienellä käsialalla: *Äiti valehtelee sinulle. Oikea kotisi on minun luonani, kun sinä vain uskallat sanoa sen itse.*
Asianajaja laski kortin takaisin pöydälle.
— Tämä muuttaa kaiken. Tämä ei ole enää tapaamisoikeus. Tämä on vieraannuttamista.
Suvi ei vastannut. Hän sulki laukkunsa, nyökkäsi ja käveli ulos.
Hän ei vihannut Raijaa. Se olisi ollut helppoa — ja liian halpaa. Mutta hän tiesi nyt, mikä Raijan lahja oli. Kortissa EI ollut ollut sitä tekstiä. Suvi oli itse kirjoittanut sen. Harjoitellut ensin kolme kertaa eri käsialoilla, koska hänen omansa oli niin siisti, että äiti tai asianajaja tunnistaisi sen heti.
Se oli ainoa valhe, jonka hän oli koskaan tarvinnut.
Seuraavana perjantaina Raija seisoi hänen ovellaan.
Suvi avasi. Raijalla oli yllään sama beige takki kuin aina, ja hänen kädessään oli pussi lauantaipullia.
— Minä tulin hakemaan Eliasta. Onhan poika kotona?
— Elias on isoisänsä mökillä. Akin isän.
Raijan kasvot värähtivät. Vain pieni liikahdus suupielessä, mutta Suvi näki sen.
— Sinähän et ilmoittanut. Minulla oli se meidän viikonloppu.
— Se viikonloppu peruttiin.
— Ei sitä noin vain peruta. Sopimus on sopimus.
— Sitä sopimusta ei ole, Suvi sanoi ja ojensi hänelle kirjekuoren. — Hakemus tapaamisoikeuden rajoittamiseksi on vireillä. Yhteydenpito hoidetaan vastaisuudessa asianajajan kautta. Voit soittaa hänelle.
Raija ei ottanut kirjekuorta. Hänen kätensä puristivat pullapussia.
— Sinä et voi tehdä tätä. Elias on minun pojanpoikani.
— Niin. Ja sinä olet se ihminen, joka hänen isänsä kuoleman jälkeen kertoi hänelle, että äiti itki öisin itsekkyyttään.
Raija horjahti. Siinä se oli — lause, jota Suvi ei ollut koskaan sanonut ääneen, ei edes terapeutille, koska se kuulosti liian julmalta ollakseen totta. Elias oli kerran toistanut sen aamiaisella, kuusivuotiaana, samalla tavalla kuin lapset toistavat salaisuuksia joita eivät ymmärrä.
Raija otti kirjekuoren.
— Tämä ei jää tähän. Minä vien tämän oikeuteen.
— Vie. Sitä varten se on kirjoitettu.
Raijan katse oli jotain, mitä Suvi ei ollut nähnyt hänessä koskaan. Ei vihaa. Ei myrkkyä. Jotain aivan muuta.
— Sinä opit, Raija sanoi hitaasti. — Sinä tosiaan opit.
— Sinä opetit.
Raija kääntyi ja käveli rappukäytävään. Suvi sulki oven ja työnsi sen kiinni, kunnes kuuli lukon naksahtavan.
Illalla hän seisoi keittiössä ja viipaloi kurkkua. Puukko osui leikkuulautaan tasaisin iskuin. Kymmenen viiltoa, kymmenen palaa. Hän laski puukon kädestään ja katsoi ulos — pihalla seisoi naapurin koira, se sama joka aina haukkui postinkantajaa, nyt hiljaa ja pää kenossa kuin se olisi nähnyt jotain kiinnostavaa.
— Äiti, Elias sanoi ovensuusta. — Miksi se mummi itki rappukäytävässä?
Suvi kääntyi.
— Koska hänellä on ikävä jotain, mitä hän ei voi enää hallita.
— Meneeks se ohi?
— Ei. Mutta se ei ole enää meidän asiamme.
Elias katsoi häntä hetken. Sitten hän otti jääkaapista maitopurkin ja joi siitä suoraan, mitä häneltä oli kielletty sata kertaa.
Suvi ei sanonut mitään.
Hän otti leikkuulaudalta kurkkuviipaleen, laittoi sen suuhunsa ja annoi sen maistua siltä miltä se maistui — tavalliselta, vihreältä, omalta.
