Minä en koskaan ajatellut, että numerot voisivat satuttaa. Kaksikymmentäkuusi senttiä. Se oli koko ongelma. Ei raha, ei uskonto, ei kukaan muu ihminen. Kaksikymmentäkuusi senttiä lahjatun ulkoilutakin varressa ja alas päin katsomisessa.
Tapasin Elinan neljä vuotta sitten Kiasmassa. Olin siellä työmatkalla — valvon sähköasennuksia ympäri Suomen, ja sinä viikonloppuna piti tarkistaa näyttelytilan uusi valaistusjärjestelmä. Elina oli töissä siellä, avasi näyttelyn aamulla. Hänelle annoin koko järjestelmän huoltokirjan, ja hän seisoi telineiden alla, kun testasin katkaisijoita. Kaikki meni pieleen, kuten aina ensikerralla. Valot sammuivat kahdesti. Hän nauroi, kun kompastuin johtoon.
Sitten hän otti työkalupakin kädestäni. Ei kysynyt lupaa. Nostin sen takaisin ja sanoin, että osaan itse. Hän ei väistänyt senttiäkään, seisoi siinä ihan edessäni. Ja siinä vaiheessa huomasin, että katson häntä alhaalta ylöspäin.
Kaksikymmentäkuusi senttiä.
Hän on satayhdeksänkymmentäkaksi, minä satakuusikymmentäkuusi. Ei sitä edes huomaa, istuessa. Mutta kaupungilla, kun otamme valokuvia, minä näytän aina siltä kuin seisoisin montussa. Kaverit sanovat, että ei kukaan tuollaista huomaa. Katsoin kerran yhteistä kuvaa Jätkäsaaresta, missä seison Elinan vieressä. Näytin hänen pikkuveljeltään.
Tämä vaivasi minua enemmän kuin kehtasin myöntää. Silloin kun tapasimme, olin hiljattain eronnut, asuin yksiössä Kalliossa, sänky levisi auki joka ilta ja aamulla takaisin seinään. Elämässä ei ollut juuri mitään ylpeyden aihetta. Entinen vaimo otti astiat ja koiran. Minä sain asunnon, koska se oli minun nimissäni, ja sähkölaskut.
Ehkä siksi se pituus jäi kiinni päähän. Yksi asia, jota ei voinut muuttaa rahalla, treenaamisella, työllä. Se vain oli. Ja hän näki sen joka kerta, kun hän tuli ovelle.
Kun menimme naimisiin, hänen äitinsä Kaarina ei tullut.
Hän sanoi, että on kipeä. Se oli toinen kerta, kun tapasin Kaarinan: ensimmäinen oli, kun Elina vei minut Tampereelle pyhäinpäivänä. Istuimme kaksi tuntia hänen keittiössään, hän kysyi, paljonko tienaan, ja kun sanoin, hän otti kulauksen kahvista niin hitaasti, että tajusin hänen laskevan prosentteja.
— Minä en sitä tarkoita pahalla, Kaarina sanoi myöhemmin Elinalle puhelimessa. Minä kuulin, koska kaiutin oli päällä. — Mutta kyllä se nyt vähän näyttää siltä, että hän seisoo sinun takana etsien tukea.
Elina lopetti puhelun.
Sinä iltana hän istui parvekkeella ja poltti kaksi tupakkaa, vaikka oli lopettanut jo vuosia sitten. Minä seison keittiössä ja tuijotin tyhjää jääkaappia. En osannut sanoa mitään. Tiesin, että ongelma ei ollut Kaarinassa. Se oli minussa. Ja se oli siinä, miten muut ihmiset katsoivat minua Elinan rinnalla.
Kerran Vapiksessa, kun jonotimme narikkaan, nuori nainen takanani sanoi ystävälleen:
— Katso, miten pitkä se nainen on.
— Ja kuinka lyhyt mies, vastasi toinen.
En kääntynyt. Elina ei kuullut. Minä kuulin. Sanoin myöhemmin, että minulla on päänsärkyä, ja lähdin kotiin ennen konsertin väliaikaa.
Ei se ollut mustasukkaisuutta. Ei ollut mitään miestä, jota olisin pelännyt. Pelkäsin, että jonain aamuna hän katsoo minua ja näkee sen, minkä hänen äitinsä näkee: pienen miehen, joka jarruttaa hänen elämäänsä.
Lokakuussa, kun olimme ostaneet asunnon Haagasta, Kaarina tuli kylään. Toi lakanoita, uusia, paketissa. Elina oli innoissaan. Kaarina mittasi katseellaan minua eteisestä, ja sitten hän sanoi:
— Laita sinä Joonas vedenkeitin päälle.
Joonas. Kuin olisin kahdeksanvuotias.
Laitoin.
Seuraavana aamuna Kaarina soitti Elinalle ja sanoi, että hänellä on tuttu fysioterapeutti, joka voi auttaa ryhdin kanssa. Että minussa on jotain, joka pitää korjata, ennen kuin Elinan selkä hajoaa siihen, että hän joutuu koko ajan kumartumaan.
Kun Elina kertoi, seisoin eteisessä takki päällä. En saanut vetoketjua kiinni. Se ei mennyt kiskoon, ja minä yritin sitä kuusi kertaa. Lopulta riisuin takin ja jätin sen lattialle.
— Sinä et vastaa hänelle mitään, sanoi Elina.
— Mitä minä sanoisin?
— Että minä valitsin sinut.
— Hän ei kuule sitä.
Elina lähti töihin. Minä jäin kotiin ja katsoin ikkunasta, kuinka ratikka kolisi ohi. Ajattelin, että tämäkin keskustelu olisi voitu käydä toisin, jos olisin kymmenen senttiä pidempi. Jos olisin katsonut hänen äitiään alhaalta ylöspäin eikä päinvastoin.
Kun joulu tuli, Kaarina ilmoitti, että hän tulee meille aatoksi. Elina oli väsynyt, teki joulua neljättä iltaa, leipoi laatikoita. En sanonut mitään, mutta illalla menin varastoon ja kokeilin vanhoja työkenkiä, joissa on paksu pohja. Kaksi senttiä lisää. Ei kukaan huomaisi.
Jätin ne kuitenkin varastoon.
Aattona Kaarina toi lahjaksi valokuvakehyksen. Siinä oli hänen ottamansa kuva viime kesältä: minä ja Elina järvellä. Kaarina seisoi laiturilla, otti kuvan mäeltä. Kuvassa Elina seisoo vedessä, vesi polviin asti, aurinko kasvoilla. Minä olen hänen takanaan rannalla, ja jostain syystä näytän siltä kuin olisin lähdössä pois, yksi jalka jo käännettynä ylös. Ja koska maa vietti, pääni oli Elinan olkapään tasolla.
Kaarina antoi kehyksen minulle.
— Tämä on sinulle, hän sanoi. — Että muistat, kuinka hyvin te sovitte yhteen.
Hän ei hymyillyt. Se ei ollut lahja. Se oli kartta, jossa näkyi reitti.
Silloin nousin ylös pöydästä. En sano mitään. Menin eteiseen, otin työkalupakin, nostin sen pöydälle, aukaisin sen keskelle jouluruokia. Kaarina jäi katsomaan, lusikka pysähtyi puoliväliin.
Otin esiin mittanauhan. Sen keltaisen, jossa on mustaa tekstiä. Vedin sen auki koko pituudeltaan.
— Tämä on sata seitsemänkymmentä, sanoin. — Minä olen satakuusikymmentäkuusi. Sinä olet sataseitsemänkymmentäyhdeksän. Sehän se on.
Laitoin mittanauhan pöydälle, sen viereen joulutähteen.
— Sinä et ole meidän välissämme, sanoin. — Sinä olet meidän yläpuolellamme katsomassa alas. Ja se on minulle aivan sama. Mutta älä yritä tehdä siitä Elinaa ja minua. Hän ei ole sinun projektisi. Enkä minä ole sinun mittasi.
Kaarina ei sanonut mitään. Istui vain ja katsoi mittanauhaa, joka oli pöydällä kinkun ja rosollin välissä. Elina otti käteni pöydän alla. Puristi kerran. Kovaa.
Se ei ollut mikään voitto. Se oli ensimmäinen kerta, kun en antanut senttien puhua puolestani.
Mutta tämä juttu ei ole siitä. Tämä juttu on siitä, mitä tapahtui pyhien jälkeen.
Tammikuun toinen päivä. Kaarina soitti. Ei minulle, vaan Elinalle. Elina istui sohvalla, puhelin korvalla, ja minä kuulin hänen hengityksensä muuttuvan. Hän meni makuuhuoneeseen. Ovi jäi raolleen.
— Niin, hän sanoi. — Niin minä ymmärrän.
Sitten hän tuli takaisin. Kasvot kalpeat.
— Äiti sanoo, että jos sinä tulet heidän sukujouluun ensi vuonna, hän ei tule.
Katsoin häntä.
— Ja mitä sinä vastasit?
— Minä sanoin, että sitten vietämme joulun kaksin.
Se on se hetki, jota en unohda. Ei mittanauhaa. Ei Kaarinaa. Vaan Elina keittiössä, tammikuun valossa, sanomassa, että hän valitsi minut. Uudestaan. Ilman että minä olin tehnyt mitään ansaitakseni sen.
Kaksikymmentäkuusi senttiä.
Hän ei ole koskaan nähnyt niitä sentteinä. Minä olen. Ja Kaarina on. Ja koko maailma on niitä nähnyt siitä asti, kun opin mittaamaan itseäni muita vasten.
Mainitsit, että ystäväsi tapasi hyvän miehen, mutta hän on lyhyempi kuin hän. Että se vaivaa häntä. Minä en tiedä, kumpi heistä on lyhyempi, mies vai nainen. Sillä ei ole väliä. Mutta sano hänelle yksi asia:
Se mies ei katso häntä ylöspäin, koska hän on lyhyempi. Hän katsoo häntä ylöspäin, koska hän on nähnyt, mitä hän on. Ja se ei ole heikkoutta. Se on valinta.
Kaarina ei tullut meidän jouluumme tänä vuonna. Emme kutsuneet. Elina lähetti hänelle kortin, jossa luki pelkästään: Hyvää joulua, Elina ja Joonas. Ei mitään muuta. Se kortti maksoi kaksi euroa kaksikymmentä.
Minä täytän ensi keväänä neljäkymmentäyksi. Ja joka aamu, kun Elina seisoo eteisessä ja kumartuu suutelemaan minua ennen töihin lähtöä, en ajattele enää senttejä.
Ajattelen, että olen koti.
