— Sinäkö toit sen tänne? Olisi pitänyt arvata heti. Tuu tänne, minä opetan…
Kaisa perääntyi. Mies oli tarttunut pihalta löytyneeseen rautaputkeen ja käveli suoraan häntä kohti. Jalat eivät totelleet — ne olivat kuin täynnä vettä.
Kaisa Lehtonen, 34, työskenteli päivisin kirjanpitäjänä eräässä Jyväskylän tilitoimistossa, ja iltaisin, kun muut kaupungin naiset istuivat Kahvila Kissankellossa juomassa cappuccinoa, hän ajoi vanhalla Toyota Corollallaan kaupungin laidalle, eläinsuoja Turvapesään. Ilman palkkaa, ilman kiitosta — vain siksi, että halusi.
— Etkö sinä koskaan väsy siihen haisevaan paikkaan? — kysyi työkaveri Meri kahvitauolla. — Voisit tulla meidän kanssa syömään pizzaa Rax-buffetiin.
— Siellä on eläimiä, jotka odottavat jotakuta, — Kaisa vastasi ja sulki kannettavan tietokoneensa. Hän oli miettinyt jo pitkään omaa koiraa, ja ajatteli, että Turvapesässä hän oppisi tuntemaan rotujen luonteet ja löytäisi juuri oikean.
Ensimmäiset viikot olivat pelkkää iloa. Koirat katsoivat häntä eläinsuojan johtaja Ritva Kortelaisen sanoin "silmillä, joista voi lukea kaiken." Kaisa nauroi ensin tuolle lauseelle. Viikon päästä hän ei enää nauranut — hän oli oppinut lukemaan itsekin, ja se, mitä hän luki, oli yksinkertaisesti kaipuu. Kaikki halusivat vain tulla rakastetuiksi.
Sitten hän löysi pihan perältä erillisen, vahvistetulla verkolla eristetyn tarhan. Siellä oli amstaffi, joka näki hänet ja alkoi heti hyökätä verkkoa vasten, murisen ja haukkuen niin, että koko tarha tärisi.
— Miksi se on täällä yksin, Ritva? — Kaisa kysyi.
Ritva huokaisi, silmälasit valuivat nenän päähän.
— Aggressiivinen. Ei päästä ketään lähelleen, ei ihmistä eikä koiraa.
— Voisiko sille hankkia koirankouluttajan?
— Turha vaiva. Se on tuomittu, Kaisa. Loppuelämä häkissä, tai jos joskus laki muuttuu tiukemmaksi vaarallisten rotujen suhteen, se lopetetaan.
— Lopetetaan?!
— En pidä sitä julmuutena. Se kärsii enemmän siitä, ettei osaa elää muiden kanssa, kuin siitä, että sen elämä loppuisi.
Kaisasta tuntui, ettei hän kuullut näitä sanoja oikein — nainen, jonka pitäisi pelastaa eläimiä, puhui lopettamisesta kuin se olisi armollinen ratkaisu. Kaisalle se oli vain helpoin tie: luovuttaminen ilman taistelua.
— Saanko minä ruokkia sitä? — hän kysyi. — Ihan itse, joka päivä.
— Voit kokeilla. Mutta et saa sille mitään, ymmärräthän. Sitä ei enää muuteta. Entinen isäntä opetti sen ihan väärin, ja sitten hylkäsi kadulle.
— Tiedättekö kuka se isäntä on?
— Tiedän. Ihmiset kertoivat, miten se viimeksi hakkasi koiraansa puukepillä, kun tämä ei totellut käskyä käydä tiineen kissan kimppuun.
Kaisa sai eläinsuojan tytöiltä miehen osoitteen kolmen päivän kuluttua — Ritva ei suostunut kertomaan sitä itse, pelosta Kaisan vuoksi. Mies asui Kuokkalan kerrostaloalueella, harmaassa lamellitalossa jonka pihalla roikkui rikkinäinen koripallokori.
Kaisa tunnisti miehen heti pihalla, ilman että kukaan oli kertonut miltä tämä näyttää. Vaisto.
— Anteeksi, oletteko te Reijo Nieminen?
Mies heitti kepin puolivuotiaalle rottweilerin pennulle ja käänsi katseensa Kaisaan, arvioiden tätä kiireestä kantapäähän.
— Riippuu kuka kysyy. Mitä sä haluat?
— Työskentelen vapaaehtoisena Turvapesässä. Siellä on koiranne — se, jota hakkasitte ja hylkäsitte.
— Ja mitä sitten? — mies virnisti.
— Miksi teitte niin? Se koira luotti teihin.
— Tulit tänne opettamaan mua elämästä? Häivy täältä, ennen kuin päästän koiran kimppuusi.
Kaisa katsoi pentua, joka heilutti häntäänsä iloisesti tietämättä mitä sille itselleen oli tulossa, ja perääntyi hitaasti — tajusi, ettei tästä miehestä löytynyt mitään, mihin vedota.
Kotimatkalla hän ajatteli: vaikka tämä mies katuisi polvillaan, koiraa hänelle ei annettaisi takaisin.
Kuukauden ajan joka ilma töiden jälkeen Kaisa ajoi Turvapesään ruokkimaan koiraa, joka oli lakannut luottamasta ihmisiin. Hän toi mukanaan keitettyä kanaa muovirasiassa — laitoksen ruoka oli laihaa, kuivamuonaa jota jaettiin niukasti. Koira otti vastaan, mutta ei näyttänyt iloaan: häntä heilahti pari kertaa, ja siinä kaikki.
— Mikä sen nimi on? — Kaisa kysyi kerran.
— Ei sillä nimeä ole. Kukaan ei ole koskaan kutsunut sitä millään.
— Ihmiset kertoivat, että entinen isäntä kutsui sitä Rambo, — Ritva sanoi. — Mutta se ei sovi sille yhtään.
Kaisa mietti mielessään: eihän se ole mikään Rambo. Se on Reiska. Siitä lähtien hän ei koiraa muulla nimellä kutsunutkaan. Koira ei vastannut nimeen, muttei myöskään murissut sille — se oli jo pieni voitto.
Eräänä lokakuun iltana, kun taivas oli jo pimennyt neljän jälkeen ja pihalampun valo lankesi tarhan verkkoon keltaisena juovana, Kaisa päätti rikkoa Ritvan kiellon ja avata häkin oven. Kädet vapisivat, mutta hän avasi lukon — ruostunut mekanismi natisi, koska sitä ei ollut avattu vuosiin. Ruoka- ja vesikupit oli aina laitettu erillisen luukun kautta, tarhaa siivottiin samoin — kukaan ei halunnut mennä sisään.
— Reiska, tule. Vain vähän aikaa, lupaa ettet karkaa kauas.
Koira murisi, ja hetken jälkeen se syöksyi eteenpäin. Kaisa säikähti, kompastui ja kaatui maahan, ja koira hyppäsi hänen ylitseen, murahdellen kasvojen edessä. Hän olisi ehkä pyörtynyt, ellei olisi katsonut koiraa silmiin — niistä ei löytynyt tappamisen halua. Vain: "olen raivoissani, mutta en koske sinuun."
Kaisa nauroi silloin, kevyesti, hermostuneesti, ja koira käveli hetken päästä takaisin häkkiin, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Siitä lähtien Kaisa vei Reiskaa salaa lenkille eläinsuojan takapihalle, joka pisti kuusenhavun tuoksuiselle metsänreunalle.
Kaksi viikkoa myöhemmin, marraskuun aamuna, kun Kaisa saapui töihin, portti oli auki ja häkki tyhjä. Reiska oli karannut.
— Jos se puree jotakuta, minut lopulta erotetaan, — Ritva huusi, kädet pään päällä.
— Ei se pure. Reiska ei ole sellainen, — Kaisa sanoi, vaikka itsekin pelkäsi. Hän oli edellisenä iltana jättänyt luukun raolleen, jotta koira voisi liikkua vapaammin. Hän oli luottanut siihen. Ja nyt…
Hän lupasi löytää koiran, maksoi mitä maksoi, ja käveli suoraan Kuokkalaan.
Lähestyessään harmaata lamellitaloa hän näki Reijo Niemisen selän ja rottweilerin pennun, jonka kanssa mies käveli. Reiska makasi hieman sivummalla ja tarkkaili heitä.
— No mitä sä täällä teet? — mies sanoi ivallisesti. — En mä sua kaipaa. Häivy.
Reiska ei liikkunut. Makasi vain ja katsoi entistä isäntäänsä — ehkä hyvästeli, jotta voisi jättää sen taakseen.
— Yhtä tyhmä koira kuin ennenkin. Sanoin jo, häivy. Etkö tottele? No, sitten opetetaan uudestaan.
Mies käveli kohti Reiskaa, ja Kaisa huusi peloissaan:
— Älä koske siihen! Älä!
Reijo hämmästyi hetken nähdessään todistajan, sitten virnisti.
— Sinäkö sen toit tänne? Olisi pitänyt arvata heti. Tuu tänne…
Kaisa perääntyi, mies otti maasta kepin ja tuli häntä kohti. Kaisa kompastui, kaatui, ja näki yläpuolellaan kasvot, joita ei enää voinut kutsua ihmisen kasvoiksi.
Hän ehti peittää kasvonsa käsillään, kun kuuli Reiskan raivokkaan haukun. Kädet vapisten hän katsoi ylös ja näki koiransa iskeytyneen entisen isäntänsä käsivarteen, vetäen tätä poispäin, Kaisasta kauemmaksi. Keppi putosi maahan.
Kun koira irrotti otteensa, Reijo painoi kättä rintaansa vasten ja sihisi:
— Vai niin sä, kiittämätön koira. No hyvä on, minä opetan sulle kuuliaisuutta. Odota tässä, Rambo — käyn hakemassa jotain.
Mies juoksi rappuun. Kaisa nousi maasta, tarttui Reiskaa kaulapannasta ja veti mukaansa. Mutta koira vastusti.
— Hei, mikä sulla nyt on? Meidän pitää päästä pois täältä, hän tappaa meidät molemmat.
Reiska katsoi rottweilerin pentua, joka istui puun juurella yksinään ja vapisten.
— Voi ei, tietenkin! — Kaisa löi otsaansa ja juoksi pennun luo.
Kuukausi kului. Koko sen ajan Kaisa pelkäsi, että Reijo Nieminen löytäisi heidät. Mutta kukaan ei etsinyt. Ei siksi ettei mies olisi halunnut kostoa — vaan koska hän ei tiennyt, missä Kaisa asui. Kaisa oli muuttanut isovanhempiensa vanhaan taloon Korpilahdelle, kolmenkymmenen kilometrin päähän kaupungista, koivujen ja pihasaunan keskelle, missä naapuri kasvatti kanoja ja illalla kuului vain junan etäinen kolina radalta.
Eläinsuojaan hän ei enää mennyt — pelko oli liian tuore, ja lisäksi hänellä oli nyt kaksi koiraa hoidettavana. Reiskalle oli tullut ystävä, jonka kanssa se leikki koko päivän Kaisan ollessa töissä, ja iltaisin kaikki kolme kävelivät yhdessä metsäpolulla, jossa lokakuun sade oli painanut lehdet maahan tummaksi matoksi.
Kevään koittaessa Kaisa vei Reiskan eläinlääkäriin rekisteröitäväksi omalle nimelleen. Eläinlääkäri Hanna Mäkelä kirjoitti paperit, luki koiran mikrosirun ja pysähtyi hetkeksi.
— Tämä koira on jo rekisteröity toisen omistajan nimiin.
— Tiedän. Haluan siirtää omistajuuden virallisesti itselleni.
Kaisa oli ottanut yhteyttä eläinsuojan lakimieheen jo viikkoja aiemmin ja valmistellut kaiken: todistuksen hylkäämisestä, poliisin raportin josta kävi ilmi Reijon aiempi eläinrääkkäysepäily, sekä Ritvan kirjallisen lausunnon siitä, että koira oli ollut suojan huollettavana ja katsottu isännättömäksi. Hanna leimasi paperit, ja siirto astui voimaan samana päivänä.
Kolme viikkoa myöhemmin Reijo Nieminen sai postissa kirjeen kunnan eläinlääkintäviranomaiselta: hänen entinen koiransa oli virallisesti toisen henkilön omistuksessa, ja häntä koski edelleen vireillä ollut tutkinta eläinsuojelulain rikkomisesta. Kaisa kuuli tästä myöhemmin Ritvalta, joka oli saanut tiedon poliisilta — kirje oli lähetetty samaan harmaaseen taloon Kuokkalaan, ja Reijo oli soittanut eläinsuojaan raivoissaan, vaatien selitystä. Ritva oli vain todennut, ettei suoja voi auttaa asiassa mitään, koska koira ei enää kuulunut sille eikä hänelle.
Reiska ei koskaan enää palannut sille kadulle. Se opetteli nukkumaan sisällä, kuistin matolla, tassut ristissä, ja rottweilerin pentu — jolle Kaisa antoi nimen Voffi — nukkui sen vieressä. Iltaisin, kun Kaisa keitti teetä ja katsoi ikkunasta pihan yli metsään, hän ei enää miettinyt, mitä olisi voinut tapahtua. Hän vain katseli, miten kaksi koiraa makasi lattialla, hengittäen rauhallisesti, ja tiesi, ettei kumpaakaan niistä kutsuttu enää tuomituiksi.
Vuotta myöhemmin Ritva kertoi Kaisalle jotain, mitä tämä ei ollut tiennyt: Reijo Nieminen oli myynyt asuntonsa Kuokkalasta ja muuttanut pois paikkakunnalta samana keväänä kun rekisteröintipaperit tulivat. Naapuri oli kertonut Ritvalle, että viimeisenä iltana ennen muuttoa mies oli seissyt pitkään pihalla, katsellen tyhjää koirankoppia, jota kukaan ei ollut purkanut.
