Puoli seitsemän aamulla, keskellä tammikuun pimeyttä, puhelin soi. Näytöllä luki **Leena Mäkelä**. Isosiskoni. Leena ei koskaan soittanut ennen yhdeksää, ei edes jouluna. Nyt kello ei ollut edes seitsemää.
— Isä kuoli viime yönä, Leena sanoi.
Minä katsoin keittiön pöydän toiselle puolelle. Isä istui siinä, tummansinisessä aamutakissaan, hiukset märkinä suihkun jälkeen, kahvikuppi kädessään. Hän oli täysin elossa, ja minäkin näin hänet joka päivä — mutta Leena ei ollut käynyt isän luona kolmeen vuoteen. Hän ei tiennyt, miltä isän arki näytti. Hän tiesi vain sen, minkä hautaustoimisto oli hänelle torstaina kertonut: että eräs samanniminen, samanikäinen mies oli tuotu Meilahden sairaalasta ruumishuoneelle. Kukaan ei ollut tarkistanut henkilöllisyyttä kunnolla, ja Leena, joka ei ollut soittanut isälle kuukausiin, uskoi heti pahinta.
— Kuinka? kysyin.
— Mitä väliä sillä on, Leena huokaisi. Eihän sillä ole enää merkitystä.
Isä kohotti kulmakarvaansa ja jatkoi kahvinsa juomista.
— Me hoidamme kaiken, Leena sanoi. Sinun ei tarvitse tulla.
— Mitä tarkoitat?
— Me jaamme isän tavarat. Talon, auton, rahat.
— Ja hautajaiset? kysyin. Milloin ne pidetään?
— Timo hoitaa hautaustoimiston kanssa asiat maanantaina, Leena sanoi. Meillä on jo yhteystiedot.
Minä laitoin puhelimen kaiuttimelle ja asetin sen pöydälle isän eteen. Isä ei vielä sanonut mitään. Hän vain kuunteli, kahvikuppi kämmenten välissä.
— Isä jätti kaiken meille, Leena jatkoi. Sinut on suljettu pois perinnöstä. Meillä on paperit hänen toimistossaan.
Taustalla kuului naurua. Timo.
— Vihdoinkin, Timo sanoi.
— Leena, minä sanoin. Mistä sinä tiedät, että isä teki niin testamentin?
— Asianajaja Vainio soitti minulle eilen. Hän kertoi, että kaikki menee meille.
Se oli valhe, ja isä tiesi sen, koska hän ei ollut koskaan käynyt Vainion luona. Mutta minä en sanonut mitään. Annoin Leenan jatkaa.
— Sinun huoneessasi on vielä tavaroitasi, Timo sanoi. Laitamme ne laatikkoon ja jätämme autotallin eteen. Ehditkö hakea ne ennen keskiviikkoa? Me vaihdamme lukot silloin.
— Kuinka huomaavaista, minä sanoin.
— Älä ota tätä henkilökohtaisesti, Leena sanoi. Isä halusi näin. Hän sanoi minulle jo viime kesänä, ettei luota sinuun rahan kanssa.
Se oli toinen valhe, ja tämä oli se, joka sai isän laskemaan kuppinsa pöydälle. Keraaminen kopsahdus puupintaa vasten.
— Minä en luota sinuun rahan kanssa? isä sanoi.
Hiljaisuus puhelimessa kesti kolme sekuntia. Sitten Leenan ääni murtui.
— Isä?
— Leena.
— Kuka siellä on? Onko joku kanssasi, mitä…
— Minä olen tässä, isä sanoi. Elossa. Join juuri toisen kupin kahvia ja söin voileivän, jossa oli sinappia, koska kotona ei ollut muuta. Kerro nyt uudestaan, mitä minä muka sanoin sinulle viime kesänä.
Timo lakkasi nauramasta kesken sanan.
— Me… me luulimme, Leena sopersi. Hautaustoimisto soitti meille eilen. He sanoivat…
— Kenen nimellä? isä kysyi.
Hiljaisuus.
— Ette edes kysyneet henkilötunnusta, isä sanoi. Ette soittaneet minulle. Ette soittaneet Marjatalle naapuriin, joka olisi kertonut minun leikanneen pihapensaita eilen illalla. Sen sijaan te soititte asianajajalle ja aloitte jakaa taloa.
— Anna minun selittää, Leena sanoi.
— Ei tarvitse. Minä kuulin tarpeeksi.
Isä katsoi minua ja sanoi:
— Sinä olet ainoa, joka soitti minulle ensin.
Hän painoi puhelimen punaista luuria ja istui takaisin pöydän ääreen. Hän ei heittänyt kuppia. Ei nostanut ääntään sen enempää. Hän otti veitsen, levitti voita loppuun leivälleen ja söi sen.
Ulkona alkoi sataa lunta. Isä pyyhki suunsa lautasliinaan ja sanoi:
— Meidän täytyy mennä pankkiin, kun se avataan yhdeksältä.
Menimme Nordean konttorille. Isä pyysi virkailijaa tulostamaan tiliotteet kahden viime vuoden ajalta ja tarkisti jokaisen siirron rivin kerrallaan. Sitten hän soitti asianajaja Häkkiselle — ei sille Vainiolle, jota Leena oli maininnut, koska tätä Vainiota ei ollut koskaan olemassakaan — ja varasi ajan samalle iltapäivälle.
Leena soitti minulle kuusi kertaa sinä päivänä. En vastannut kertaakaan. Seitsemännellä kerralla hän jätti viestin: "Soita takaisin. Tämä on väärinkäsitys."
Illalla Häkkisen toimistossa isä istui pöydän ääressä ja saneli uuden testamentin. Ääni pysyi tasaisena koko ajan, paitsi kerran, kun hän sanoi:
— Talo, mökki Nauvossa, Volvo ja tilit — kaikki tyttärelleni, joka soitti minulle kello kuusi kaksikymmentäkahdeksan aamulla varmistaakseen, että olen elossa.
Häkkinen kirjoitti sen ylös sellaisenaan.
— Leena Mäkelä ja Timo Mäkelä saavat kumpikin viisisataa euroa, isä jatkoi. Ei enempää.
Kaksi viikkoa myöhemmin Leena tuli talolle. Hän seisoi ovella maaliskuun räntäsateessa, kädessään tulppaanikimppu Citymarketin muovissa. Timo odotti autossa, moottori käynnissä.
— Isä, minä haluan selittää, Leena sanoi.
— Selitä sitten.
— Hautaustoimisto soitti meille torstai-iltana. He sanoivat, että ruumis oli tunnistettu. Me… me olimme järkyttyneitä. Ehkä toimimme liian nopeasti.
— Te soititte lakimiehelle ennen kuin soititte minulle, isä sanoi. Te ette itkeneet. Te jaoitte omaisuuden puhelimessa niin kuin jaettaisiin pizza.
Leena avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään.
— Testamentti on jo allekirjoitettu Häkkisen toimistossa, isä sanoi. Talo, mökki, auto ja tilit menevät sisarellesi. Te saatte kumpikin viisisataa euroa, jotta ette tule takaisin tyhjin käsin.
— Isä, se on liikaa…
— Ei ole tarpeeksi vähän, isä sanoi ja sulki oven.
Kimppu jäi kynnykselle. Näin ikkunasta, kuinka Timo perui auton pihatieltä liian nopeasti, rengas liukui räntälammikossa.
Isä käveli keittiöön ja laittoi kahvinkeittimen päälle. Sama tuoksu kuin aina.
Kesäkuussa, kun pihan omenapuu oli jo kukassa, isän vanha työkaveri Reino soitti minulle.
— Isäsi soitti minulle torstai-iltana, ennen kuin Leena soitti sinulle, Reino sanoi. Hän oli huolissaan.
— Mistä?
— Hän sanoi, että Leena oli käynyt hänen luonaan viikkoa aiemmin ja kysellyt testamentista suoraan. Isäsi ei pitänyt siitä. Hän pyysi minua soittamaan hänelle heti, jos kuulisin Leenan tai Timon liikkuvan mitään asioita.
Minä laskoin puhelimen pöydälle. Isä istui pihalla, kahvikuppi käden ulottuvilla, ja leikkasi ruusupensaan kuivia oksia pois saksilla, joita oli käyttänyt niin kauan kuin muistin.
— Reino soitti, minä sanoin hänelle.
— Niin arvelin, isä sanoi eikä nostanut katsettaan pensaasta.
Hän leikkasi vielä yhden oksan, pudotti sen koriin muiden joukkoon, ja ojensi minulle sakset.
— Auta minua näiden kanssa, hän sanoi. Selkä ei enää taivu niin kuin ennen.
Minä otin sakset ja polvistuin hänen viereensä. Emme puhuneet enää siitä aamusta.
