Kello oli jo yhdeksän illalla, kun Liisan kädet alkoivat vapista väsymyksestä eivätkä kylmästä lokakuun illasta ulkona. Hän oli seissyt liedellä aamu kuudesta asti, siivonnut olohuoneen kolmeen kertaan, vaihtanut pöytäliinan kahdesti ja järjestellyt lautaset uudelleen, koska miehestä ne eivät koskaan näyttäneet "tarpeeksi hienoilta". Syy oli anopin, Sirkka-Liisan, kuusikymmentäviisivuotissyntymäpäivät.
Marko oli vaatinut, että juhla pidettäisiin heidän kotonaan Tampereella, rivitalossa Sisunmäentiellä.
— Äiti ei tykkää ravintoloista, — Marko oli selittänyt jo elokuussa. — Ja sinähän osaat laittaa ruokaa. Kata pöytä, niin ollaan mukavasti koko perhe kasassa.
"Koko perhe" tarkoitti kahdeksaatoista vierasta, neljää pääruokaa, kotitekoista Runebergin-kakkua lokakuisena bileenä vain siksi että se oli Sirkka-Liisan lempparia, ja sukulaisia, jotka aikoivat jäädä puoleenyöhön asti. Marko lupasi auttaa, mutta lähti aamulla hakemaan juomia Prismasta ja palasi vasta kolmelta. Mukanaan hänellä oli sisarensa Paula ja serkkunsa Jere.
— Päätimme, ettei kannata ajaa kauppareissuja moneen kertaan, — Marko sanoi ja ojensi Liisalle kaksi kassia. — Tässä on juustoa ja hedelmiä. Leikkaisitko sinä?
Liisa katsoi keittiötä, joka oli täynnä kattiloita ja vuokia.
— Pyysin sinua ostamaan ne eilen.
— No mitä väliä. Vieraat ei oo vielä tullu.
Paula riisui takkinsa ja kurkisti heti uuniin.
— Onks tää taas se yrttipaisti? Äiti ei tykkää siitä käryst.
— Viime vuonna hän itse pyysi minulta reseptin.
— Se oli vaan ettei loukkais sua.
Paula avasi jääkaapin, maistoi sormella kakun täytettä ja veti suunsa mutrulle.
— Liian makee. Marko, sähän tiedät ettei äiti saa syödä paljon sokeria.
Aviomies katsoi Liisaa kuin tämä olisi pilannut juhlat ihan tahallaan.
— Olisit voinut tehdä jotain kevyempää.
Liisa asetti juuston tarjottimelle sanaakaan sanomatta. Kahdentoista avioliittovuoden aikana hän oli oppinut, että jos alkaisi puolustautua, Paula väittelisi siitä vieraiden saapumiseen asti, ja lopulta Marko pyytäisi häntä olemaan pilaamatta äidin fiilistä.
Sirkka-Liisa saapui viimeisenä. Hänellä oli yllään tummansininen mekko, jonka valintaan Liisa oli auttanut viikkoa aiemmin, käyty yhdessä Sokoksella. Anoppi halasi miniäänsä, kiitti juhlan järjestämisestä ja kysyi, oliko tämä hyvin väsynyt.
— Kaikki hyvin, — Liisa vastasi.
Marko kuuli tämän ja nauroi.
— Mistä se muka väsyis? Onhan se ollu koko päivän kotona.
Muutama vieras hymähti. Liisa väänsi hymyn naamalleen ja lähti hakemaan pääruokia.
Illallisen aikana mies tuskin vilkaisikaan häneen. Hän maisteli olutta, kertoi sukuvitsejä ja otti kehuja vastaan mukavasta illasta. Kun setä Reijo kehui paistia, Marko vastasi:
— Panostettiin tähän kunnolla. Mä valitsin parhaat raaka-aineet.
Sillä hetkellä Liisa seisoi liesituulettimen ääressä ja täytti toista tarjoiluastiaa keittiön puolella, kukaan ei nähnyt.
Pääruoan jälkeen Paula huomasi, että kivennäisvesi oli loppu.
— Liisa, tuo lisää.
— Se on kellarikaapissa.
— Sähän tiedät parhaiten mihin oot ne laittanu.
Jere halusi kahvia. Reijon vaimo halusi teetä ilman sokeria. Joku pudotti haarukan, joku toinen pyysi uutta lautasliinaa. Kaikki kääntyivät Liisan puoleen, ikään kuin vain häneltä olisi kielletty istua paikallaan yli viisi minuuttia.
Kun hän vihdoin istuutui, hänen lautasellaan oleva ruoka oli jäähtynyt.
— Missä leipä on? — Marko kysyi.
— Kori on ihan sun edessäs.
— Liian paksuja viipaleita. Tuo toinen.
Liisa katsoi häntä.
— Ota veitsi ja leikkaa ite.
Keskustelu pöydässä ei loppunut heti, mutta Marko oli kuullut.
— Mitä sä sanoit?
— Että oon ollu koko päivän jaloillani. Jos haluat lisää leipää, keittiö on tuossa vieressä.
Paula kohotti kulmiaan.
— Vois vastata vähän kohteliaammin. On äidin syntymäpäivä.
— Vastasin ihan asiallisesti.
— Liisa, älä nyt ala, — Marko varoitti.
— En mä ala mitään. Haluun vaan syödä rauhassa.
Marko nosti lasinsa ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
— Sen takii mä tykkään näist perhejuhlist. Vaimo muistuttaa aina kaikille kaiken, minkä on tehnyt.
— En mä oo muistuttanu kellekään mistään.
— Näkyy naamasta.
Liisa yritti jatkaa syömistä, mutta mies tunsi jo sisarensa tuen selkänsä takana. Hän alkoi luetella, kuinka itse oli ostanut ruoat, hakenut vieraat ja siirtänyt pöydän aamulla. Sitten hän väitti, että vaimo aina uhriutui, vaikka kukaan ei ollut pakottanut tätä laittamaan niin montaa ruokalajia.
— Sähän teit sen listan, — Liisa muistutti.
— Koska ilman listaa oisit unohtanu puolet.
— Sit oisit voinu ite laittaa ruokaa.
Pöytään laskeutui hiljaisuus. Sirkka-Liisa laski haarukkansa mutta ei sanonut mitään. Liisa ajatteli, että anoppi ei taaskaan halunnut sekaantua poikansa ja miniänsä riitaan.
Marko hymähti halveksuvasti.
— Ehdotatko tosissas, että mä koko päivän seison hellan ääressä?
— Miks se on aina mun tehtävä?
— Koska se on mun perhe.
— Entä mikä mä sitten oon?
Kysymys pääsi karkaamaan tahtomattaan. Liisa katui heti, että sanoi sen kahdeksantoista vieraan edessä, mutta enää ei voinut perääntyä.
Mies katsoi ympärilleen ja kohautti olkiaan.
— Näettekö? Ihan tavallinen jauhoista leipämuoveista, ja jo se haluu ittelleen erikoisaseman koko perheen historiassa.
— Kysyin, pidätkö mua osana perhettäs.
— Älä väännä mun sanoja.
— Vastaa sit.
Paula yritti nauraa.
— Liisa, ei tässä nyt tarvii tehdä rakkaustestiä äidin synttäreillä.
— En puhu sulle.
— Mut hänellä on oikeus puhua, — Marko keskeytti. — Paula on syntyny täällä, kasvanu täällä, ja on aina osa meidän perhettä.
Liisa aavisti, että seuraavan lauseen mies sanoisi vain laittaakseen hänet paikoilleen. Mutta enää ei voinut pysähtyä.
— Sä et oo mikään vaimo, vaan ilmainen sovellus mun perheelle! — mies räjähti. — Sut kutsuttiin, sä laitoit ruokaa, kattoit pöydän, nyt oo tyytyväinen. Ei tarvii et kaikki pyörii sun ympärilläs joka kerta.
Kukaan ei nauranut. Liisa jähmettyi paikoilleen, ajatukset tyhjinä. Hän ei tiennyt, kumpi satutti enemmän — sanat itsessään vai se helppous, jolla Marko oli heittänyt ne kahdeksantoista ihmisen edessä.
Paula käänsi katseensa muualle. Jere alkoi näpertää lautasliinaansa. Reijon vaimo tarttui lasiinsa ikään kuin ei olisi kuullut mitään. Vain Sirkka-Liisa nousi hitaasti pöydästä.
— Äiti, istu, — Marko sanoi. — Tää on meidän tavallinen riita.
Anoppi ei vastannut. Hän riisui huivinsa hartioiltaan, laski sen huolellisesti tuolinselkämykselle ja pyysi Liisalta esiliinaa.
— Mitä varten? — miniä kysyi hämmentyneenä.
— Koska sä et enää tarjoile etkä kerää mitään keneltäkään täällä.
Marko rypisti kulmiaan.
— Äiti, älä sekaannu. Liisa rauhottuu kohta.
Sirkka-Liisa kiersi pöydän ympäri, otti poikansa lasin ja vei sen tiskipöydän viereen.
— Ei. Se, joka tänään rauhottuu, oot sä.
— Mitä se tarkottaa?
— Sä kutsuit vaimos ilmaseks sovellukseks perheelles. No, nyt koko perhe näyttää, kuinka hyvin se pärjää ilman häntä.
Anoppi sammutti taustalla soineen radion, avasi keittiön kaapin ja otti sieltä pinon tyhjiä muovirasioita. Vieraat tuijottivat ymmällään. Paula kysyi ensimmäisenä.
— Äiti, mihin sä tarviit noin monta rasiaa?
Sirkka-Liisa alkoi kerätä ruokia pöydältä, mutta ei jääkaappiin. Hän asetti rasioita Markon eteen, toisia Paulan ja muiden sukulaisten kohdalle.
— Koska Liisa ei kelvannu täällä kellekään, ottakoon jokainen mukaan sen mitä ite toi ja mitä ite laittoi.
Pöydälle ei jäänyt yhtään lautasta, jonka luo kukaan enää pystyisi ulottumaan. Sirkka-Liisa katsoi poikansa tyhjiä käsiä ja kysyi yllättäen:
— Marko, tiedätkö sä edes, mitä vaimos on tehny meidän perheen eteen viimeiset seitsemän kuukautta?
— Se on laittanu ruokaa ja auttanu sua, — mies vastasi ärtyneenä. — Mitä sillä nyt on tähän tekemistä?
Anoppi pudisti päätään.
— Et siis tiedä. — Hän käveli Liisan luo, laski tämän eteen pöydälle avainnipun ja sanoi: — Sit tän kuulet sä vasta nyt, muiden mukana. Koska sun sanojes jälkeen mä en enää vaikene.
Marko tunnisti avaimet ja nousi seisaalleen.
— Äiti, minkä takii sä toit ne tänne?
Sirkka-Liisa kääntyi vieraiden puoleen. Ilmastointilaite hurisi taustalla, joku sukulaisista oli jättänyt television auki naapurihuoneeseen, ja sieltä kuului vaimeasti urheilu-uutisten selostajan ääni.
— Nyt kerron, minkä takii mun poika on näinä seitsemänä kuukautena elänyt huoletta, käyny töissä ja järjestäny juhlia, samalla kun nainen, jota hän juuri kutsu "ilmaseks sovellukseks", on tehny hänen sijastaan joka päivä sen, minkä hän ite kieltäytyi tekemästä.
Sirkka-Liisa kertoi sen, mitä Marko ei ollut koskaan kysynyt.
Maaliskuussa hänen lääkärinsä oli soittanut ja kertonut tutkimustuloksista, joita Marko ei ollut jaksanut kuunnella loppuun asti kesken puhelun. Sydän vaati leikkausta Taysissa, ja sen jälkeen kuukausia fysioterapiaa, verikokeita joka toinen viikko, kuljetuksia sairaalaan ja takaisin. Marko oli sanonut, ettei ehdi, että työt vievät, että äiti pärjää kyllä taksilla. Liisa oli järjestänyt vapaita omasta työstään kirjastossa, ajanut anoppiaan Taysin poliklinikalle joka toinen keskiviikko, istunut käytävällä odotushuoneen kovalla tuolilla ja pitänyt kirjaa lääkkeistä, koska Sirkka-Liisa itse sekoitti tabletit keskenään.
Seitsemän kuukauden aikana Liisa oli maksanut fysioterapiakäynneistä yhteensä tuhat kaksisataa euroa omasta palkastaan, koska Marko oli sanonut, ettei rahaa ollut "ylimääräiseen". Hän ei ollut kertonut siitä kenellekään — ei edes miehelleen, koska tämä ei ollut koskaan kysynyt, missä äiti oikeastaan käy keskiviikkoisin.
— Sä luulit että äiti käy vaan kampaajalla, — Sirkka-Liisa sanoi pojalleen pöydän yli. — Liisa vei mut Taysiin joka ikinen kerta, piti mun lääkkeet järjestyksessä, ja maksoi fysioterapiasta ku sult ei riittäny.
Marko seisoi paikallaan, käsi yhä ojennettuna kohti avaimia, joita ei enää ottanut.
— Miks sä et kertonu mulle?
— Koska sä et koskaan kysyny. — Sirkka-Liisa otti avaimet takaisin pöydältä ja piti niitä kädessään. — Nää on mun asunnon varaavaimet Kalevassa. Annoin ne Liisalle keväällä, koska halusin että hän pystyy tuleen mun luo milloin vaan, jos jotain sattuu. En sulle, Marko. Hänelle.
Paula oli vaiennut kokonaan, katse pöydän kulmassa olevassa tyhjässä lautasessa. Kukaan vieraista ei enää maistellut viiniä.
Liisa nousi pöydästä. Hän ei huutanut eikä itkenyt. Hän käveli eteiseen, otti kaapista oman kassinsa ja kaivoi sieltä esiin mustan mapin, jonka oli koonnut kevään ja kesän aikana: kuitit fysioterapiasta, matkalaskut Taysin parkkihallista, lääkelistat anopin käsialalla korjattuina. Hän laski mapin pöydälle Markon eteen, ruokien ja rasioiden viereen.
— Tässä on kaikki kuitit seitsemältä kuukaudelta. Tuhat kaksisataa euroa fysioterapiasta, jotka maksoin omasta palkastani, koska sanoit ettei rahaa riitä. Haluan ne takas tililleni kuun loppuun mennessä. Ja avaimet tähän kotiin — — hän veti omasta avainnipustaan yhden avaimen irti ja laittoi sen mapin päälle — — voit vaihtaa lukon jos haluat. Mä muutan äitis luo Kalevaan tänä iltana, koska hän pyysi mua jo huhtikuussa, ja mä sanoin silloin ei, koska luulin että tää on mun koti.
Hän otti mapin takaisin käteensä, jätti irrotetun avaimen pöydälle kiiltämään lautasten keskellä, ja käveli eteiseen pukemaan takkinsa. Ovelta hän vielä kuuli, kuinka Sirkka-Liisa sanoi pojalleen hiljaa mutta selvästi:
— Soitan Liisalle huomenna ja kysyn, sopiiko hänelle että muutan pois yksin asumasta. Sä saat tästä eteenpäin itte hoitaa mun lääkeajat.
Ovi Sisunmäentien rivitalossa painui kiinni tavallista pehmeämmin, ilman paukausta. Pihalla lokakuinen tuuli pyöritti muutamaa vaahteran lehteä katukivien päällä, ja naapurin koira haukahti kerran, kun Liisa käynnisti auton.
