Mika seisoi yhä sillä samalla paikalla, johon oli Aino-tyttärensä vain hetkeä aiemmin jättänyt. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä, ja sisällä kuohui kiihtyvä pelko, jota ei voinut enää työntää syrjään. Ainoa ei näkynyt missään. Kymmenien, satojen lasten joukosta hän ei löytänyt sitä yhtä ainoaa. Omaa tytärtään.
"Ei voi olla totta", Mika hoki itsekseen. "Mihin hän katosi? Olin poissa korkeintaan viisi minuuttia."
Hänen katseensa osui luokanopettajaan, Eeva Laineeseen, joka järjesteli juuri nolostuneita ekaluokkalaisia jonoon pituusjärjestyksessä. Mika pinkaisi opettajan luo.
"Missä on lapseni?!" hänen äänensä kohosi hallitsemattomasti. "Tyttö, jolla on valkoiset nauhat hiuksissa. Hänen pitäisi olla teidän ryhmässänne. Mutta häntä ei näy missään."
Nuori opettaja säpsähti ja katsoi häneen hämmentyneenä.
"Anteeksi… Kuka tarkalleen ottaen? Kaikki meidän lapsemme tuntuvat olevan tässä."
"Tyttäreni. Aino. Ihan vastikään hän seisoi tässä, mutta nyt häntä ei enää ole! Hän kuuluu teidän luokkaanne. Ettekö te meitä muista?"
"Anteeksi", Eeva vastasi rauhallisesti. "Minulla on luokalla kaksikymmentäyhdeksän lasta, ja olemme tavanneet vasta muutaman kerran. En yksinkertaisesti ole ehtinyt vielä opetella kaikkien lasten ja vanhempien kasvoja."
"Ja se on teidän mielestänne hyväksyttävä selitys?"
"Kuulkaa", opettajan ääni terävöityi. "Jokaisen lapsen on tuonut tänne henkilökohtaisesti hänen oma vanhempansa. Mutta teitä… teitä en ole nähnyt ennen kuin nyt. Ymmärrän kyllä, että on kaaosta ja kaikkea, mutta… kertokaapa ennemmin minulle, miksi jätitte pienen tyttärenne yksin? Ettekö te näe, kuinka paljon ihmisiä koululla tänään on? Täällä voisi eksyä vaikka aikuinen, saati sitten seitsemänvuotias."
"Lähdin ihan vain pariksi minuutiksi hakemaan kaupasta vettä", Mika huokaisi. "Ainolla tuli jano. Kun tulin takaisin, häntä ei enää ollut siinä. Hitto, tehän olette opettaja! Eikö teidän kuuluisi pitää silmällä lapsia? Mistä minä nyt etsin häntä? Minne hän on voinut mennä?"
Eeva veti syvään henkeä. Tämä oli hänen uransa ensimmäinen työpäivä, ensimmäinen oma luokka, ja kaikki tämä tuntui kuin painajaiselta.
"Rauhoittukaa. Millainen teidän tyttärenne on?"
"No juurihan minä sanoin: isot valkoiset nauhat hiuksissa."
"Anteeksi, mutta luokallani on viisitoista tyttöä, ja jokaisella heistä on valkoiset nauhat. Olisiko teillä jotain muita tuntomerkkejä? Mitä hänellä oli päällään, esimerkiksi?"
Mika vaikeni sekunniksi. Hän oli niin sekaisin ja hermostunut, ettei tiennyt mitä sanoisi. Aamulla hän oli itse auttanut tyttöä sitomaan nuo nauhat, suoristanut tämän kaulusta, varoitellut varomaan etteivät valkoiset sukkahousut likaantuisi… ja nyt hän äkkiä tajusi, ettei osannut juuri kuvailla omaa lastaan.
"No… seitsenvuotias tyttö, ruskeat silmät ja pitkä tumma tukka."
"Jo parempi. Ehkä jotain muutakin?"
"Siis… hänellä on keltainen ankkareppu!" Mika hoksasi. "Hän rakastaa eläimiä, ja siksi valitsi juuri sellaisen repun. Kenelläkään muulla lapsella ei ole samanlaista. Jumalauta, minne hän on voinut kadota?"
"Älkää huolehtiko. Me etsimme ja löydämme kyllä hänet. Tuskin hän on koulun alueelta minnekään päässyt", opettaja sanoi ja yritti pitää äänensä mahdollisimman rauhallisena. "Teidän Ainonne on täällä jossain. Odottakaa hetki."
Eeva käveli nopeasti oppilaidensa luo, jotka seisoivat jonossa kärsimättöminä odottamassa lukuvuoden avajaisia. Hän laski lapset uudestaan ja katsoi tarkkaan jokaista tyttöä. Mutta yhtään valkoisiin nauhoihin ja ankka-aiheiseen reppuun sopivaa lasta ei näkynyt, eivätkä muut lapset olleet nähneet ketään sellaistakaan.
Opettaja pyysi rinnakkaisluokan kollegaansa pitämään silmällä omaa ryhmäänsä ja palasi nopeasti Mikan luo.
"Kukaan luokkatovereista ei muista nähneensä Ainoa", Eeva sanoi. "Hän ei ole voinut mennä sisälle kouluun. Siispä hänen täytyy olla jossain pihalla. Lähdetään etsimään yhdessä."
"Eikö pitäisi soittaa poliisille?"
"En usko, että se on tarpeen", opettaja vakuutteli. "Löydämme Aino kyllä itse."
Hän painotti ääntään rauhalliseksi, vaikka sisimmässään oli kovasti huolissaan.
Isä ja opettaja lähtivät kiertämään koulun pihaa. He kävivät urheilukentällä, kurkkivat pensaiden taakse, kysyivät portilla seisovalta vahtimestarilta useampaan otteeseen. Kukaan ei ollut nähnyt Ainoa.
"Eikö teidän tyttärellänne ole puhelinta?" Eeva kysyi, kun he suuntasivat koulun taakse, ainoaan paikkaan, jossa eivät vielä olleet käyneet.
"No kyllä on", Mika huokasi. "Mutta se sattuu olemaan minun taskussani. En ehtinyt antaa sitä hänelle…"
"Sepä harmi", opettaja huokasi mukana.
"Kunhan mitään ei vain olisi sattunut… kunhan mitään ei olisi sattunut", Mika mutisi puoliääneen.
Eeva ei vastannut. Hän ajatteli vain, kuinka oli nyt vastuussa paitsi lapsista, myös heidän vanhempiensa luottamuksesta. Että mitä tapahtuisikaan, jos lapselle olisi käynyt jotain todella vakavaa…
Sillä välin valkoisiin nauhoihin pukeutunut tyttö, keltainen ankkareppu selässään, seisoskeli koulun takapihalla korkean koivun alla. Hän puhui kissanpennulle, joka kyyhötti oksalla niin korkealla, ettei päässyt sieltä alas.
"Hyvä pieni, hyppää nyt", Aino houkutteli. "Minä otan sinut kiinni. Ihan varmasti otan."
Kissanpentu yritti tulla, mutta pelko jähmetti sen tassut aina viime hetkellä. Se puristi itseään tiukemmin oksaa vasten ja naukui yhä surkeammin. Aino oli aivan itkun partaalla.
Lopulta tyttö ymmärsi, ettei selviäisi tästä yksin, ja lähti juoksemaan apua hakemaan.
Kulman takana hän törmäsi suoraan isäänsä ja Eevaan. Molemmat näyttivät kovin järkyttyneiltä.
"Tyttökulta, mihin sinä katosit?!" Mika ryntäsi hänen luokseen. "Olin tulla hulluksi huolesta. Mitä ihmettä sinä täällä teet?"
"Isi, voitko torua minua myöhemmin?" Aino vastasi. "Nyt tarvitsen apuasi."
"Mitä on tapahtunut?"
"Tule."
Tyttö tarttui isäänsä kädestä, toisella kädellä hän veti Eevaa mukanaan ja vei heidät määrätietoisesti koulun taakse. Aikuiset katsoivat toisiaan ymmällään ja seurasivat perässä.
Aino pysähtyi puun juurelle ja osoitti sormellaan ylös.
"Näettekö? Tuolla on pieni kissa. Isi, ota se alas."
"Aino, etkö sinä haluaisi kertoa isille, kuinka ylipäätään päädyit tänne? Missä käskin sinun odottaa?"
"Kun seisoin aidan luona ja odotin sinua, niin minä näin, kuinka iso koira jahtasi tätä kissanpentua. Lähdin niiden perään. Kissa pelästyi ja kapusi puuhun, ja koira haukkui sitä siellä. No, minä hätistin koiran pois… Mutta kissaa en saakaan alas."
"Hätistit ison koiran itse?" Eeva kysyi hämmästyneenä.
"Ai", tyttö nyökkäsi. "Minä sanoin sille, että kohta isi tulee ja jos koira ei lähde omin jaloin, niin isi kyllä auttaa sitä. Se lähti silloin. Mutta kissa-parka istuu yhä tuolla. Isi kulta, otatko sen jo alas? Etkö näe, kuinka sitä pelottaa?"
Mika vilkaisi ohuita oksia ja totesi, ettei hänen yli satakiloisella kropallaan ollut sinne mitään asiaa. Sen sijaan opettaja… hoikka ja kevyt, hän kyllä saattaisi onnistua.
"Mitä te minua noin katsotte?" Eeva ihmetteli.
"En minä sinne kiipeä. En ylety oksaankaan."
"Minä nostan teidät", Mika hymyili.
"Mitä vielä!"
"Kiltti", Aino tarttui opettajaa kädestä. "Katsokaa, kuinka se pelkää. Entä jos se tippuu?"
Eeva nosti katseensa. Kissanpentu naukui jälleen surkeasti, aivan kuin olisi ymmärtänyt, mistä he puhuivat.
"No, hyvä on", opettaja sanoi viimein. "Mutta vain sillä ehdolla, että te", hän katsoi Mikaa, "pidätte minusta lujasti kiinni ettekä pudota."
"Lupaan, kaikki menee hyvin", Mika virnisti.
Eeva istui isän leveille hartioille, Mika nosti hänet kevyesti ylös, ja opettaja nousi jaloilleen tämän olkapäille. Yhdellä kädellä hän piteli oksasta kiinni, toisella kurotti tytön ja tämän isän kannustushuutojen säestämänä kissa kohti.
"Vähän vielä…" Mika hoputti. "Melkein."
Kissanpentu kavahti ensin taaksepäin, mutta rohkaistui sitten ja otti varovasti askeleen kohti.
"Onnistui! Onnistui!" Aino taputti iloisesti käsiään. "Te olitte mahtava, Eeva. Isi, pidä lujaa, älä pudota."
Kun opettaja lopulta oli turvallisesti maan kamaralla, Aino ojensi heti kätensä kissanpentua kohti ja painoi sen rintaansa vasten. Kissa alkoi heti kehrätä hiljaa.
"No niin", Mika huokasi helpotuksesta. "Luojan kiitos, kaikki ovat elossa ja kunnossa. Mutta kylläpäs sinä, tyttöseni, minut pelästytit sillä salaperäisellä katoamisellasi."
"Anteeksi, isi. En minä halunnut pelottaa. En vain voinut jättää sitä yksin. Se ei olisi päässyt alas itse."
Mika katsoi tytärtään ja pudisti päätään. Juuri tämän hyvän sydämen tähden hän rakasti Ainoa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
"Saadaanko me ottaa se kotiin?" Aino kysyi ja katsoi kissa silmissään.
"Luulen, että tällaisen tuttavuuden jälkeen siitä on vaikea kieltäytyä", isä hymähti. "Pidä sinä sitten siitä huolta, kun minä käyn hakemassa oppikirjat. Ja varo, ettet katoa minnekään. Ettemme joudu Eevan kanssa taas etsimään sinua."
Opettaja ei voinut pidätellä nauruaan.
"Voin kuvitella, miten yllättynyt äiti on, kun palaatte kotiin tuon pienen otuksen kanssa."
"Minulla ei ole äitiä", Aino huokaisi. "Mutta haluaisin kyllä kovasti, että olisi."
"Anteeksi, en tiennyt", opettaja räpytteli säikähtäneenä silmiään.
"Ei se mitään", Mika hymyili. "Hän jätti meidät viisi vuotta sitten. Muutti ulkomaille. Sen koommin en ole hänestä kuullut. Tai siis, me emme Ainon kanssa ole hänestä kuulleet."
Hetkeksi koulun takapiha hiljeni. Eeva katseli heitä ääneti – isoa, hieman kömpelöä ja niin lempeäsilmäistä miestä ja pientä tyttöä, jolla oli harmaa kissanpentu sylissään. Jokin hänen rinnassaan vihlaisi sillä hetkellä.
"Sitä paitsi nyt meillä on Miisu", Aino sanoi päättäväisesti ja silitti kissaa.
"Sinäkö keksit jo nimen?" Mika naurahti.
"Totta kai. Miten kukaan voisi elää ilman nimeä?"
Aika kului. Mika tuli aina itse hakemaan Ainon koulusta. Joskus he vaihtoivat Eevan kanssa vain muutaman sanan, joskus keskustelut venyivät, kunnes koulun piha oli täysin autio. He puhuivat Ainon edistymisestä, hauskoista sattumuksista luokassa, kirjoista, elokuvista, kotieläimistä ja lopulta eivät itsekään huomanneet, etteivät puhuneet enää pelkästään koulusta.
Eräänä iltapäivänä Mika odotti, kunnes kaikki lapset olivat lähteneet, ja astui sitten reippaasti luokkahuoneeseen. Eeva hymyili hänelle iloisesti, mutta huomatessaan miehen kädessä kauniin kukkakimpun, hän hämmästyi.
"Tämä on teille", Mika sanoi ja ojensi kukat matalalla äänellä. "Ja lisäksi… Haluaisin kutsua teidät tänä iltana päivälliselle. Tai siis, me Aino kanssa haluaisimme kovasti, että söisitte yhdessä meidän kanssamme. Kolmestaan. Mitä sanotte, Eeva?"
Opettaja punastui, tunsi kuinka korvia poltti, mutta… otti kukat vastaan. Ne tuoksuivat syksyltä, kodilta ja jostain kumman syystä, toivolta.
"Hyvä on", hän vastasi yksinkertaisesti. "Minä suostun."
Täsmälleen samalla tavalla Eeva vastasi Mikalle, kun tämä vuotta myöhemmin kosintahetkellä polvistui hänen eteensä.
Maistraatissa Aino puristi Eevaa lujasti kädestä eikä voinut lakata hymyilemästä. Sillä hetkellä hän tunsi olevansa koko maailman onnellisin tyttö.
"Saanko… saanko minä kutsua sinua nyt äidiksi?" Aino kysyi.
Nuoren naisen silmät kostuivat.
"Jos se on sinun oma toiveesi, niin totta kai saat. Minulle se olisi kallein sana, minkä voin saada."
Aino halasi häntä pitkään. Mika seisoi vieressä ja katseli heitä lempeästi hymyillen. Kuka olisi uskonut, että heidän elämänsä muuttuisi niin valtavasti yhden ainoan hetken aikana? Mutta ihmeitä tapahtuu. Ja se ihme, pieni pehmeä ja kehräävä ihme, lekotteli juuri sillä hetkellä kotona ikkunalaudalla ja odotti malttamattomana, milloin he kaikki viimein palaisivat kotiin. Yhtenä perheenä.
