Olen ollut kymmenisen vuotta postinjakajana täällä Pieksämäellä, ja tiedän tästä kaupunginosasta joka pihan ja joka pihakoiran. Rovastintiellä on rivi vanhoja puutaloja, ja siinä yhdessä asuu — tai asui — Sirkka-Liisa, kuudenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen leski. Vein hänelle postia joka arkipäivä, ja hän tarjosi aina kahvia, jos ehdin. Sen takia tunnen tämän tarinan paremmin kuin osaisin selittää.
Sirkka-Liisa kasvatti kaksi poikaa yksin sen jälkeen kun mies lähti Ouluun toisen naisen perään, kun pojat olivat vielä pieniä. Hän piti pihalla kanoja ja myi kananmunia naapureille, teki iltavuoroja pesulassa, eikä koskaan valittanut. Molemmat pojat, Jarkko ja Petteri, saivat aina paremmat kengät ja paremman palan lihaa kuin äiti itse. Minä näin sen jo silloin, kun jaoin postia sinne vielä lapsuudessani isäni matkassa: nainen söi viimeisenä ja vähiten.
Kun pojat aikuistuivat ja toivat kotiin miniät, taloon tuli uusi rytmi. Ensin oltiin kohteliaita — Jarkon vaimo Milla toi tuliaisiksi pullaa, Petterin vaimo Noora auttoi pihatöissä. Mutta jo ensimmäisenä syksynä keittiö muuttui rintamalinjaksi. Kuka pesi padan, kenen vuoro oli lakaista, miksi maito ostettiin väärästä kaupasta. Minä kuulin tästä kaikesta, kun toin postia ja Sirkka-Liisa avasi oven silmät väsyneinä, sanoi vain: "taas oli meteliä yöllä."
Elokuun lopulla, kun perunamaa piti vielä kitkeä ennen syyssateita, koko juttu räjähti. Kuulin siitä naapurilta, joka pesi autoaan pihalla ja näki koko kohtauksen aidan yli. Milla ei suostunut kitkemään, koska geelilakka oli juuri tehty Idealissa, ja Noora huusi, ettei ole kenenkään piika. Ääni kuului kadulle asti. Sirkka-Liisa yritti rauhoittaa: "Tytöt, mitä naapurit ajattelevat, lopettakaa jo." Silloin Noora sanoi hänelle suoraan silmiin, että äiti voisi mennä sen sijaan siivoojaksi Norjaan, niin saataisiin rahaa asuntoihin eikä tarvitsisi asua toistensa niskan päällä.
Naapuri kertoi minulle, että Sirkka-Liisa ei sanonut mitään. Meni vain sisään ja sulki oven.
Sen jälkeen asia ei kadonnut mihinkään — päinvastoin, siitä tuli joka päiväinen puheenaihe. Pojatkin liittyivät mukaan. Jarkko selitti äidilleen postin kuljetuksen aikana, kun sattumalta olin paikalla: "Äiti, kaikki lähtee nyt ulkomaille, saisit ihan hyvää palkkaa. Mitä sä täällä puutarhan kanssa oikein puuhaat?" Petteri puolestaan laski ääneen, että jos äiti lähtisi pariksi vuodeksi, he saisivat oman asunnon Kuopiosta ja äiti voisi maksaa siitä lyhennyksiä.
Minä vein sinä syksynä hakemuslomakkeen, jonka Sirkka-Liisa oli täyttänyt kotihoitajan välitysfirmalle Norjaan. Hän pyysi minua tarkistamaan postimerkin, koska käsi tärisi liikaa. Muistan, että kädet olivat täynnä multaa perunanoston jäljiltä, ja hän pyyhki ne esiliinaan ennen kuin otti kirjekuoren minulta takaisin.
Lähtöpäivänä koko perhe oli linja-autoasemalla Pieksämäellä. Näin sen itse, koska olin viemässä pakettia lähelle. Kukaan ei kysynyt, pelottaako häntä, osaako hän norjaa edes sanaakaan. Jarkko muistutti tilinumeroa, Petteri kysyi vaihtokurssista. Sirkka-Liisa nyökkäsi vain ja nousi bussiin.
Sen jälkeen kuulin hänestä harvakseltaan — postikortti jouluna, joskus soitto naapurin kautta. Hän työskenteli Bergenissä vanhan Astrid-nimisen naisen luona, joka oli hankala ja vaativa mutta Sirkka-Liisan mukaan "helpompi kuin oma keittiö kotona." Hän opetteli norjaa sanakirjan avulla, tottui vieraaseen ruokaan, kalaan joka päivä lihan sijasta.
Kolmisen vuotta myöhemmin sain häneltä yllättäen kirjeen — vanha tapa, jota hän piti minuun. Hän kirjoitti, että pojat soittelivat kuukausittain ja kysyivät rahoista, ja että serkku Astridin talossa oli sanonut hänelle suoraan: älä lähetä kaikkea kotiin, avaa oma tili, osta ensin asunto itsellesi, ettei kukaan enää voi sanoa sinulle "mitä sinä täällä oikein teet."
Viime kesänä, kun jaoin postia Rovastintielle, näin Sirkka-Liisan pihalla — hän oli tullut takaisin. Uusi matkalaukku, uudet silmälasit, ja jotain toista tapaa kävellä, ryhdikkäämpää. Naapuri kertoi minulle myöhemmin, mitä siellä tapahtui, koska ikkuna oli auki ja kuului koko kadulle.
Perhe oli koolla pöydän ääressä, oli tehty jopa karjalanpaisti juhlan kunniaksi. Miniät hymyilivät leveästi, pojat kaatoivat kahvia ja odottivat. "No niin äiti, paljonko sait kasaan? Näytä." Sirkka-Liisa otti käsilaukustaan pankin tiliotteen ja laski sen pöydälle, naapurin sanojen mukaan aivan rauhallisesti, ilman mitään draamaa. Summa riitti kaksioon Kuopiossa.
Sitten alkoi, naapuri sanoi, "kuin variksia raadon ympärillä." Jarkko huusi olevansa vanhin poika ja siksi ensisijainen. Petteri huusi, että hänellä ja Noopalla on lapsi tulossa, tarve on suurempi. Milla huusi, että he ovat odottaneet kauemmin. Noora huusi, että he asuvat pienemmässä huoneessa. Kukaan ei kysynyt äidiltä mitään.
Naapuri sanoi, että hetken päästä tuli hiljaisuus — Sirkka-Liisa oli noussut pöydästä. Hän seisoi keittiön ovella, tiliote yhä kädessään, ja kysyi vain: "Oletteko nyt sanoneet kaiken?"
Sen jälkeen naapuri ei enää kuullut, mitä sisällä tapahtui — ikkuna suljettiin. Mutta viikko myöhemmin minä toin Sirkka-Liisalle kirjatun kirjeen kiinteistönvälitysfirmalta, ja hän allekirjoitti vastaanottotodistuksen omalla, vakaalla käsialallaan, ilman että käsi enää tärisi. Kysyin vain rutiinilla, onko kaikki hyvin. Hän vastasi: "On nyt." Ja sulki postiluukun.
