Työskentelen Töölön terveysasemalla vastaanottoavustajana, ja sieltä minä tämänkin tarinan tunnen — en ollut osapuoli, istuin vain odotushuoneen puolella ja näin, mihin asti asiat voivat mennä, kun kaksi sukupolvea ei suostu antamaan periksi lapsen ruokalautasen tähden.
Nainen, josta puhun, on Sinikka, kuudenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, asuu Kaarelassa kerrostalon kolmiossa, jonka parvekkeelta näkee Vantaanjoen. Hänen tyttärensä Noora asuu Tapiolassa, kahden lapsen äiti, työskentelee ravitsemusterapeuttina yksityisellä klinikalla Etelä-Espoossa. Juuri se ammatti on tässä koko jutun ydin — Noora ei vain "vahdi" mitä lapset syövät, hän tekee sitä työkseen, näkee joka päivä potilaita, joiden verensokeri on solmussa jo kolmekymppisenä.
Tulin tuntemaan tämän perheen, koska Sinikka käy asemallamme kolmen kuukauden välein tarkistuttamassa verenpainettaan. Hän istuu aina samalla penkillä, tuo mukanaan pussin, jossa on karkkia lapsenlapsilleen — kuudelle Eemelille ja kahdeksanvuotiaalle Ainolle. Kysyin kerran ihan ohimennen, miksi hän kantaa karkkipussia mukana terveysasemallekin asti, ja hän vastasi, ettei ehdi enää poiketa lastensa luo kotoa käsin ilman että jotain on mukana. "Mummolla on aina jotain taskussa", hän sanoi, ja siinä lauseessa kuului koko hänen elämäntyylinsä.
Ongelma alkoi keväällä, kun Noora huomasi Ainon hampaissa ensimmäisen reiän. Hammaslääkäri Töölöntorin klinikalla sanoi suoraan: sokeria on liikaa, ja se tulee mummolta. Noora otti asian puheeksi äidilleen puhelimessa — minä en ollut sillä linjalla, mutta Sinikka kertoi siitä minulle myöhemmin vastaanotolla, kun verenpainemittari pumppasi hänen käsivarttaan. "Hän sanoi, etten saa enää tuoda karkkia. Ei mitään. Ei edes joulun aikaan."
Sinikka ei suostunut. Hän toi seuraavalla viikonlopulla Fazerin sinisen suklaalevyn ja pussin Xtra-karkkia, koska "lapsuus on lyhyt, saakoot he olla lapsia". Noora löysi karkit Eemelin reppulokerosta koulun jälkeen, soitti äidilleen saman tien ja sanoi, ettei tämä saa enää hakea lapsia päiväkodista ilman valvontaa. Se oli isku, josta Sinikka ei toipunut helposti — hän oli hakenut lapsia Kannelmäen päiväkodista joka torstai jo neljä vuotta.
Minä näin tämän jäljen hänessä konkreettisesti: hänen verenpaineensa nousi seuraavien käyntien aikana 145/95:een, vaikka lääkitys oli sama. Hän istui odotushuoneessa ja pyöritteli sormissaan bussikorttia, ei katsonut minua, kun kertoi, ettei ollut nähnyt lapsenlapsiaan kuuteen viikkoon. Kysyin, oliko hän yrittänyt puhua Nooran kanssa rauhassa, kasvotusten, ilman puhelinta. Hän sanoi yrittäneensä kerran, mennyt Tapiolaan bussilla 550, tuonut mukanaan appelsiineja — ei mitään sokerista, tarkoituksella — mutta Noora ei ollut päästänyt häntä edes eteiseen asti, koska lapset olivat juuri menossa nukkumaan.
Kesäkuun lopulla tilanne kärjistyi lopullisesti. Sinikka oli mennyt — ilman kutsua, ilman soittoa etukäteen — Tapiolan kotiin lauantaiaamuna ja tuonut mukanaan täytekakun, jonka oli tilannut konditoria Kolmen Kruunun leipomosta Espoon keskuksesta, viisikymmentä euroa maksanut, koska Ainolla oli sinä päivänä koulun kevätjuhlan jälkijuhlat kotona. Noora oli ovella, lapset takana, ja käski äitiään kääntymään takaisin bussipysäkille kakku käsissä. Naapuri, joka näki koko tilanteen rappukäytävästä, kertoi minulle myöhemmin — pieni kaupunki tavallaan, kaikki tuntevat kaikki — että Sinikka oli seissyt portaikossa hetken, laskenut kakkulaatikon askelmalle, ja lähtenyt sitten kävellen, ei bussipysäkille vaan ihan toiseen suuntaan, kohti metsikköä Suvikummun puolella.
Seuraavana maanantaina Sinikka tuli asemallemme ilman ajanvarausta. Istuin tiskillä, ja hän kysyi, voisiko joku lääkäri kirjoittaa hänelle todistuksen siitä, ettei hänellä ole mitään sairautta, joka tekisi hänestä vaarallisen lapsenlapsilleen. Ei tyypin 2 diabetesta, ei mitään, mikä oikeuttaisi kieltämään hänet kokonaan heidän elämästään. Lääkäri selitti hänelle rauhallisesti, ettei tässä ollut kyse lääketieteestä vaan perheen sisäisestä sopimuksesta, eikä terveysasema voi ratkaista sellaista paperilla.
Silloin Sinikka teki jotain, mitä en ollut odottanut. Hän ei soittanut Nooralle enää kertaakaan pyytämään anteeksi tai selittämään. Sen sijaan hän varasi ajan perheneuvolaan Malmilta — ei siksi, että olisi kokenut tarvitsevansa terapiaa, vaan koska joku oli maininnut hänelle, että sinne voi hakea myös sovittelua isovanhempien ja vanhempien välille, ilman että kukaan syyttää ketään. Hän kertoi minulle tästä käynnistä lokakuun tarkastuksessa, kun ulkona satoi räntää ja hänen villatakkinsa oli vielä märkä hartioilta.
Sovittelija oli järjestänyt tapaamisen, johon Noora suostui vain siksi, että se pidettiin neutraalilla maaperällä, ei kummankaan kotona. He istuivat pienessä huoneessa Malmin sosiaalitoimen tiloissa, pöydällä termospullo kahvia, jota kukaan ei juonut loppuun asti. Sinikka ei aloittanut puolustautumalla. Hän otti laukustaan esiin vihkon, johon oli kirjoittanut listan — ei tekosyistä, vaan konkreettisista asioista, joita hän oli valmis muuttamaan: ei enää karkkia ilman kysymistä, ei enää yllätyskäyntejä, hedelmiä ja marjoja karkin sijaan, ja jos hän todella halusi tuoda jotain makeaa, hän kysyisi ensin tekstiviestillä.
Noora ei sulanut heti. Hän sanoi ääneen sen, mitä oli pidätellyt kuukausia: että kyse ei ollut vain hampaista, vaan siitä, ettei hänen sanaansa kunnioitettu omien lastensa asioissa, että hän oli äiti, ei enää se pieni tyttö, jolle Sinikka joskus toi karkkia koulun jälkeen. Sinikka kuunteli, ja sovittelija kirjoitti muistiinpanoja koko ajan.
Sopimus, johon he lopulta päätyivät, oli kirjallinen — sovittelija tulosti sen kahtena kappaleena. Siihen kirjattiin, että Sinikka saa tavata lapsenlapsiaan joka toinen viikonloppu, ilman erillistä lupaa, mutta ruokailua ja herkkuja koskevat säännöt määrittelee Noora, ja Sinikka sitoutuu noudattamaan niitä ilman neuvotteluja. Vastineeksi Noora lupasi, ettei enää katkaise yhteydenpitoa yllättäen ilman keskustelua ensin.
Näin Sinikan viimeksi marraskuun lopulla, kun hän tuli mittauttamaan verenpainettaan ennen joulua. Hän kertoi, että oli ostanut Ainolle ja Eemelille adventtikalenterit — ei suklaata täynnä olevat, vaan sellaiset, joissa jokaisen luukun takana oli pieni lelu tai tarra. Hän oli näyttänyt kuvan kalenterista Nooralle tekstiviestillä etukäteen ja kysynyt, sopiiko. Vastaus oli tullut kymmenen minuutin sisällä: "Sopii, kiitos että kysyit."
Sinikka ei sanonut tätä ylpeänä eikä katkerana. Hän vain laski kätensä pöydälle, otti bussikorttinsa lompakosta esiin valmiiksi seuraavaa matkaa varten, ja sanoi, että ensi lauantaina hän hakee lapset Kannelmäen päiväkodista taas, ensimmäistä kertaa syksyn jälkeen. Verenpainemittari näytti 128/82. Kirjasin luvun koneelle ja toivotin hänelle hyvää matkaa kotiin.
